Jormas: Toissapäivänä kirjoitin sangen henkilökohtaisen blogin tuskastani. Sain paljon palautetta. Ehkä enemmän kuin koskaan mistään. Olen jokaisesta kiitollinen. Yhtä lukuun ottamatta kaikki olivat ymmärrystä täynnä. Vain yksi oli joukosta poissa. Se ei ole paljon, mutta minulle se oli enemmän kuin kaikki muut yhteensä. Sen kanssa elän, suren ja kirjoitan nyt itkien lupaamaani blogia.
Kun olin pieni, varmasti alle kouluikäinen, olin vanhempieni ja sisarusteni kanssa kylässä perheystäviemme luona. Yli puolivuosisataa sitten katselimme mustavalkoista elokuvaa. Tai ainakin aikuiset katsoivat. Ehkä me lapset pyörimme vain jaloissa. Muistan kuin eilisen, kun elokuvassa rakastavaiset suutelivat ja katosivat kuvaruudusta. Yhtä hyvin muistan aikuisten leikillisen, kaikkitietävän siunailun, että minnehän ne nyt katosivat jne. Tiedätte mitä tarkoitan. Mutta minä olin oppinut isommilta pojilta jotain ja halusin olla jotain. Ja sanoin, että ne lähtivät nussimaan. Isäni ja äitini ilmeistä näin, että jotain meni nyt kovin väärin.
Hiljaisuuden vallitessa menimme kotiin. Sydämeni löi kuin kuoleman hädässä, sillä tiesin mitä on edessä. Halusin saada sanotun sanomattomaksi ja halusin katkaista kieleni. Kun pääsimme kotiin, niin isä löi, löi ja löi. Itkin ja huusin, että "auta äiti ja isä kiltti, en tiedä mitä se sana tarkoittaa". Enkä tiennytkään. Se on ainut kerta, kun sain selkääni ilman syytä. Mutta isä ei kertonut. Rakastamani isä vain löi. Koin kuinka isä ei usko, kukaan ei rakasta minua ja olen vain ei toivottu taakka kaikille. Itkin itseni uneen ja päätin vakaasti, että aamulla tapan itseni. Mutta yö hautasi suurimman surun ja tein ensimmäisen riskisijoituksen. Sijoitin itseeni ja päätin elää. Elää vaikka minulla ei ole ketään, joka rakastaa minua sellaisena kuin olen. Ehkä tämä oli ensimmäinen syvä haava, miksi minusta tuli tällainen.
Toinen riskisijoitus oli, kun löysin Liisan, ensimmäisen vaimoni. Koin, että koskaan meillä ei ollut suurta rakkautta. Olimme kuin kaksi elämän haaksirikossa olevaa yksinäistä ihmistä, jotka takerruimme toisiimme ja virran vietäväksi. Mutta aika ja mikä lie vei kaiken kauniin ja olin ajautunut pienen mieleni vuoksi ja kanssa umpikujaan. Elämän polkuni oli tullut tiensä päähän, sillä mielessä pyörivät samat ajatukset kuin pienenä poikana. Enkö muuten pääse eroon helvetistäni kuin juomalla tai tappamalla itseni. Lähtemällä tuotin Liisalle suuren surun, jonka taakan vien hautaan mukanani. Vasta Liisan hautajaisissa ymmärsin kuinka syvää rakkauteni Liisaan oli. Haudalla itkin sitä ja itkin sitä, että en mahtunut hautajaisissa poikani perheen pöytään. Vaikka Liisa oli rakas, sijoitukseni ei kantanut elämäni loppuun saakka. Tänään ymmärrän riskisijoituksen myös perin kunnollisen naisen, Liisan näkökulmasta. Hän sijoitti alkoholistiin, tunnevammaiseen laitapuolen kulkijaan.
Seuraava suuri sijoitukseni oli Marko, adoptiopoikani, josta tuli yhdessä yössä orpo, kun hän löysi äitinsä aamulla kuolleena. Tämänkin muistan kuin eilisen. Omalla tavallani. Näen hänet yhä yhtä pienenä kuin itseni silloin, kun isä löi. Marko kysyi elämänsä suurimman surun aamuna, pienen pojan uskolla, että "Jeesus pitää äidistä huolta taivaassa, kuka minusta huolehtii täällä?" Näin hänestä tuli poikani, johon minulla ei ole mitään yhteyttä. Paitsi sydämessäni. Siellä hänkin on. Ikuisesti siellä minne ei porttikieltoja jaeta. Suren tätä usein ja sitä, että samalla olen menettänyt yhteyden lapsenlapseeni. En kokonaan, sillä hänkin on sydämessäni.
Elämäni suurin rakkaus ja riskisijoitukseni on Päivis, toinen vaimoni. Jota ihailen usein hänen nukkuessaan. Ja yhtä aikaa kadehdin ja koen iloa hänen erinomaisesta ja rakastavasta suhteesta omiin lapsiin. Itsekäs ja omituinen kun olen, tämä kaikki tuottaa iloa ja suurta kaipausta olla jollekin jotain sellaista rakasta, jonka voisin itsekin kokea.
Elämäni suurimman surun keskellä kirjoitan tätä, sillä olen hakenut avioeroa Päiviksen kanssa yhdessä. Olen rakastanut häntä valtavasti ja rakastan yhä. Mutta tiedän, että en voi säilyttää hänestä mitään kaunista, jos jatkan hänen kanssaan avioparina. Teen kaikkeni, jotta voisin säilyttää hänet parhaimpana ystävänäni. Että tuhkani ripoteltaisiin hänen viereensä tai hänen minun. Tämän kaiken keskellä tiedän, että tämäkin voi olla vain särkyvä unelma, sillä en osaa olla enkä elää toisen rinnalla siten, että se kantaisi läpi elämän.
Kaikesta syytän vain itseäni. Vaikka mistään riskisijoituksistani ei ole ollut elinikäisiksi, joista jokaisesta haaveilin nauttivani, kun olen vanha ja odotan vain noutajaa sinne jonnekin, en mitään vaihtaisi pois. Ne kaikki ovat olleet elämäni polttoaine ja jokaisesta olen kiitollinen. Kaikkiaan ajattelen, että Luojani on ollut minulle hyvä, joka on antanut minun kokea kaiken tämän. Mutta purnaan myös alati elämässäni jossain tuntemattomassa paikassa olevalle Jumalalle. Että vaikka olen mikä olen, miksi olet nähnyt hyväksi jättää sydämeni niin yksin. Jos et voi takoa päähäni tätä ymmärrystä, niin miksi et ole laittanut sitä niille, jotka ovat olleet elämäni suurimmat riskisijoitukset.
Ehkä tämän kokemiseen laillani on koettava, että on menettänyt kaikkien itselle tärkeiden ihmisten rakkauden ja välittämisen. Kuinka yön hiljaisina hetkinä koen, että vain koirat Suomessa, Thaimaassa ja joka paikassa rakastavat minua läpi elämän. Ehkä siksi sairaassa itsekkyydessäni koen rakastavani niitä enemmän kuin ainuttakaan ihmistä koskaan. Mutta vaikka itken itseäni ja syvää surua, olen kiitollinen elämästä. En luopuisi mistään mistään hinnasta, Sillä osatakseen iloita, on osattava myös surra syvästi. Jaksan yhä uskoa "If tomorrow comes - jos huominen tulee", aloitan alusta. Tiedän miten, mutten kuitenkaan tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti