Koekaniini

jormas: Tänään oli taas koekaniinin tsekkauspäivä Meilahdessa. Olen nimittäin ollut niin sanotussa kolesterolitutkimuksessa, joka tarkoittaa erilaisia kokeita 4 kertaa vuodessa ja hieman perusteellisempi tsekkaus sydänfilmeineen kerran vuodessa. Kun aikoinaan, yli viisi vuotta sitten minulle tehtiin pallolaajennus pariin suoneen ja lähtökohtaisesti olin kai aika lähellä kuolemaa, niin siitä selvittyäni tunsin syvää kiitollisuutta yhteiskuntaa kohtaan, joten päätin suostua koekaniiniksi, kun pyysivät. Sitä tosin olen eräänkin kerran pohtinut, että kuinkahan monesti ihminen on ja voi olla lähellä kuolemaa saamatta siitä koskaan itselleen tietoa. Muutenkin kyseinen tapaus infarkteineen oli mieliinjäävä, josta päivis kirjoitti ansiokkaan tarinan Uusi toivo -lehteenkin. Meikussa koin kuitenkin saavani niin hyvää hoitoa, hoivaa ja huolenpitoa, että minusta oli aivan mahdoton ajatus, että Meilahteen ylipäätään voi joku kuolla, sillä jokaiseen pieneen liikkeeseenkin hoitsut ja lääkärit reagoivat. Näin varsinkin sydänvalvomossa, mutta myös varsinaisella osastolla.

Koekaniinina tältä osin on tullut siis oltua reippaat viisi vuotta. Mutta koesellaista on elämässäni päiviksen kanssa muutakin. Olemme koeasumisen kaniineja Jokilaaksossa, jossa vasta harjoittelemme tulevaa koeasumisen koitosta, koska koe-Duokodille ei ole tehty vielä mitään. Tai konttiaihiot on tilattu ja ne seilannevat jossain päin maailmaa kohti Suomea. Koeasumista on kuitenkin harjoiteltu viime kesä ja kuluva talvi Matkakodissa turvautuen pihapiirissä olevan Sosiaalikontin toimintoihin suihkuineen, ekokäymälöineen ja pesutorneineen. Sosiaalikontinhan teimme yhdessä Latfin Service Finlandin kanssa. Kyseisen firman bossista ja toisesta yhteiskuntavastuunkantajasta on pikku juttu tässä: http://www.elamantahden.fi/documents/JuhanijaPentti.pdf.

Ehkä elämäni on muutenkin ollut suurelta osin kokeiluluonteista, sillä koen omakseni ajatuksen, että koirat haukkuvat, mutta karavaani jatkaa kulkuaan ja ensimmäisestä vankkurista on paras näköala. Muistan aikoinaan, kun valittelin yhdelle papille, Juha Muilulle, työni yskinäisyyttä ja valvottuja öitä. Hän antoi silloin minulle arvokkaat lohdun sanat: "Kuule Jorma, moni meistä haluaisi olla edellä kävijä ja suunnan näyttäjä, mutta harvasta meistä on siihen. Se on yksinäisen ihmisen ýksinäistä työtä, jossa ei ole rinnallakulkijoita saati vastaantulijoita. Ja kuinka voisikaan, jos olet menossa paikkaan, missä kukaan ei ole koskaan aiemmin käynyt." Näillä eväillä on siis pärjätty ja kuljettukin suhteellisen hyvin mielin ja elämään tyytyväisenä.
Ehkä aiheesta on kuitenkin vielä kerrottavaakin, sillä olen myös palkattuna työntekijänä saanut kokea, mitä on tehdä työtä siten, että saa tehdä mitä tahansa niin kauan kuin siinä ei ole muiden mielestä mitään järkeä ja sitten, kun muut sen järjen löytävät, vievät tehtävät mennessään sanomattomalla toteamuksella siivitettynä: "Mauri on työnsä tehnyt, Mauri saa mennä."

Ihmisen silmälle näkymättömissä

päivis: Katselin eilen hetken telkkarin dokumenttia, jossa kerrottiin ilmiöistä, joita ihmissilmä ei pysty näkemään. Nykyaikaiset kamerat ovat kuitenkin mahdollistaneet sen, että voimme sittenkin nähdä näitä silmälle näkymättömiä asioita. Dokkarissa näytettiin joitakin kasvien silmänräpäystäkin nopeampia muutoksia ja veden liikkeitä. Vedestä muun muassa on näkymätöntä voimaa, joka esimerkiksi voi aiheuttaa moottoriveneen lavan rikkoutumisen Atlantin ylityksen aikana.

Kiehtovimmalta kuulostanut silmillä havaitsematon asia dokumentissa olivat keijusalamat. Niitä lähdettiin kuvaamaan lentokoneella. Jos niitä ei näe, en tiedä, miten kuitenkin osasivat lähteä oikeaan suuntaan. Lentomatkakin salamoiden lähteelle kesti pari tuntia. Ehkä kuuntelin vain toisella korvalla ja katselin yhdellä silmällä, kun tämä yksityiskohta kerran meni ohi. Tutkijat pääsivät lopulta kameroineen oikeaan osoitteeseen ja onnistuivat kuvaamaan keijusalamoita, jotka sillä kertaa nousivat 30 kilometrin korkuisiksi. Ei siis mikään pikkujuttu, varsinkaan kun niitä ei normaalisti silmällä näe. Kuvissa ne eivät näyttäneet tavalliselta salamalta, vaan jonkinlaisilta yläilmoihin kurottuvilta tupsahduksilta. Keijusalamoita voi kai jossain tapauksissa nähdä paljain silminkin ja niitä onkin joskus annettu selitykseksi, kun ufobongarit ovat ilmoittaneet havainnoistaan.

Ihmiselle näkymättömiä asioita on usein hengellistetty. Ajatellaan vaikkapa enkeleitä, joita meillä sanotaan olevan ympärillämme, mutta emme vain näe niitä. Mutta niiden olemassaolo on ainakin joillekin hyvin varma ja uskottava asia, jos on esimerkiksi pelastunut jostain onnettomuudesta kuin ihmeen kaupalla. Oli enkeleitä matkassa.

Joskus epäilen, että eläimet näkevät jotain sellaista, mitä ihminen ei näe. Niilo on siinä asiassa hyvä tarkkailun kohde. Se saattaa tuijottaa intensiivisesti jonnekin metsän suuntaan ja ehkä vähän haukahtaakin ikään kuin merkiksi, että jotain siellä on. Mutta mitä tekee vieressä seisova ihminen: ei näe samassa pöpelikössä yhtikäs mitään.

Punatulkku

jormas: Jokilaaksossa yksi pihapiirimme yleisimmistä linnuista on punatulkku. Ukot ovat oikein punaisia ja komeita, kuten eläinmaailmassa usein ja akat hieman arkisemmin pukeutuneita. Mikä lienee kääntänyt asian päälaelleen ihmismaailmassa, jossa naiset koristautuvat ja miehet eivät ehkä niinkään. Pitäisi ehkä kohtalaisen varovaisin sanankääntein arvioida miksi naiset koreilevat vaatteilla, sillä aika usein saan lukea tai kuulla heidän omasta suustaan, että itseään varten. Piäydyn siis arvioimaan eläinmaailan pukeutumista. Siellä ei pukeuduta komeaksi ensijaisesti itseään varten ainakaan eläintietelilijöiden mukaan. Herra tai koiras on korea, jotta kelpaisi sulhaseksi ja kumppaniksi naaraalle jopa elinikäiseen liittoon.
Sitten takaisin punatulkkuun. AIka valtiaita ne aamias- tai lounaspöydässä ovat, sillä tilaa niille antavat muun muassa tiaiset, jotka kuitenkin pönttöään ja kotiaan puolustavat aika sinnikkäästi muilta luomakunnan eläviltä.

Pangoin myös hieman nettiä kirjoittaakseni jotain siitä mitä punatulkku on meille ihmisille ajan saatossa symboloinut. Tarinoita löytyy paljonkin ja koska Elämän tähden ry:n säännöissäkin sanotaan, että työn ja tekemisen pohjana on yhdistyksessämme kristillinen ihmiskäsitys, kerron hieman mitä lintu on merkinnyt ja merkitsee ehkä vieläkin kristinuskon valossa ainakin joillekin luomakunnan ihmisjäsenille. Erään uskonnollissävytteisen tarinan mukaan punatulkun rinta oli aiemmin aivan vitivalkoinen, mutta värjäytyi punaiseksi linnun lentäessä auttamaan ristillä riippunutta Jeesusta. Kun kukaan muu ei häntä auttanut, pyrähti punatulkku nyppimään orjantappuran okaita pois Jeesuksen otsasta. Siinä touhussa punertui linnun rinta verestä ja sellainen se on siitä asti ollut. Toinen, ehkäpä hieman kotoperäisempi uskomus väittää, että lintu sai punaisen rintansa kantamalla vettä ja puolukoita ristillä kärsivälle Kristukselle. Punatulkun latinankielinen nimi, Pyrrhula pyrrhula, viittaa linnun punaiseen väriin.
Ruotsalaiset ovat antaneet tälle linnulle arvokkaan nimen domherre eli tuomioherra. Tämäkin nimi ponnistaa liikkeelle punaisesta väristä, mutta mutkan kautta. Punatulkun korea rintamus muistuttaa ruotsalaisten mielestä nimittäin tietyn katolisen papin (tuomioherra) kuoroasua, joka on väriltään punainen. Suomessa, etenkin Pohjanmaalla ja Savossa, on ruotsalaisten domherre vääntynyt tuomiherraksi, vaikkei punatulkulla mitään sen kummempaa suhdetta tuomeen olekaan. Osassa Länsi-Suomea on punatulkkua kutsuttu tuomioherraksikin suoraan käännettynä.

Lunta on vielä juhannuksenakin

päivis: Olen kirjoittanut kansanviisauksista tai sään seuraamisesta ainakin, joten nyt lienee aika tehdä ennustuksia. Lumihan on tänäkin talvena ollut esillä monella tapaa, joten ennustan nyt, että lunta on Jokilaaksossa vielä juhannuksenakin. Tuo ennustus taas perustuu vanhaan kokemukseen. Muistan miten lapsena ihmettelin Keski-Palokan koulun kentän päädyssä vielä kesälläkin ollutta lumikasaa, jonka kenttää aurannut traktorikuski olisi sinne talven mittaan tuupannut. Kasa oli tiivis ja suli hitaasti. Samanlaisia kasoja on nyt Jokilaaksossa.

Niistä viimeiksi mainitsemistani kansatieteen opinnoista on jäänyt mieleen, että saamelaisilla tai porolappalaisilla on noin sata erilaista nimitystä lumelle. He siis tunnistavat tai ainakin ennen tunnistivat suunnilleen sata erilaista lumen olomuotoa. Minulla lumisanasto ei ole hallussa, joten en pysty erilaisia lumia juurikaan nimeämään ja luulen, etten pysty erottamaankaan kuin alle kymmenen erilaista lumityyppiä.

Vuosi sitten rämmittiin umpihangessa sähkökopille.

