Kasper-peikko

Kuvassa Kasper-peikon sukulaisia

jormas: Ei totu kaikkeen, vaikka päivis on sen eilen itselleen lanseerannut motoksi. Vaikka hän ei mielestään paljoa siivoakaan, pitää hän kotimme osaltaan varsin oivassa kunnossa. Vaan mihin kaikkeen tähän liittyen en sitten totu? Ne ovat omat, paikasta toiseen siirtyvät henkilökohtaiset tavarani. Tuntuu nimittäin siltä, että kaikki pikku tavarani ja  vähän suuremmatkin, mihin päivis 160 centin sorjalla varrellaan yltää, saavat uuden paikan, kun selkäni käännän. Niitä sitten etsin välillä kissojen (kuvitteellnen) ja koirien (vain Niilo-koiran) kanssa välillä päivin ja öin. Ja kun viimein löydän, toteaa päivis, että itse olet sen sinne laittanut. Vaan en ole, sillä meidänkin kodissamme ikääntymisen myötä yhä enemmän tilaa saa monen kodin kutsumaton viekas vieras tai asukas, joka on meillä saanut nimen Kasper. Se siirtelee ihmisten tavaroita aina uudelleen ja uudelleen. Vaikka olen varma, että juuri tuohon tai tuohon sen jätin, niin siinä sitä ei enää ole. Sinälllään Kasper on veikeä ja líukasliikkeinen heppu, sillä harva on häntä nähnyt.

Tänään oli aamupäivälla talven pakkasennätys 19,5 astetta. Ja juuri kun ajattelin sillä hieman hehkutella tai viilennellä, sain Kazakstanin pääkaupungista, Astanasta viestin yhteistyökumppaniltamme. Siellä oli aamulla pakkasta -42 ja lähes kaikkialta kaupungista sähköt poikki. Joten se siitä viilentelystä.
Olipa tullut blogiin toiseltakin yhteistyökumppanilta viesti. Brasilian Rio de Janeirosta, tarkemmin Copacabanalta, jossa oli heti aamusta yli 30 astetta lämmintä. Ystäväni tai ainakin varsin kelpo kaverini sieltä viestitti, etten edes söisi enää kebab-lihaa, vaan siirtyisin lampaaseen, jota hän on nyt ymmärtykseni mukaan meille Jokilaaksoon tuomassa Kasvissyöjä-päivikselle ja minulle.

Vähän aikaa piti ajatella ja laittaa ajatuksia uuteen järjestykseen, sillä miehen viimeksi Jokilaaksossa käydessä, oli auton takakontissa puolikas jäätynyt sika. Jorzza oli sitä kertomansa mukaan jo pari viikkoa syönyt ja rippeet jäivät Jokilaaksoon. Alan mies sanoisi niitä roiskeiksi, joita ostettiin vuonna yksi ja kaksi esimerkiksi Elannon lihatiskiltä. Niilo-Koira sai pääluun, jota se sitten kuljetteli pitkin pihaa pari päivää ison koiran elkeitä tapaillen. Luulle sinällään se ei mitään voinut, vaan sillä menee yhdessä makkaranpalassakin varttitunti.
Lammasta voisin kuitenkin Jorzzan kanssa hyvillä mielin ainakin kerran kodassa paistaa ja syödä. Ja muistella juuri taivaallisille näyttämöille siirtynyttä lampaansyöjää, Leo Lastumäkeä. Hieno mies, joka usein kylään ruoka-aikaan sattuessaan haki mutkitta keittiön kaapista lautasen ja istun ruokapöytään.