Omituinen kulttuurinnälkä ja maku

Jormas. Pidän taiteesta ja pidän kulttuurista. Mutta koska olen mikä olen enkä halua muuksi tulla, on mieleisiäni taiteilijoita vähän. Minäpä kerron tästäkin.

Taiteilijoilla, jotka tekevät patsaita, ei hevin ole ollut sijaa sydämeni osaan, johon taide kuuluu. Ehkä nykyisin siellä on yksi, Minna Äkkijyrkkä. Ajan kanssa olen alkanut pitää hänen lehmistään. En elävistä, joita niitäkin hänellä on ollut, vaan peltisistä sellaisista, joihin törmään usein, kun käyn Helsingissä. Oma, ehkä ratkaiseva vaikutus on minuun ollut hänen persoonansa sellaisena kuin julkisuus on sen kotiini tuonut. Tunnen kyllä Minnan, joka koskaan ei tavatessamme muista minua. Vain minä muistan hänet.

Kuvataitelijoilla kahdella on koti taideosastollani. Toinen on Kaj Stenvall, josta en taiteen lisäksi tiedä mitään. Ankoista sen sijaan enemmän, joita on Merikonttikodissammekin. Kopioina tosin. Minulle niistä aukeaa tunne, joista usein löydän itseni. En tiedä tapahtuuko se tavalla, joka taiteilijalla on ollut mielessä taulua luodessaan.

Toinen on Seppo Similä, jonka jotenkin tunnen. Samalla tavalla kuin Äkkijyrkänkin. Minä muistan tavatessamme Sepon ja hän ei minua. Hänen kotonaan tai oikeastaan galleriassa Temmeksessä olen Päiviksen kanssa käynytkin. Minua puhuttelee tauluissa kaikki se mitä emme elävässä elämässämme näe.

Kirjailijoita tai kirjoittajia on samaan taitelijasoppeen hiippaillut kolme kappaletta. Yksi on, jo kuollut dekkaristi Stieg Larsson. Olen lukenut hänen koko tuotantonsa. Vaikka olen välillä kovinkin innokas dekkareiden lukija, kukaan muu ei ole yltänyt lähellekään hänen tasoaan.

Toinen sydämeeni luikertelija on Veikko Ennala. Hänkin jo kuollut. Ehkä häntä voisi sanoa journalistiksi. Veikon kirjoittamaan en ole koskaan kyllästynyt. Eniten pidin hänestä, kun join kohtuuttomasti. Ehkä juuri siksi pidin, sillä Veikollekin juoma maistui.

Yliveto on kuitenkin Päivi Strandén, jonka merkittävin tuotanto on monta sataa sivua blogeja. Ehkä hänessä asuukin blogisti. Kirjoittaja Päiviksessä asuu satavarmasti. Joka tapauksessa usein iltaisin olen katsellut hänen luomisen tuskaansa, "kun ei ole mitään aihetta". Hän on elävän kirjottamisen mestari, joka leikkii älykkäästi sanoilla ja saa tekstinsä elämään, joka vie mukanaan huononkin lukijan. Päiviksen tekstiin en kyllästy koskaan.