Niilon ulkoilutukseen runsas lumimäärä on vaikuttanut niin, että kävelylenkit on pitänyt keksiä uudestaan. Ennen lumen tuloa Niilon ja minun vakiolenkki oli käynti noin puolen kilometrin päässä Jokilaakson perällä olevalla entisellä sähkökopilla. On ollut huvittavaa huomata, miten koira voi olla tapojensa orja. Emme ole varmaan kertaakaan käyneet kopilla ilman, että takaisin kääntyessä Niilo ensin tarraa remmiinsä kiinni, ravistaa sitä hetken ja saa sitten "hulluuskohtauksen". Hulluuskohtaus tarkoittaa edestakaisin ravaamista hirveällä vauhdilla. Toinen vakiolenkki, kuntopolun kiertäminen, on myös ollut pois laskuista lumen tulon jälkeen. Kuntopolulla kulkee latu, jota jotkut koiranomistajat tosin eivät näytä kunnioittavan, vaan tallustavat surutta lemmikkeineen ladulla.

Kun lunta ei vielä ollut niin paljon kuin nyt, Jorma kävi auraamassa hevoshakaan väylän. Opimme kulkemaan sielläkin, kun hevoset vietiin jonnekin muualle talven viettoon. Jossain vaiheessa lunta tuli kerralla niin paljon, ettei auraaminen enää onnistunutkaan, joten sekin lenkki on nyt pois laskuista. Ulkoiluttaminen on siis jäänyt Soiniityntiellä kulkemiseksi. Joskus Myllykyläntien varressa olevalla postilaatikolla pitää käydä parikin kertaa peräkkäin, että Niilo saa tarpeeksi liikuntaa. Niilon uusi keksintö on lumipenkkojen päällä elvistely ja kun hanget ovat penkkojen ulkopuolellakin jo niin kovat, että kannattavat pientä koiraa, Niilo ottaa niistäkin kaiken ilon irti. Sen taas mahdollistaa kahdeksanmetrinen flexi.

Terveisiä Mikkelin maisterille Brasiliaan

jormas: Toissapäivänä tuli televisiosta jääkarhuista. Äiti sellaisesta ja sen lapsesta, jotka asustavat Ranualla. Isukista ohjelma ei puhunut mitään. Päivä Ranualla oli merkityksellinen, sillä äiti-karhu mursi pesäonkalonsa oven ja tuli haistelemaan kevättä. Ja ennen pitkää ulos tuli myös poikanen, jonka selviytyminen aikuiseksi alkaa olla jo varmaa, sillä elettyä elämää on takana jo useampi viikko. Poikasista, siis vankeudessa syntyneistä jääkarhuista taitaa ensimmäisen viikon aikana menehtyä lähes puolet. Luulen, että syyllinen on äitee itse tai immeiset, jotka eivät anna sille rauhaa hoitaa lapsiaan.

Mikkelin maisterin menopeli kyselee isäntäänsä, että pääsisi maailmaa kiertamään

Joka tapauksessa tapauksen kunniaksi päätin kaivaa kinoksista Mikkelin maisterin Skoda-auton, jonka kaima-Jorma jätti Jokilaaksoon talviunille. Hyvin oli autolle uni maittanut, sillä kun kaivelin avaimia jemmasta ja autoa kinosten keskeltä, se ikään kuin jo hyvinkin virkeänä hörähteli avainten kilinän kanssa samaan tahtiin. Kun menopeli viimein kinosten alta löytyi ja laitoin akunkengän kiinni, niin ei kunnolla tosiaan ehtinyt avainta asettaa virtalukkoon, kun auto innostui lähtemään käyntiin. Annoin sen käydä parituntisen, kun menovettäkin näytti olevan tankki täynnä. Sen päälle kokeilin myös jarruja, sillä maisteri kertoi viime seisokin jälkeen käyneen niin, että vaikka kaikki muu oli valmiina lähtöön, niin jarrut eivät, vaan makasivat niin sanotusti päällä. Vaan nytpä ei niin ollut, joten ainakin Matin päivänä Skoda on valmiina palvelemaan Jorma-kulkijaa, jos hän Rio de Janeirosta koto-Suomeen joskus palaa.
Muutenkin kevät tekee tohinalla tuloaan ja saattaa hyvinkin olla, että päiviksenkin bongaama lintu on rastas, olisiko musta-sellainen? Uutta kevään ääntä on luontoon varsinkin lintujen laulun muodossa joka tapauksessa tullut. Tiedä onko uusia laulajia tai muuttuuko vanhojen ääni kellossa, kun pitäisi ruveta katselemaan tulevan kesän puolisoa. Linnuistakaan kun kaikki eivät ole niitä joutsenen lailla eliniäksi samaan puolisoon sitoutuneita.
Myös Konttikoti-projekti on edennyt. Eilen saimme viimein Duo- ja Sinkkukodin julkisivukuvat, jotka mahdollistivat yhteistyökumppaneiden metsästyksen jatkamisen. Sinkkukodin aihio onkin jo Vihdin Selkissä ja Duokodin aihiotkin seilannevat jossain päin meriä tai maanteitä Kiinan ja Suomen välillä. Niistä odottelemme valokuvia, jonka jälkeen lyömme Elämän tähden ry:n nimissä tilauksen lukkoon. Tällä hetkellä tuntuu, että tarvittaisiin useampi kielteinen palanen, jotta koekodit eivät valmistuisi.

Matin päivä ja kevään tulo

päivis: Olen kyllä Kustaa Vilkunani lukenut ja jopa tenttinyt hänen Vuotuinen ajantieto -opuksensa, tosin reputin ensimmäisen tentin, koska en ollut tarpeeksi kokenut todeksi joitain pääsiäisaikaan liittyviä taikoja, mutta silti tieto Matin päivään liittyvästä kansanviisaudesta on jotenkin päässyt menemään kokonaan ohi. Eilen satuin jostain kuulemaan, että Matin päivä (se on siis tänään), on merkki siitä, että kevättä kohti ollaan menossa.

Tarkkailen siis luontoa, jota kyllä teen kaikkina muinakin päivinä erityisesti täällä Jokilaaksossa, mutta kyllä Laukaassakin, milloin siellä pääsee käymään. Nyt pitäisi kiireen vilkkaan päästä, sillä ajokortti ja pankkikortti unohtuivat kelkkailutakin taskuun. Laukaa ja Tuusula ovat maaseutua ja siksi luonnon tarkkailu on niissä helpompaa kuin esimerkiksi Helsingin Mäkelänkadulla tai Hämeentiellä.

Koska en muista Vilkunan kirjasta Matista mitään, pitää keksiä itse edellä mainittuun viitaten. Näin se menee:
Mattina huomaa, että päivä on taas vähän pitempi kuin eilen. Ainakin jos katsoo kellosta. Matti tarkoittaa siis, että voi alkaa odottaa kevättä. Hangetkin vajoavat melkein silmissä, jos on sattunut olemaan talvilämmin sää. Se on, jos pakkanen kääntyy plussalle ja varsinkin jos lumen sijaan sataa räntää. Mattina Tuusulanjoen poikki menneet jäniksen jäljet katoavat, kun vesi nousee jään pinnalle.


Niilo kyttää auran takaa pilkistävää kania.



Helmikuu heläyttää, mutta Mattina ollaan jo niin lähellä kuun loppua, että vähälumisena talvena voisi vaikka tokaista, että Matti maata näyttää. Ei näytä tänä talvena, mutta kohta on maaliskuu, joka kansanuskomuksen mukaan jo näyttää maata. Maaliskuussa tosin on 31 päivää, joten onhan tässä aikaa odotella maan paljastumista, jos näyttäytyminen osuu kuun loppuun.

Mattina tai pari päivää sitten Tuusulanjoen varren haapaan ilmestyi lintu. Sen huomasimme siitä, että sillä on kova ääni. Laulu on melko yksitoikkoinen tokaisu, mutta poikkeaa selvästi muista talven laulajista. Lintu on ehkä rastaan kokoinen, muuta siitä ei osaakkaan sanoa.

Mattina meille ilmestyi myös orava pihaan. Ensin se kipitteli Rabbitislandilla ja kiipeili sitten pihan lepikössä. Niilokin huomasi sen, joten nyt sillä on kaksi tiukkaa tarkkailun aihetta: kani ja orava.

Pirkko-prinsessa

jormas: Rami oli blogikommentissaan pohtinut pitääkö hänen tukea elämää, joka on ilmiselvästi tuhoon vievää. Hyvä kysymys. Taisi olla kyse siitä, kun olen hyväksynyt kadulla asuvalle viinipullon oston. Rami taitaa olla edelleen tupakkimiehiä ja taisi ilolla ottaa vastaan entisen työnantajansa ja ehkä nykyisenkin hyväksynnän, että saapi käydä työajalla tupakalla ja saada siltäkin ajalta palkan, Joten pata kattilaa helposti soimaa, sanon minä.
Ministeri Räsänen on joutunut ravintolakansan hampaisiin, kun meni
ehdottelemaan, että kuppilat voisivat laittaa luukkunsa tuntia aikaisemmin kiinni. Netissä on kerätty listaa Räsäsen erottamiseksi ministerin pestiltä ja nimiäkin on monta kymmentä tuhatta. Hämmästelen porukan omaan napaan tuijottamista ja huonoa sitäkin. Viinaa ja kaljaaa pitää saada näemmä joka ikisestä paikasta ja aina. Ja sitä pitää saada myös oman kerrostaloluukun alakerrassa olevalta elintarvikekioskilta. Ja sitten ihmetellään, kun ei voi laittaa ilman aikuista omia muksuja hakemaan iltajäätelöä, jota olisi mukava napostella, jos sattuu naapuri tai joku muu tuttu tupsahtamaan iltakylään. Nimittäin se alakerran elintarvikekioskin kaljanmyynti tuo mukanaan myös saman talon hörhöt vieraineen. He kun kulkevat siellä missä rahapäivänä asustaa kukin kööristä. Kioskilla ilman vahtia saattaisi mennä äidin ja isukin pikku kullannuppujen jäätelörahat janoisempiis suihin. Joten jos itse voisi pikkuisen ajatella, että olisiko kuitenkin päihteettömillä saarekkeilla, jotka tukisivat myös tilanneraittiutta oma sijansa, joka olisi meidän kaikkien etu. Nyt kun ei enää saa kapakassa sauhutella, on tullut monta viihtyisää ruokapaikkaa ainakin itselle lisää. Ja kun entisenä juoppona saisi vielä örveltäjät kuppiloista pois, niin viihtyisyys lisääntyisi entisestään.
Mutta päivän uutinen on naapurimaan pikku-prinsessan syntymä. Puoliseitsemän-ohjelma TV 1:llä järjesti kilpailun, jossa prinsessa sai suomenkielisen nimen. Hänestä tuli Pirkko ja huomenna sílle saattaa Ruotsin hovi ilmoittaa naapurikielisen vastineen.

Kotimme ikkunasta näkyy lentokoneita

päivis: Tuusulan-kotimme eli Matkakodin ikkunasta näkee laskeutuvia lentokoneita, mikäli tietty kiitorata on käytössä. Välillä on ja välillä ei. Silloin kun on, lentokoneita saattaa enimmillään mennä melkein minuutinkin välein tai ainakin parin. Puhutaan lentomelusta, mutta ihan tänne koneiden ääni ei mielestäni kuulu meluna. Jotain eroja konetyypeillä on ja oikein suuret lentokoneet ikään kuin viheltävät laskeutuessaan. Meiltä on tietä pitkin jokunen kilometri matkaa lentokenttää kiertävälle aidalle, jossa varsinkin kesäisin on aina ihmisiä katselemassa koneiden nousuja ja laskuja. Lentokoneet kiinnostavat, vaikka ne saastuttavatkin yhteistä ilmakehäämme ja tietysti aiheuttavat sitä meluakin.

Nykyään puhutaan myös valosaasteesta. Alalla on oikein omat tutkijansakin. Ymmärrän, että liiallinen valaistus maan pinnalla vaikeuttaa esimerkiksi tähtien katselua, varsinkin paljain silmin. Silti en oikein osaa mieltää valaistusta saasteeksi, enkä esimerkiksi ole koskaan ymmärtänyt sitä, kun moni kunta jättää katuvalot sytyttämättä kesäöisin, jolloin kuitenkin on pimeää. Jokunen eurohan siinä säästyy, mutta mitä se on esimerkiksi sen rinnalla, että ihmiset välttävät liikkumista esimerkiksi pimeänpelon vuoksi.

Mainittu valosaaste toimii joskus myös erikoisena valaisimena sielläkin, mistä valot ovat kaukana. Joskus iltapimeällä ja lumen aikaan on ollut poikkeuksellisia tilanteita, kun pilvet ovat olleet alhaalla ja niistä on ehkä kaukaakin heijastunut valoa ympäristöön. Ilmeisesti pilvien pitää olla jollain erityisellä korkeudella, että näin voi tapahtua. Olen tämän ilmiön nähnyt tänä talvena ehkä vain kerran tai pari.

En halua olla kuin muut

jormas: päivis kirjoitti, että kaikki tahtoo samaa ja näinhän se tahtoo usein ollakin. Ainakin moni haluaa olla voittajan puolella, joka näkyy muun muassa äänestyskäyttäytymisenä, jota jossain määrin ohjaa muun muun muassa gallup-tuotanto vaalien välillä. Sitten siihen saattaa vaikuttaa itsetunto ja kateus, sillä sanotaan, että jos ja kun suomalainen ostaa itselleen omakotitalon pihaan aurinkokellon, hän menee naapurintontilta katsomaan miltä se näyttää. Ja Rannila kauppasi peltikatttoja sloganilla "käyp katteeksi".
Joskus on niinkin, että ihminen saa olla oma itsensä vasta sen jälkeen, kun ympäristö on menettänyt toivonsa kyseisen tyypin tasapäistämiseksi. Näihin ihmisiin voi törmätä vaikka kaupan kassajonossa. Kun siinä joku käyttäytyy hieman omistuisesti, katselevat muut kiusaantuneina hyllyjä ynnä muita. Viimein joku lausuu, että "joo, mä tunnen ton tyypin ja se on aina ollut tollanen". Tämän jälkeen ihmiset vapautuneesta nyökyttelevät toisilleen, että aha, sitä on jo varmasti yritetty tasapäistää. Vaan kukapa haluaisi olla häviäjän puolella ja yllättävän moni on tyytymätön omaan työhönsä, sillä hän on unohtanut, että "usein toisten työt näyttävät helpommilta kuin omamme. Ja mitä paremmin muut työnsä tekevät, sitä helpommilta ne näyttävät". Tällä erää oli blogikirjoitus lyhyenlainen, mutta olkoon.

Kaikki tahtoo samaa

päivis: Katselin viikonloppuna mielenkiintoista dokumenttia elokuva- ja dokumenttiohjaaja Pirjo Honkasalosta. Ohjelmasta jäi moniakin asioita mieleen, mutta erityisesti Honkasalon toteamus, että vaikka nykyään ihmisille on tarjolla monenlaisia vaihtoehtoja miten elää, silti useimmat valitsevat samoin. Honkasalo ei mielestäni tarkentanut toteamustaan, mutta se liittyi nunnaluostariin, jossa hän itsekin oli viettänyt jonkin aikaa. Sinne menon syy oli kuulemma ompelukoneen vienti ja siellä ollessa syntyi lopulta myös dokumentti aiheesta.

Ehkä laajennan, tai supistan, Pirjo Honkasalon ajatusta, mutta tekee mieli ajatella juuri niin, että ihmiset mieluiten valitsevat kaikkein tavanomaisimman tavan asua, vaikka voisivat tai ainakin haluaisivat tehdä toisin. Ymmärrän kyllä hyvin näitä tavanomaisesti asuvia. Olenhan itsekin asunut monella tavalla tavanomaisesti, milloin kerrostalossa, joskus rivitalossakin ja myös omakotitalossa. No onhan siinäkin jo jokunen vaihtoehto.

Jaksan edelleen olla sitä mieltä, että ihmisille pitää sallia kesämökillään asuminen ympäri vuoden, jos kuka sitä haluaa. Tarkoitan siis, että mökillä pitää voida olla kirjoilla, jolloin myös verot maksetaan mökkikuntaan. Vastustustajat ovat kai perustelleet omaa kantaansa esimerkiksi sillä, että mökillä asuminen on omiaan hajottamaan yhdyskuntarakennetta. Parempi olisi heidän mielestään, jos asuttaisiin kaikki tiiviisti, jolloin palvelut, liikenne ym. olisi helpommin järjestettävissä. En tosin tiedä, miten hyvin "mökin ukon tai akan" tarpeita on muutenkaan tapana ottaa huomioon, että jostain kourallisesta kesähuviloillaan asuvista muodostuisi yhteiskunnallinen ongelma tai ympäristöuhka. Paremminkin voisi uskoa, että näin toimien Suomi pysyisi paremmin asuttuna muuttotappiokunnissa. Aika moni suuriin kaupunkeihin muuttaneista kun haikailee paluuta kotikylälleen, jonne ehkä se kesämökkikin on tullut ruuhkavuosina rakennettua. Nykypäivän eläkeläiset ovat sitä paitsi ihan hyviä veronmaksajia, vaikka tietysti ikäännyttyään ovat monen kuntapäättäjän silmissä myös taloudellinen riski.

Ylös on pitkä matka

jormas: "Kaiken kannan mukanani" kirjoitti tai ainakin sanoi joku, jonka nimeä en tiedä tai muista. Sanonta lienee sukulainen itse käyttämälleni "kengät ovat kulkurin koti ja työhuone on korvien välissä". Ajattelen, että silloin ei ole edes kahden asunnon loukkua. On korkeintaan omien ajatustensa vanki.

Tikapuita pitkin taivaaseen

Näin ajattelin elää elämääni päiviksen kanssa sen jälkeen, kun ansiotyö ei sido paikkaan eikä aikaan tai ei lainkaan. Mutta elämässä ei kaikki eikä aina mikään mene kuten on itse suunnitellut. Vaikka arjen kulkua eivät sitoisi edes omat ajatukset, on kuitenkin vaikka muille jakaa liikkuvia tekijöitä, jotka muuttavat itse kunkin elämän suuntaa katkaisten sen aikanaan usein ihmiseltä salattuna ajankohtana lopullisesti. Näin on tarkoitettu, sanoo moni, minä heidän mukanaan. Niin tai näin, sen varassa on helpompi elää kuin, jos ei näkisi itselleen tulevaisuutta lainkaan. Näin ainakin luulen, sillä olen myös törmännyt ihmisiin, jotka ovat valmiita lähtemään sinne jonnekin. Ne, jotka ovat elämästä kylliksi saaneina valmiita lähtemään jonnekin, jossa elämä jatkuu tavalla tai toisella, ovat jotenkin balansissa sen kanssa, miksi mielestään heidät on luotu.

Mutta olen myös nähnyt lähtijöitä, jotka eivät näe mitään hyvää eilisessä, tässä päivässa eivätkä huomisessa. Eivät itse asiassa missään ja sydän on täyttynyt kaiken kattavalla katkeruudella. Pitävät syntymäänsäkin suutena virheenä, mutta kun uskoa ei ole itseen eikä mihinkään muuhunkaan aikä ihmistä suurempaan, eivät he osaa oikein selittää kenen virhe heidän syntymänsä mahdollisesti on. Ehkä se on se suuri sattuma, heh.

Joka tapauksessa moni ihminen haluaa ja pitää tärkeänä juurtua jonnekin tai johonkin. Koti- ja syntymäseudut ovat rakkaita. Niin minullekin, vaikka pyrinkin siihen, etten olisi kiinni jossakin määrätyssä paikassa.
Ajattelen, että elän, siis olen. Näin siitä huolimatta missä se tapahtuu. Itsekkäänä ja mukavuuttakin rakastavana ihmisenä pyrin keräämään itselleni kaikkea sitä, jonka tai ainakin osan siitä vien mukanani sinne jonnekin, missä uskon ajattoman huomisen olevan.
Mitä siis kerään, jaan, ja mistä pyrin pääsemään eroon tai että se ei edes tarttuisi minuun? Haluaisin, että minussa olisi enemmän rakkautta  ja välittämistä, joita jakaisin mielelläni muille ja joita sanon lämpöisiksi pörröiksi. Mutta olenkin siinäkin itsekäs, sillä jakaessani uskon, että mitä enemmän niitä jaan, sitä enemmän niitä tulee itselleni parantamaan omaa mieltäni ja hyvinvointiani?
Katkeruuden ja vihan en toivoisi tarttuvan minuun lainkaan ja niitä kutsun kylmiksi kirpaleiksi. Jotka nekin lisääntyvät itselle lisäämään omaa pahoinvointia sitä enemmän mitä enemmän niitä muille jaan.
Mutta aina en päihdetyössäkään ole ajatellut iin, etten kiintyisi tai juurrtuisi paikkaan. Etten kuuluisi johonkin paikkaan. Olen neljännesvuosisadan asunut päihdeongelmaisten kanssa erilaisissa yhteisöissä, puolimatkankodeissa kantaen vastuuta paikaltani. Uskoin vakaasti, että kun lopetan palkkatyön, jään puolimatkankotiin asukkaaksi, köpöukoksi vastaamaan päihdeongelmaisten yhteen suurimmista haasteista. Yksinäisyyteen. Miksi näin ei tapahtunut, sen kerron, kun en ole enää palkkatyössä.

Viemäri jäässä

päivis: Kuulostaa ehkä rehvakkaalta sanoa, että olemme neljän asunnon loukussa. Elämä on kuitenkin mennyt niin, että meillä on tällä hetkellä neljä kotia, joista pitää jollain tavalla kantaa huolta. Kahdesta pitää maksaa vuokraa (Mäkelänkatu ja Thaimaan Pattaya), yhdestä varsinkin sähkölaskuja (eilen tuli iso lasku Fortumilta) ja yhdestä tavanomaisesti vastikkeet, sähköt ja vesi.

Suuri sähkönkulutus on tietenkin Jokilaaksossa, jossa Matkakotia ja sosiaalikonttia lämmitetään sähköllä. Koska sähkölasku perustuu todelliseen kulutukseen, toivoa sopii, että kesää kohti mentäessä sähkölaskujen loppusumma pienenee.

Jorma kaivoi moottorikelkat lumen ja pressujen alta.
Kumpikin lähti käyntiin.

Koska kaikkialla ei voi olla yhtä aikaa, välillä sattuu ja tapahtuu. Thaimaassa vuokrasuhteemme alkuaikoina tapahtumia aiheuttivat varkaat. Täällä Laukaassa, jonne tulimme eilen illalla, dramaattisin tapahtuma on kai parin vuoden takainen, massiivinen vesivahinko. Tällä kertaa meitä odotti koti (puolikas kuvan talosta), jonka viemäri oli jäässä. Piti alkaa soitella sinne tänne, jotta löytyisi joku ammattilainen, jolla on tarvittavat välineet jään sulattamiseksi. Ei mikään helppo homma maaseudulla ja vielä perjantai-iltana. Perjantaisin kun saunotaan ja saunominen vaatii janojuomaa. Viides puhelu tärppäsi niin lähelle, että apu lupasi olla laitteineen paikalla tänä aamuna klo 8. Hieman uskalsin epäillä, mutta niin vain punainen pakettiauto kurvasi aamulla pihaan ja jopa viisi minuuttia etuajassa. Eikä mennyt kuin puolisen tuntia valmisteluineen, kun viemäri oli sula ja kaikki taas kohdallaan.

Jokilaaksostahan tiedetään, mitä siellä voi poissa ollessamme tapahtua: kani yksitellen katoaa. Sitä pelkään nytkin ja se tarkoittaisi, että viimeistä viedään. Toisaalta luotan kani Ykkösen kykyyn pitää huolta itsestään. Mäkelänkadulla odotettavissa oleva ylläri on, että asunnon oven lukitus on sarjoitettu uudelleen, emmekä pääse sisälle sitten kun pitäisi.

Laitapuolen kulkija

Viime kesänä olimme mukana järjestämässä sulkapallon haasteottelua yhdistyksemme jäsenen Suomen Sulkapalloliiton puheenjohtajan Tarmo Pipatin ja Sininauhasäätiön työntekijän Rof Rautiaisen välillä. Oli sovittu, että hävinnyt antaa 200 euroa asunnottomien sellaiseen tarpeeseen, jossa jotain hankittua ei nähty hyväksi laittaa kirjanpitoon. Osalla rahasta on ostettu Tallinnan tupakkia ja lämmikkeeksi on jonnekin ilmastointiputken edessä kadulla nukkuvalle saattanut mennä viini- tai jokunen olutpullokin.

Haasteottelun tuottama raha on mennyt siis inhimillisen lohdun ja hetkellisen valon pilkahduksen tuottamiseen sinne, jossa elämän aurinko on usein ja useankin pilven takana.

Yllä olevan kirjoitin yhteen jäsentiedotteestamme, jonka johdosta saimme alla olevan palautteen. Sen haluan jakaa kanssanne. 

"Tapojeni mukaisesti minua liikutti erityisesti tuo loppukevennys vetoon  liittyneestä 200 euron todellisesta käyttötavasta. Se sai minut  miettimään menneitä. Seuraava tapahtui eräänä kylmänä syyspäivänä,  niihin aikoihin kun aktiivisesti yritin irrottautua alkoholinkäytöstäni. Olin tapani mukaan mahdollisen janon varalle ostanut pullon siideriä, joka lämpeni mukavasti taskussa. Kävelin Hakaniemen torin ohi; tarkasti  ottaen sillä puolen katua, jossa STS:n pääkonttori sijaitsi esimieheni  ja  potentiaalisen  presidenttiehdokas Ulf Sundqvistin aikaan. Eräässä  katusyvennyksessä makasi silmät ummistettuina maailman pahuudelta, puolittain istuvassa asennossa kaveri, jonka päästä vuoti verta silleen kohtuullisesti, ettei häntä ohikulkijoiden tarvinnut sen vuoksi häiritä. Ravistelin kaverin hereille ja otin lämmenneen siideripullon taskustani  ja sanoin: Taidat tarvita tätä.... Loppuikäni muistan sen kiitollisen  katseen ja sopertelun jonka tulkitsin kiitokseksi. Itsellenikin jäi hyvä  mieli.... Ei tarvinnut itse juoda... Joku voisi pitää tätä  raamatunvastaisena; kun antaa jollekin käärmeen kun tämä pyytää  leipää... Puolustaudun nyt ja vieläkin ammattini mukaan: Hän ei pyytänyt  mitään."

Asumisen testaamista

päivis: Päätös asettautua asumaan Jokilaaksoon matkailuautoon syntyi varmaankin mitä suurimmassa määrin tunnepohjalta. Ehkä oli jopa vähän pakahduttava tarve päästä keskelle luontoa ja karistaa kaupungin pölyt jaloistamme. Matkailuautoon muutto on näin jälkeen päin arvioituna ollut samalla päätös aloittaa tavanomaisesta poikkeavan asumistavan testaaminen.

Kesällä Matkakodissa asumisen suhteen ei tietenkään ollut mitään erityistä. Elo oli vähän niin kuin olisi ollut retkellä. Niin kauan kuin lämpimiä ja aurinkoisia päiviä riitti, töiden jälkeen illat kuluivat usein pitkään ulkona lepotuolissa istuskellessa ja laskeutuvia lentokoneita katsellessa. Loppukesän ja syksyn sateetkaan eivät elämää juuri vaikeuttaneet. Piti vain hieman katsoa, mihin sadevaatteet laittoi kuivumaan.

Näyttää tavalliselta kontilta.

Testaamisen makua hommaan tuli siinä vaiheessa, kun pihapiiriin valmistui syyskuussa kuusimetrisestä merikontista yhteistyössä Latfin Service Finland Oy:n kanssa niin kutsuttu sosiaalikontti. Sosiaalikontin tarkoituksena on mahdollistaa kaikki ne toiminnot, joita Matkakodissa ei ole tai niiden käyttö pakkasella on vaikeaa. Kontti on myös käytännössä siirrettävissä mihin tahansa. Sosiaalikontin rakentaminen osoittautui hyväksi päätökseksi.

Sosiaalikontista on täällä varmasti kirjoitettu aiemminkin, mutta kirjoitampahan vielä lisää. Lähestyvän talven suhteen minulla (ei Jormalla) oli huoli vessan käytöstä. Meillähän on tuolla "takapihalla" huvimaja, joka toimii ulkohuussina. Minä en voinut taipua ajatukseen, että käyttäisin sitä myös talvipakkasilla. Matkakodin vessan käyttökään ei ole aivan mutkatonta, varsinkin jos ollaan pitkään paikallaan ja säiliöiden tyhjentäminen pitää ratkaista erikseen. Sosiaalikontin vessaratkaisua harkittiin pitkään ja lähes onnekkaasti löytyi ruotsalainen Separett ekokäymälä, joka on siisti, ei haise, eikä tarvitse vettä huuhteluun (itse keksimäni huuhtelujärjestelmä tosin on käytössä ja kuluttaa vettä ehkä puoli litraa viikossa!). Jätökset kipataan kuukauden tai puolentoista välein kompostoriin ja se on siinä. Eli testitulos on hyvä.

Pala sosiaalikontin kodinhoitohuonepäätyä.
Pesutornin vasemmalla puolella olevan suihku-
kaapin nurkka näkyy hieman kuvassa.

Sosiaalikontissa on myös suihku, tiskiallas ja pesutorni. Jää-pakastekaapinkin sijoitimme konttiin ja kaikenlaista muutakin tavaraa ja tarviketta, joita ihmiset yleensä pitävät esimerkiksi kodinhoitohuoneissaan. Oleellinen asia sosiaalikontissamme on tietysti vesisäiliö, josta saamme veden edellä kuvattuihin laitteisiin. Konttihan ei ole kunnallistekniikassa, joten vesi pitää hakea säiliöön muualta. Jorma tekee sen varsin näppärästi traktorimönkijän ja peräkärryn kanssa. Kerralla tulee noin 1200 litraa vettä. Sosiaalikontin toimivuus vaatii siis hieman työtä, mutta ei juurikaan vaivaa. Vesiprojekti on ihan oma, välillä hauskakin ohjelmanumeronsa. Olemme myös pystyneet vähentämään aivan oleellisesti veden kulutusta, jos sitä vertaa tavanomaiseen asumiseen. Noin tuhannen litran säiliö täytetään suunnilleen kuukauden välein. Osa porakaivosta haettavasta vedestä pumpataan Matkakodin säiliöihin. Siitä voi päätellä ja laskeakin, minkä verran meidän kahden hengen taloutemme kuluttaa vettä.

Sosiaalikontin harmaavesi menee ns. saunakaivoon, ja jotta olisimme mahdollisimman ympäristöystävällisiä, päätimme pyhästi käyttää vain biohajoavia pesuaineita. Näin on tehtykin shampoon ja hoitoaineiden, suihkusaippuoiden, astianpesuaineiden ja pyykinpesuaineiden osalta. Hammastahnat ovat tavallisia, mutta niiden ympäristökuorma ei liene kummoinen.

Kovimmilla pakkasilla Matkakodissa asuminen on vaatinut vähintään lisälämmittimiä, mutta sosiaalikontissa mikään ei ole tuntunut hätkähtävän kylmyyttä. Kontti on toiminut moitteettomasti kaikkine virityksineen ja on vastannut tarkoitustaan erinomaisesti. Testimme jatkuu, koska asuminenkin täällä jatkuu kahdesta 12-metrisestä merikontista rakennettavan Duo-kodin valmistumista odotellessa.

Menneitä muistellessa

jormas: Eilen oli aidosti kertakaikkisen mukavaa tavata Hilppaa. Sininauhaliiton ja -säätiön tosi monivuotista talouspäällikköä. Hänestä(kin) minulla on muistini sopukoissa monta mieleenpainuvaa tarinaa, joista kerron nyt yhden. Se kertoo sitoutumisesta ja vastuuntunnosta ja ajasta, jolloin Sininauha oli monelle paljon muutakin kuin vain työpaikka. Hilpan luotettava aisapari oli useiden vuosien ajan taloushallinossa Anja Väisänen. Välillä tehtiin (ja varsinkin he) tosi pitkiä päiviä ja yhdessä nämä oivat ihmiset päättivät silloin tällöin, että nyt saa tältä päivältä tai illalta riittää ja lähdetään kotiin. Ulko-ovella sitten toivotettiin "hei heit" ja lähdettiin toinen toiseen suuntaan ja toinen toiseen. Toinen kiersi korttelin toisin päin ja toinen toisin päin palatakseen ikään kuin toiselta salaa työnsä ääreen takaisin. Hilppa oli työssään pitkän linjan osaaja ja ammattilainen, joka piti kukkaron nyörit tiukasti hallinnassa ja talouden kunnossa. Itse toimin usean vuoden puheenjohtajana ja Jorma Niemelä toiminnanjohtajana. Silloin tällöin tuli kaima-Jormalla akuutteja työhön liittyviä tarpeita, joihon tarvittiin rahaa. Aina ne rahat Hilppa jostain kaivoi eikä meillä Jormilla useinkaan ollut yksityiskohtaisesti tietoa kuinka hän sen teki. Meille riitti, että homma toimi. Hilpalle sopi oivallisesti isäni antama neuvo. Hän sanoi minulle monet kerrat, kun häneltä rahaa lainailin milloin mihinkin tarpeelliseen tai tarpeettomaan, että kuule poika. Jos et osta sitä mitä tarvitset, vaan ainoastaan sen mitä ilman et tule toimeen, on sinulla aina taskussa rahaa.Viime yönä tuli, kuten stadilaiset sanovat lievästi snögee. Ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin kerralla tämän talven aikana. Aamusella ei päässyt edes toilettiin tekemättä lumitöitä, sillä Hotelli Helpotus on meillä eri rakennuksessa tai ainakin paikassa kuin Matkakotimme. Toki siinäkin wc on ja vieläpä käyttökunnossa, mutta koska talvisaikaan sen tyhjennys on hieman mutkallisempaa, olemme välttäneeet sen käyttöä.
Kaikki kutenkin taas toimii. Eilen nimittäin löysin tällä hetkellä varsin oivalta tuntuvan matkakotiosaajan Nurmijärvelta, joka tuli ja laittoi Matkakodin sähköt taas kuntoon. päivis aamusella totesikin raanasta vettä laskiessaan, että aivan kuin mukavuuksia olisi tullut lisää. Vika oli siinä missä ajattelimmekin. Vaikka autossa on sisäänrakennettu 220 voltin järjestelmä, jonka pitäisi kestää reilun 3000 watin kuormituksen, näin ei todellisuudessa ole. Varsinkaan, jos sähköä ottaa paljon yhdestä pistorasiasta esimerkiksi lisälämmitykseen. Johdot tai liittimet sulavat ja näin oli käynyt meilläkin. Mutta tästä jatketaan koeasumista ja eletään yhä pidentyviä päiviä. Ja odotetaan koska talitianen sanoo ensimmäisen kerran "titityy".

Aasin silta

Hilppa ja Jorma muistelivat yhteistä historiaansa
Sininauhassa. Välillä nauratti kovasti. 

päivis: Olen viime ajat tietoisesti halunnut kirjoittaa jokaisessa blogissani jotain asumiseen liittyvää. Aasin sillan kautta teen niin nytkin. Haluan nimittäin kirjoittaa Sininauhaliiton eläkkeellä olevan talouspäällikön, Hilppa Salmisen tämänpäiväisestä tapaamisesta. Emme ole Jorman kanssa nähneet Hilppaa melkein kahteen vuoteen, joten nyt oli korkea aika tavata.

Asumiseen Hilpan tapaaminen liittyy siten, että Hilppa vastasi talouspuolesta silloin, kun työnantajamme, Sininauhasäätiö, hankki ensimmäisen kerrostalokiinteistönsä, jonne se on vuodesta 1995 saakka asuttanut asunnottomia. Hilpalle on aina mukava päivittää Sininauha-tapahtumia, mutta nyt puhuttiin lisäksi noista jo vanhoilta tuntuvista asioista, joilla on kuitenkin suuri merkitys tänäkin päivänä ja myös tulevaisuudessa.

Silloinen Raittiuskotisäätiö, joka samana vuonna muutti nimensä Sininauhasäätiöksi, hankki suurimman osan Hämeentien varressa sijaitsevasta kiinteistöstä ja Sininauhaliitto osan. Liiton halukkuus ostaa osa asunnoista ja myös muun muassa talon päiväkeskustilat liittyvät sen saamaan merkittävään testamenttilahjoitukseen. Varoja ei voinutkaan käyttää ihan mihin tahansa toimintaan tai hankintoihin. Olga Hjelmmanin, testamentin tekijän erityistahto oli, että varat pitää käyttää heikoimmassa asemassa olevien helsinkiläisten, asunnottomien alkoholistien auttamiseksi. Tahdon mukaisesti liitto sijoitti rahat asuntoihin ja sai siihen myös RAY:n investointiavustuksen. Tämä puolestaan mahdollisti Sininauhasäätiön asuntohankinnan käynnistymisen. Pesämunana säätiöllä oli Kruununhaassa sijainnut osakehuoneisto, Jukola, jossa asui seitsemän asunnottomuuden kokenutta miestä.

Asuinhuoneet ja Matkakoti

jormas: Tänään oli työni kannalta merkityksellinen päivä, sillä sain olla monen järjestön yhteisessä tapaamisessa, jossa kävimme läpi asumispalveluiden sisältöjä ja niiden suhtautumista muun muassa lakiin asuinhuoneen vuokraamisesta. Kaikki kolmenkymmenen vuoden aikana hankkimani kokemus oli tarpeen ja olikin mielenkiintoista havaita, että esimerkiksi toisessa järjestössä kuopatut käytännöt ovatkin toisessa järjestössä varsinaisia helmiä.Työnohjaus ja mentorointi on myös nostanut voimakkaasti päätään uudessa työnkuvani sisällössä ja pian on myytävä "ei oota". Niin sanottuja eläkepäiviäkin on tullut ruksattua hieman uuteen järjestykseen, jotta voin vastata muiden toimijoiden haasteeseen.

Mutta aamusta tuli käytyä matkakotiasiassa yhden jos toisenkin huoltofirman pakeilla. Voi olla, että olemme saaneet melkoisen haasteen, jonka päiväjärjestykseen saamiseksi joudutaan raapimaan eräänkin kerran päätä. Viime kädessä ajamme ensi kesänä Matkakodin Saksaan tehtaalle, että tässä on keksintönne, hoitakaa se kuntoon. Tehdasaluehan sinällään on meille tuttu, sillä siellä on tullut käytyä aiemminkin.

Mutta päivän kipeys ei tullut edellä mainituista, vaan siitä, että olen joutunut huomaamaan, että substanssit loppuvat jokaiselta jossakin vaiheessa. Toiset kykenevät sen myöntämään, joka kertoo itsetunnon eheydestä ja ammattitaidosta. Toiset taas yrittävät salata viimeiseen saakka saman asian. Mistä se kertoo, sen saavat päätellä muut.

Asua voi veneessäkin

päivis: Otsikko ei ole minkään ahaa-elämyksen tuotetta, vaan liittyy juuri lukemaani kirjaan, jossa tarinoitiin valtamerimatkailusta ja veneessä asumisesta muulloinkin kuin matkalla ollessa. Se on siis yksi tapa perustaa koti. Suomessa veneessä tai veneen kaltaisissa oloissa asuminen ei ole ollut kovin suuressa huudossa. Toisaalta se on ymmärrettävää, sillä meillä vedet jäätyvät ja useimmat veneet pitää nostaa telakalle talven ajaksi. Mutta suurin este on silti varmaan asenneilmasto: meillä kun asumisen odotetaan aina tarkoittavan kerrostalo-, rivitalo- tai omakotitaloasumista. Kaikki muut tavat ovat omituisia ja niistä on syytä ajatella, ettei noin voi asua.

Marraskuinen Amsterdamin-matka oli mielenkiintoinen sen vuoksi, että näki omin silmin, miten merikonteista voi todellakin tehdä toimivia asuntoja. Lisäksi asuntoveneitä tuli katseltua enemmän kuin aiemmilla reissuilla. Asuntoveneissäkin on suuria eroja kokonsa ja mallinsa suhteen. Osa edusti selvästi luksusasumista, toinen äärilaita olivat veneröttelöt. Kaikki olivat kuitenkin sulassa sovussa keskenään samoilla kanavarannoilla. Amsterdamissa asuntoveneissä asuminen on niin suosittua, että kaikki siihen soveltuvat paikat on jo käytössä. Vain joltakin asuntoveneen ostaminen tai vuokraaminen on enää mahdollisuus päästä asumaan vetten päälle.

Amsterdamin asuntovenemuseossa saa hyvän käsityksen
siitä, millaista veneessä asuminen oli ja voi olla.

Kirja, jonka luin, kertoi äveriäiden ihmisten elämästä. Venekin oli tiloiltaan ja varustuksiltaan sellainen, ettei sieltä tuntunut puuttuvan mitään, mitä ihminen kuvittelee tarvitsevansa. Yksi tuttu asia kirjan kuvaamasta elämäntavasta kuitenkin nousi esiin: kun asuu jollain tapaa ahtaasti, oppii harkitsemaan, mitä todella tarvitsee ja mitä ei. Luksusveneessäkin rajat tulevat vastaan, kun ei ole ullakkovarastoa, jonne sulloisi kaiken turhaksi osoittautuneen romun. Jos on vähääkään tutustunut entisajan elämään, eikä tarvitse mennä ajassa taaksepäin kuin muutama vuosikymmen, tajuaa, että ennen ihmiset tulivat hyvin toimeen huomattavasti vähemmällä tavaralla kuin nyt. Ehkä tavaraakin oli vähemmän tarjolla, mutta niin oli säilytystilaakin. Ahtaasti asumisella on siis puolensa. Ainakin ympäristön kannalta taitaa olla hyvä, ettei maailma huku jonnin joutavaan romppeeseen.

Kun kissa on pois, syövät hiiret toisensa

jormas: päivis kirjoitteli eilen, kun Matkakodista katosi osa sähköistä, että kaikkeen on varauduttu. On sillä lailla varauduttu, että ainakin jokaiselle tekniselle toiminnalle on vaihtoehto, joka mahdollistaa asumisen jatkamisen. Koska koko asumisemme Jokilaaksossa on osa isompaa kokonaisuutta, joka liikkuu Vaunu- ja Konttikoteihin ja ylipäätään liikuteltaviin asumismuotoihin ja niihin liittyvien tekniikoiden ja käytäntöjen testaamiselle, on varauduttava päiviksen kirjoittamalla tavalla. Sillä jos mikään ei koskaan pettäisi, ei oikeastaan olisi mitään testattavaakaan. Aika paljon pitää kuitenkin tulla lisää niin sanottuja ongelmia, että pakkaisime kimpsumme kesken talven. Käytännössä koko kaasujärjestelmä on vielä varalla, joka sekin mahdollistaa Matkakodissa asumisen. Mutta kaikki tämä tarvitsee sähköä, joten suurin riski on, että Fortumin sähköntuotanto pettää, jolloin on siirryttävä kotaan ja puulämmitykseen.Kaiken kokeilun keskellä tämä on ollut hyvin mielenkiintoinen talvi, johon olisin toivonut työnantajalta suurempaakin mielenkiintoa, sillä se on kuitenkin mukana hankkeessa yhtenä tärkeänä palana. Kiinnostusta olisin kaivannut ensisijaisesti siksi, että olisi ollut päiviksen lisäksi joku toinenkin työporukassa, jonka kanssa olisimme voineet vaihtaa mielipiteitä, etsiä ratkaisuja ja visioida uutta. Toki asialla on aina puolensa, sillä vain yhtä puolta ei ole olemassakaan. Kun ei ole kenen kanssa tuumata, ei tarvitse tehdä kompromisseja. Sehän on kaltaiselleni itsekkäälle ihmiselle mannaa.Toisena puolena vaikenemisen myötä tulee kyllä käsitys myös visiottomuudesta tai innostuksen puutteesta. Tosin se voi olla piilevääkin, sillä sitäkin on tullut viimeisten vuosien aikana maiseltua. Aina silloin tällöin olen nimittäin kokenut, että saan olla monessa mukana juuri niin kauan kuin siinä ei näytä olevat mitään järjeä. Ja kun järkeä tulee tai muutkin sen huomaavat, tulevat suuret saappaat keräämään sulkia hattuihinsa todeten mennessään, että me jatkamme tästä. Tai itse asiassa aina ei mitään toteamista tapahdukaan kuin siten, että saan itse todeta, että hanke on mennyt muihin ahneisiin suihin ja itse en ole ollut edes sen arvoinen, että joku olisi vaivautunut kertomaan siitä minulle.

Joka tapauksessa elämä on elämisen arvoista kaikkine kipeyksineen, joista ajan kanssa muodostuu kruununjalokiviä ja työkaluja omien, mutta myös muiden vaikeuksien voittamisen avuksi.

Jos elämä on tarkoitettu elettäväksi sitä kannattaa jatkaa silloinkin, kun tilanne on toivoton. Kerronpa tähän aiheeseen sopivan tarinan. Kerran kaksi hiirtä putosi puolillaan maitoa olevaan maitotonkkaan tai -ämpäriin. Ei mennyt kuin tovi, kun toinen totesi, että ei kannata, ylös ei päästä ja heitti henkensä astian pohjalle. Mutta toinen jatkoi toivotonta uimistaan ympäri ämpäriä vakaana päätöksenään, että uin niin kauan kuin jaksan. Ja kun aamu koitti, se istui kirnuamansa voikasan päällä ja neppaile kärpäsiä aamupalakseen.

Kaikkeen on varauduttu

päivis: Pakkaset ovat tänä(kin) talvena koetelleet meitä pohjoisen ihmisiä ja vähän etelänkin. Olemme asuneet kerran aikaisemminkin keskitalvella Matkakodissa, mutta silloin ei muistaakseni ollut näin kylmä. Pahimmillaan Tuusulan Myllykylässä mittari näytti aamulla 31 astetta. Kylmää torjuaksemme pakkasen noustessa olemme lisänneet lämmittimiä ja hyvin tai ainakin kohtuullisesti olemme tarenneet, välillä on ollut turhankin lämmintä.

Tänään tuntui hetken aikaa, että tarkenemisemme on ollut vain hyvän tuurin ansiota. Kun tulimme työpäivän jälkeen Jokilaaksoon, osa lämmittimistä oli pois päältä, telkkari pimeänä, kahvinkeitin samoin ja jääkaappi toimi kaasulla. Jorma näpräsi ulkona sulakekaappia ja jokaisesta yrityksestä laittaa automaattisulake päälle seurasi pieni pamahdus. Auton sisällä oleva laite, jonka nimeä en tiedä, mutta se liittyy kuitenkin Matkakodin omaan sähköjärjestelmään, oli mennyt jotenkin oikosulkuun. Omin avuin sitä ei saa kuntoon ja Lahelasta matkailuautohuollosta apu on tulossa vasta maanantaina.



Led-lyhtykin pääsi tositoimiin.

Mikä siis avuksi? Evakkoon vai kotaan yöksi ja sähköpatterit päälle? Ei, vaan jatkojohtoja ja kohdevaloja kodasta. Kaikkeen on varauduttu, vaikka kodassa olevia spotteja ei aikaisemmin ole tullut ajatelleeksikaan Matkakodissa tarvittavina valaisimina. Nyt tarvitaan ja valoa on jopa enemmän kuin omilla valoilla, jotka eivät kovin kauaa tuikkisi, sillä niiden käyttö kuluttaisi nopeasti akut loppuun. Lisänä on yksi Tarjoustalosta juuri viime viikonloppuna hankittu led-lyhty, joka sekin valaisee kummasti. Sen ostettiin näyttämään valoa sosiaalikonttikäynneille. Tosin nyt on ollut monta kirkasta täysikuun iltaa ja yötä. Lyhtyä ei juurikaan ole tarvittu.

Osa unelmista on tarkoitettu vain unelmiksi

jormas: päivis on hyvä kirjoittamaan. Ja ajattelemaan, sillä sen tuotos on hänen eilinen kirjoituksensa. Mielestäni se oli loistava siksikin, koska siinä on yksi oleellisimmista ihmisen onnellisuuden avaimista. Antakaapa kun selitän. Kadulla kulkiessani voi joku teistä vastaan tulleessaan löydä minua sateenvarjolla ja tai jotain vielä pahempaa. Hän katsoo, että se on hänen oikeutensa ja hänellä on oikeus tai ainakin valta ajatella niin, enkä itse voi sille mitään. Hän taas vastaavasti ei voi sille mitään miten suhtaudun siihen mitä hän minulle teki ja ylipäätään siihen mitä minulle elämässä tapahtuu.

Aikoinaan eli logoterapeutti Viktor Emil Frankl, itävaltalainen psykiatri, joka kävi läpi keskitysleirin helvetin omakohtaisesti. Yksi hänen löydöistään oli, että natsit eivät pystyneet hyydyttämään hymyä kaikkien juutalaisten kasvoilta heidän astuessaan kaasukammioon, kohti omaa kuolemaansa. Kuolemansa hetkelläkin he pitivät itsellään vallasta suurimman, eli kuinka suhtautua itselle tapahtuvaan. Tässä tapauksessa siis omaan kuolemaansa.

Päivis pohtii unelmia, joka on tottakai, sukulaisssielu yllä kirjoittamalleni. Jos minulta on viety kaikki, niin unelmat voin säilyttää aina, jos vaan löydän polun ja voimia unelmointiin. Maailmassa on todella paljon ihmisiä, joiden arjen ja juhlan osa on unelmat, jotka eivät koskaan voi toteutua eivätkä ehkä ole tarkoitettukaan toteutumaan. Ne ovat unelmia, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista silloinkin, kun missään ei näy valoa. Kuulun itsekin näihin.
Ehkä kerron joskus omista unelmistani, mutta nyt kirjoitan yhdesta pienestä unelmasta, jonka yksi työntekijä rikkoi yllättävällä tavalla. Jyväskylän kaupunkiseurakunnalla oli aikoinaan päiväkeskus, joka oli perustamani. Siellä istui talvisin määrätty, perusryhmältään sama poppoo, joka unelmoi, että kun saisimme tänne muutaman parin suksia ja monoja, niin hiintäisimme Harjun valaistua hiihtolenkkiä sangen usein ja hoitaisimme kuntoamme. Sen jälkeen tulisimme Pitkäkadun päiväkeskukseen ja lämmittäisimme saunan, paistaisemme makkaran tai  pari ja niin edelleen. Seurakunnassa oli ja on vieläkin silloin päihde- ja kriminaalityöntekijä, joka rikkoi ja romutti unelman kaikilta ostamalla parit sukset sauvoineen sekä monot.  Siinä ne sitten sen jälkeen nököttivät seinää vasten kesät talvet eikä kukaan voinut puhua, unelmoida enää hiihtamisestä. Näin rikkoutui unelma, joka oli tarkoitettukin vain unelmaksi.

Vaunullinen unelmia

päivis: Ihmisillä on monenlaisia unelmia. Yksi niistä nähtiin TV-ykkösen Tositarina-ohjelmassa, joka on vielä muutaman päivän ajan nähtävillä myös Ylen Areenalla osoitteessa

http://areena.yle.fi/player/index.php?clip=1328463322720&language=fi.

En ole itsekään ennättänyt katsoa koko ohjelmaa, pääsin eilen mukaan vasta jostain puolivälistä, kun unelmaansa toteuttava nuoripari jo asettautui asumaan pienen pieneen, ilmeisesti peräkärryn päälle rakentamaansa vaunukotiin. Uskaltaudun silti vähän kommentoimaan.

Olemme Jorman kanssa hääränneet vaunukotiajatuksen ja nyt enemmänkin konttikodin äärellä jo runsaan vuoden. Siksi oli jotenkin vapauttavaa katsoa kahden nuoren intoa oman asumuksensa kimpussa. Siitä puuttui kaikki se professionalisuus ja pykäliin tuijottelu, jonka kanssa meidän projektimme on edennyt. Taisipa pariskunnan vaunukoti matkata Keski-Ruotsista Suomeen jopa ilman näkyvillä olevia peräkärryn takavaloja ja muuta tieliikennelain edellyttämää. Kodin piirustuksiakaan ei todennäköisesti löydy edes sieltä Klubi-askin kannesta, jonka aina ennen vanhaan kerrottiin olevan suunnittelualustana, kun joku ryhtyi rakentamaan.

On hyvä, että ihmisillä on unelmia. Taisi olla tämänaamuinen Hesari, jossa taas kertaalleen todettiin, että köyhyys johtaa syrjäytymiseen. Mieleen muistui heti suosikkielämänkertakirjailijani Tito Colliander, joka kertoo köyhästä lapsuuskodistaan, jossa pidettiin tiukasti kiinni siitä, että köyhyys ei saanut viedä elämästä tiettyä arvokkuutta. Sen mukaan köyhyys ei automaattisesti syrjäytä, vaikka Collianderin lapsuusvuosien jälkeen elämä onkin muuttunut kovasti ja ajattelemme kai nykyään, että elämän sykkeessä pysyminen vaatii jonkin tietyn euromäärän per kuukausi.

En eksynyt alkuperäisestä ajatuksestani, vaikka siltä voikin näyttää. Vaunukodissaan asuva nuoripari - jolle jopa keväthankien aikaan syntyi lapsi - piti mielestäni tiukasti kiinni siitä, että tietty arvokkuus säilyi. He elivät köyhästi, mutta omasta tahdostaan. Omavaraisuus oli osa elämäntapaa ja siihen tietysti liittyy paljon työtä. Lisäansioita perheen mies hankki muun muassa puunhakkuuhommilla. Hetkeäkään ei tullut mieleen, että heidän suustaan olisi kuullut harmituksen sanoja tai minkäänlaista viittausta siihen, että ovat syrjäytyneet. Sitähän he eivät todellakaan ole. He unelmoivat, mutta elivät myös tässä hetkessä tietoisina esimerkiksi siitä, että viranomainen voi tulla joku kaunis päivä koputtelemaan vaunukodin ovelle ja esittämään pykälät, jotka kieltävät heidän asumistapansa. Viranomaistakin olisi tietysti helppo ymmärtää: melkoisen askeettisen asumistavan nuoripari kuitenkin on perheelle valinnut.

Ihmisillä on siis unelmia, mutta välillä tuntuu, että yhteiskunta pitää kansalaisensa niin tiukassa otteessaan, ettei unelmia kaikin osin voi toteuttaa erilaisten lakien ja pykälien viidakossa. Olisivatkohan Kolumbuksen La Pinta, La Nina ja La Santa Mariakaan olleet nykyviranomaisten mielestä niin merikelpoisia, että niissä purjehtivia olisi voitu päästää kieltämättä uhkarohkealle matkalleen?

Mikki Hiiri

jormas: Tänään tehtiin lumitöitä. Ja pelattiin tennistä, sillä pikkuveli haki kentälle. Miten voikin olla mahdollista, että koko suvun kierous on pakkautunut yhteen ihmiseen ja sitten koko kierous purkautuu kaikki tenniskentällä varsinkin silloin, kun olen vastapuolella. Säälistä antoi Repa-veli yhden pisteen ja siinä kaikki. Mukavaa oli kuitenkin ja onkin harmiteltavaa, että ympärillä pyörinyt hieno tennisporukka on levinnyt ties minne kuin varpusparvi. Voihan se tosin olla jollakin niinkin, että sen verran on tullut jollakin syötyä omia sanoja, että on näyttäytymisvaikeuksia.
Mutta on tänään muutakin tehty. Sain kutsun Sininauhaliiton hallituksen kokoukseen ja se on nykyään harvinaista herkkua. Joten oli kurvattava Messilään kartanoon, laskettelukeskuksen kupeeseen. Oli mukava tavata porukkaa pöydän ympärillä, sillä olinhan kyseisen lafkan puheenjohtajana monta vuotta.
Vaan sitä ihmettelin sielläkin. Että minne on kadonnut luottamukseni osaamiseni arvostus, vai eikö sitä ole koskaan ollutkaan? Heikkoina hetkinä yön hiljaisuudessa mietin, että jos se olikin vain toimitusjohtajan pelkoa. Viimein saa järki aina kuitenkin voiton, sillä koko Sininauhasäätiön kasvu on tapahtunut aikanani. Sen on mahdollistanut hallituksen syvä luottamus ja se ainakaan ei ole koskaan edes aristellut minua. Voi niitä aikoja!! Silloin olin motivoitunut ja oli todella antoisaa tehdä työtä tunteja laskematta. Mutta menee tämä näinkin. Elämisen syke on vaan haettava muualta tällä hetkellä. Iän mukanaan tuoma kokemus on myös osoittanut, että ympäri käydään ja yhteen tullaan ja aika tasaa puntit ennemmin tai myöhemmin.
Messilän kartanon yläkerran seinältä bongasin maalauksesta isokorvaisen kanin tai jäniksen. Se on sukulainen ajatukselle mikkihiirijohtaminen. Ai että mikä se on? Suuret korvat ja pieni suu. Ei istu kyllä minulle, sillä minulla on suuret korvat ja suuri suu.

Maailman paras paikka

päivis: Kun kuulen jonkun sanovan, että hänen kotikontunsa on maailman paras paikka, olen helposti eri mieltä. On tietysti mukavaa, jos joku tuntee näin, mutta kyllä kai siitä voi myös päätellä, että onpa sanojan maailma melkoisen suppea. Ei tiedä paremmasta, voi kai vähän säälien sanoa.

Joskus on hyvä tarkistaa omia mielipiteitään. Muistan kerran vanhaan sukutaloon muuttaessani todenneeni, että "täältä en lähde kulumallakaan". Vaan niinpä lähdin, enkä edes kovin kaihomielellä. Ei koskaan siis kannata sanoa, että ei koskaan.

En ole vielä törmännyt asuntoon tai muuhun paikkaan, josta viitsisin todeta rehvakkaasti, että olen tullut maailman parhaaseen paikkaan. Joku paikka tai kotikin voi tuntua joskus tosi hyvältä, mutta maailma jos mikä muuttuu ja tuntemukset sen myötä.

Ihan heti ei arvaisi, että pihan ympärillä olevat
talot on rakennettu merikonteista.

Joskus kyllä näkee taloja, joissa voisi kuvitella asuvansa. Yhteen aikaan olin kovin ihastunut jugend-arkkitehtuuriin ja mielelläni olisin asunut jossain 1900-luvun alussa suunnitellussa talossa. Kunnes sitten ihastuin fuktionalistiseen arkkitehtuuriin. Niillähän ei keskenään ole oikein mitään yhteisiä piirteitä. Jugend on koukeroista ja koristeellista kansallisromanttisine aiheineen, funktionalistinen nimensä mukaan funktionaalista eli tarkoituksenmukaista. Välillä olen haaveillut veneessä asumisesta ja tavallaan silloin tällöin asunutkin, kun Vrijheid-vene kellui Helsingissä Tervasaaren kannaksella ja sieltä läksimme kesäaaumuisin töihin Hämeentielle.

Nyt odotan mielenkiinnolla, mitä merikonttiin suunnitteilla oleva Duo-koti tuo tullessaan kaikkine tekniikoiden testaamisineen. Olen täysin vakuuttunut siitä, että merikontti toimii myös asuntona.

Heinäpoudat jatkuvat

En ole metsämiehiä nykyisin, mutta olen ollut ja ymmärrän tämän harrastuksen lisäksi myös sen riistanhoidolliset perusteet. Viime kesänä tulimme Jokilaaksoon matkailuautolla päiviksen kanssa viettämään kesää ja uimaan Tuusulanjoessa ja maallamme olevissa lammissa. Sen jälkeen en ole saanut häntä täältä pois. Tosin yhtä innokkaana olin itsekin tarttumaan uuteen haasteeseen. Joten tänne jäätiin matkailuautoon ottamaan talvea vastaan, joka oli mahdollista, sillä vedimme alueelle sähköliittymän kymmenen vuotta sitten. Sitä on tarvittukin koska tänä aamuna oli edelleen heinäpouta ja mittarissa -31 astetta. Vaan eipä ole hyttysiä eikä hirvikärpäsiä. Sen sijaan Matkakodin vesi- ja viemäriputket ovat umpijäässä, joten seikkailu- ja kokeilumieltä on tarvittu, joka onkin ollut koko jutun yksi ydinajatuksista.

Kun Matkakoti on valmistettu Saksassa, voi olla, että "tormakoihin" pakkasiin ei ole siellä suunnittelupöydän ääressä totuttu, vaikka aikoinaan mainos autostamme sanoikin, että "Pohjolan oloihin testattu" tai jotakin sinne päin. Sen sijaan Sosiaalikontti, joka suunniteltiin Pohjolan oloihin Latfin Service Finland Oy:n oivan toimitusjohtajan ja yhteistyökumppanimme, insinööri Pentti Pirisen kanssa, on toiminut oivallisesti. Hänen kanssaan istuimme eräänkin tunnin viime kesänä Matkakotimme katoksen alla niin sanotusti Klubiaskin kanteen piirrellen. Että millainen tulee olla Pohjolan oloihin rakennetun Sosiaalikonttimme suihkuineen, toiletteineen, pesualtaineen, lämmityksineen ja niin edelleen. Se on pelannut ilman pienintäkään häiriötä, vaikka pakkanen on paukkunut nurkissa. Energiaakin se näyttää vievän puolet vähemmän kuin Matkakotimme.

Täällä me nyt kuitenkin testaamme ja tarkkailemme luontoa ja nautimme sen ristiriitaisuuksista. Jokilammillemme varsinkin keväisin vesilintujen lisäksi seisahtuvat suunnittelemaan tulevaisuutta myös muun muassa  joutsenet. Alueellamme on nimittäin Tuusulanjoen kunnostuksen yhteydessä tehdyt, joen suurimmat tulvaveden tasausaltaat saarineen. Me sanomme niitä maisema-altaiksi, jotka ovat saaneet viime kesänä myös erisnimet Jokilammet. Reippaan kilometrin päässä on, niin ikään yhteistyökumppanimme Seepsula Oy:n kiviainesasema. Sen 150 metriä syvästä porakaivosta haemme mönkijän peräkärryllä 1000 litran astiassa talousveden. Mutta sekin on mahdollista vain nollakelillä tai sitä lämpimämmällä.

Lentokoneet laskevat silmiemme edessä ja olemme huomanneet, että nekin oppii tuntemaan linja-autojen lailla. DHL:n keltainen postikone tulee puoli kahdeksan aamulla ja niin edelleen. Vantaan puolella olevan motocrossradan äänet kuuluvat tänne myös, kuten kivimurskankin. Mutta niin kuuluu kesäisin käen kukuntakin ja kohta talitiainenkin alkaa ilmoitella, että titityy, täällä ollaan. Luontoakin on siis joka puolella.

Jossain vaiheessa kontin alle muutti kolme uroskania ja nimenomaan samaa sukupuolta, sillä countrykanitarhaa emme ole perustamassa citykaneille vastapainoksi. Lienevätkö kanit kuitenkin tuoneet matkakotimme nurkille vähän muitakin petoeläimiä jäljistä päätellen, sillä kaneista kaksi on päätynyt parempiin tai ainakin nälkäisiin suihin.

Peuroja näemme varsinkin kesäisin lähes päivittäin ja aika usein hirviäkin. Kerran tapasin täällä Jokilaaksossa pari hirvimiestä Sipoon suunnasta. He olivat sitä mieltä, että alueemme läpi kulkee ammoisten aikojen hirvipolku, jota nämä uljaat metsän eläimet käyttävät vieläkin. Onkin aika upeaa katsottava, kun ne ylittävät joen, välillä uiden ja välillä käytännössä parilla loikalla.

Jäätynyt Tuusulanjoki Soiniityntien sillalta

Yhtenä ajatuksena jatkossakin on edelleen testata Jokilaaksossa siirrettävissä asunnoissa käytettäviä asumisen eri käytäntöjä ja tekniikoita, joten aikaa tulee tulevassa koe-Duokonttikodissa sekä matkailuautossa vietettyä paljonkin, sillä rahan vuoksi tekeminen alkaa olla kohta menneen talven lumia kohdallani.

Asumisen käytäntöjen testaamisen lisäksi tällä hetkellä pohdimme, jos tekisimme tänne hirvien ja peurojen ruokintapaikan ensi talvena? Tähän olisi riista- ja metsämiesten mielipiteillä sijansa.

Kaikilla mukavuuksilla varustettu

Ruokintapaikka on yksi lintujen mukavuuksista.

päivis: Muistelen, että ainakin ennen näki usein asuntomyynti-ilmoituksissa maininnan "kaikilla mukavuuksilla varustettu". Oletan, että se tarkoitti, että asunnossa on kylppäri, keittiössä hella ja jääkaappi, ja mitä lie muita mukavuuksia sitä nyt voisi toivoakaan. Kerrostalon yksi mukavuuksista on varmaan ulko-oven postiluukusta sisään tuleva posti ja aamun lehti, jos sellainen on tullut tilattua.

Jokilaaksossa luemme paperista Keski-Uusimaata ja Hesaria usein näköislehtenä netistä. Lehden haun  hoitaa normaalisti jormas, joka kipaisee arviolta noin 300 metrin matkan postilaatikolle jo varhain aamulla. Varhain tarkoittaa puoli kuutta tai kuutta. Tänäänkin.

Aivan aamulla pakkasta oli 22 astetta. Se on tainnut ollut tähänastinen pakkasennätys. Jorma joutui palaamaan postilaatikolta tyhjin toimin, sillä lehdenjakaja ei kai ollut vielä hoitanut kierrostaan kohdallamme. Puoli kahdeksan aikaan ajattelin, että kai lehti nyt on jo tullut ja päätin tehdä saman aamulenkin. Mittari näyttikin nyt yllättäen jo 26,5 astetta eli uutta pakkasennätystä. Lukema ei myöskään vastannut telkkarin meteorologien ilmoittamia lukemia.

Puin itseni kuin naparetkelle menijä ja kahlasin postilaatikolle. Oletimme traktorimiehen käyvän auraamassa Soiniityntien ja pihamme aivan ensimmäisenä Myllykylään mennessään, mutta näin ei ollut ainakaan eilisen lumisateen jälkeen tapahtunut. Luhdan vanha pihatakki piti kummallista kangistuneen paperin ääntä, muuten tienoo oli hiljaistakin hiljaisempi. Tämä on tietysti merkille pantavaa siksi, että olemme kuulleet surkuttelua asuinpaikkamme sijainnista lehtomelualueella.

Lehteä ei ollut laatikossa ja niin minäkin sain palata tyhjin toimin takaisin. Paleli hiukan, mutta olin hyvilläni, koska ei tuullut.

Käynti pakkasaamuna postilaatikolla sai tuumimaan, mikä on mukavuutta ja mikä ei. Onko mukavuutta odottaa lehden kolahtavan aamulla postilaatikosta ja onko se sitä varsinkaan silloin, jos rappukäytävästä ei kuulukaan postinkantajan askeleet, vaikka näin olisi pitänyt tapahtua jo aikaa sitten? Vai onko mukavuutta tarpoa lumessa hetkeä ennen aamun valkenemista, kuunnella hiljaisuutta tai pakkasmetsän natinoita? Ehkä olen vähän masokisti, mutta minusta on mukavaa kahlata esimerkiksi räntäsateessa painavien ostoskassien kanssa ja päästä viimein sisälle lämpimään. Se on melkein yhtä taivaallista kuin nousta ylös avannosta.

Konttikoti

jormas. Olenpa saattanut sanoa päiviksen lainaamalla tavalla kodista, mutta useimmiten olen sanonut, että kengät on kulkurin koti ja työhuone on korvien välissä. Parasta aikaa minun olisi pitänyt olla perinjuurin eläkejaksolla, mutta onkin tullut tehtyä töitä lähes joka päivä. Konttikoti-hankkeet ovat olleet siinä vaiheessa, että on ollut hyvä roikkua mukana ja sanoa sananen siellä ja täällä. Ensimmäinen perus- ja kylmäkontti on Vihdin Selkissä Samarian hallissa, jossa se odottaa kahta seuraavaa. Ja suunnittelua sekä rakennuslupaa. Me teemme nimittäin yhtäaikaisesti Sinkkukodin ja Duokodin, joista Duo tulee Jokilaaksoon testattavaksi ja Sinkku suoraan asiakaskäyttöön.

Projetki on ollut ja on kertakaikkisen mielenkiintoinen ja uraauurtava Suomessa. Vaikka elämmekin jalat maassa, ovat visiot kaukana tulevaisuudessa moninaisine käyttötarkoituksineen, joista joskus myöhemmin lisää. Tiimin ytimessä on Järvenpään Mestariasunnot, Elämän tähden, Samaria sekä Sininauhasäätiö. Yhdessä on viety hanketta eteenpäin, karsittu toimimattomia unelmia ja haaveita, muutettu niitä toimiviksi ja ennen kaikkea kuunneltu toisiamme.

Kahdesta tällaisesta tulee Duokoti

Sosiaalikontin testattavat toiminnat Jokilaaksossa ovat olleet ensiarvoiden tärkeitä ja niitä on hyödynnetty täysimääräisesti. Vaikka kirjoituksissani onkin toistoa, kirjoiten silti Sosiaalikontin kokemuksista yhä uudelleen, sillä hakea vesi puolentoita kilometrin päästä 150 metriä syvästä porakaivosta, ei ole aivan noin vaan tehtävissä ilman suunnittelua. Eivätkä kaikki uudetkaan ´lukijat kahlaa kaikkia kirjoituksia läpi. Kun vesi on monen mutkan kautta lämmitetty suihkunlämpöiseksi, on höyryävä suihku sitä itseään, kun kontin seinän takana on reippaasti yli 20 astetta pakkasta.

Koti

päivis: Koti on sana, joka herättää vaikka minkälaisia mielikuvia. Itsellä sanaa miettiessä ensimmäisenä tuli mieleen se fyysinen koti, josta minulla on varhaisimmat muistikuvat. Ne muistot liittyvät pyykinpesukoneeseen ja pieneen lasten pöytään, jonka ääressä söin alle kouluikäisenä. Oli varmaan Jukka-lelujen tekemä lasten kalusto.

Monelle koti tarkoittaa jotain tunnetilaa. Ehkä se on silloin synonyymi sanalla perhe. Tärkeintä eivät olekaan fyysiset tilat, vaan siellä elävät ihmiset.

Jossain vaiheessa aikuistuttuaan nuori haluaa omaan kotiin, ikään kuin lapsuuskoti ei olisikaan oma. Ollaan vieraana lapsuuden perheessä. Luulen, ettei silloin etsitäkään mitään erityisempää tunnetilaa, vaan lähinnä vapautta päättää itse omista asioista. Moni nimittää ensimmäistä omaa kotiaan kämpäksi. Muistan itse ottaneeni ensimmäisen oman kotini ikään kuin haltuun alkamalla heti muuton jälkeen leipoa pullaa. Sitä ennen en juurikaan harrastanut leipomista - enkä sen jälkeenkään.

Koti-sana löytyy myös sanasta kotimaa. Sillä vasta onkin tunnepitoinen merkitys. Kotimaata kaivataan, kun ollaan ulkomailla ja ikävä vaivaa. Loputonta kodin ikävää ovat varmasti poteneet useimmat siirtolaiset, evakot, jotka tiesivät, ettei paluuta vanhoille kotikonnuille ole. Ja kun joskus rajat Karjalaan avautuivat, entisillä kotikonnuilla on voinut kulkea vain vieraana. Joillekin se on ollut liian vaikea paikka ja moni on päättänyt olla koskaan käymättä vanhoilla asuinsijoillaan.

Jotkut käyttävät mieluummin sanaa koditon, kun puhuvat asunnottomista. Sanoilla on vissi ero. Koditon sisältää selvästi juuri tuota tunnelatausta. Asunnoton tuntuisi olevan vain vailla kattoa ja seiniä, kodittomalta puuttuu paljon enemmän.

Jorma käyttää joskus sanontaa, että koti on korvien välissä. Itse opin sanonnan, että koti on siellä, jossa on viettänyt kolme yötä. Sen ajatuksen omaksuin joltain automieheltä kaverini Riikan kanssa nuorina tyttöinä pitkin kotimaata liftatessamme.

Minulle koti on elämäntilanteesta riippuen tarkoittanut monenlaisia asioita. Joskus sen merkitys ja vetovoima on ollut suuri. Nyt en edes oikein tiedä, missä varsinainen kotini on. Ehkä se oikeasti on siellä, jossa on viettänyt kolme yötä. Muutama viime viikko on tullut yöpyiltyä Tuusulan Jokilaaksossa keskellä paukkupakkasia Euramobilin matkailuautossa.

Kasper-peikko

Kuvassa Kasper-peikon sukulaisia

jormas: Ei totu kaikkeen, vaikka päivis on sen eilen itselleen lanseerannut motoksi. Vaikka hän ei mielestään paljoa siivoakaan, pitää hän kotimme osaltaan varsin oivassa kunnossa. Vaan mihin kaikkeen tähän liittyen en sitten totu? Ne ovat omat, paikasta toiseen siirtyvät henkilökohtaiset tavarani. Tuntuu nimittäin siltä, että kaikki pikku tavarani ja  vähän suuremmatkin, mihin päivis 160 centin sorjalla varrellaan yltää, saavat uuden paikan, kun selkäni käännän. Niitä sitten etsin välillä kissojen (kuvitteellnen) ja koirien (vain Niilo-koiran) kanssa välillä päivin ja öin. Ja kun viimein löydän, toteaa päivis, että itse olet sen sinne laittanut. Vaan en ole, sillä meidänkin kodissamme ikääntymisen myötä yhä enemmän tilaa saa monen kodin kutsumaton viekas vieras tai asukas, joka on meillä saanut nimen Kasper. Se siirtelee ihmisten tavaroita aina uudelleen ja uudelleen. Vaikka olen varma, että juuri tuohon tai tuohon sen jätin, niin siinä sitä ei enää ole. Sinälllään Kasper on veikeä ja líukasliikkeinen heppu, sillä harva on häntä nähnyt.

Tänään oli aamupäivälla talven pakkasennätys 19,5 astetta. Ja juuri kun ajattelin sillä hieman hehkutella tai viilennellä, sain Kazakstanin pääkaupungista, Astanasta viestin yhteistyökumppaniltamme. Siellä oli aamulla pakkasta -42 ja lähes kaikkialta kaupungista sähköt poikki. Joten se siitä viilentelystä.
Olipa tullut blogiin toiseltakin yhteistyökumppanilta viesti. Brasilian Rio de Janeirosta, tarkemmin Copacabanalta, jossa oli heti aamusta yli 30 astetta lämmintä. Ystäväni tai ainakin varsin kelpo kaverini sieltä viestitti, etten edes söisi enää kebab-lihaa, vaan siirtyisin lampaaseen, jota hän on nyt ymmärtykseni mukaan meille Jokilaaksoon tuomassa Kasvissyöjä-päivikselle ja minulle.

Vähän aikaa piti ajatella ja laittaa ajatuksia uuteen järjestykseen, sillä miehen viimeksi Jokilaaksossa käydessä, oli auton takakontissa puolikas jäätynyt sika. Jorzza oli sitä kertomansa mukaan jo pari viikkoa syönyt ja rippeet jäivät Jokilaaksoon. Alan mies sanoisi niitä roiskeiksi, joita ostettiin vuonna yksi ja kaksi esimerkiksi Elannon lihatiskiltä. Niilo-Koira sai pääluun, jota se sitten kuljetteli pitkin pihaa pari päivää ison koiran elkeitä tapaillen. Luulle sinällään se ei mitään voinut, vaan sillä menee yhdessä makkaranpalassakin varttitunti.
Lammasta voisin kuitenkin Jorzzan kanssa hyvillä mielin ainakin kerran kodassa paistaa ja syödä. Ja muistella juuri taivaallisille näyttämöille siirtynyttä lampaansyöjää, Leo Lastumäkeä. Hieno mies, joka usein kylään ruoka-aikaan sattuessaan haki mutkitta keittiön kaapista lautasen ja istun ruokapöytään.