Toisin kuin eduskunta- ja kuntavaaleissa, seurakuntavaaleissa kirjeäänestysmahdollisuutta ei ole lainkaan. Ei edes ulkomailla asuville tai oleskeleville. Äänestää voi vain paikan päällä vaalipisteessä Suomessa tai hakemalla kotiäänestystä painavista syistä, kuten sairauden vuoksi. Kirkolliskokous ja sen toimielimet ovat käsitelleet etä- ja verkkoäänestystä, mutta todenneet, ettei kirje- tai verkkoäänestyksellä pystytä takaamaan vaalisalaisuutta ja vaalien luotettavuutta riittävällä tavalla valvomattomissa olosuhteissa. Jotenkin outo selitys varsinkin kirjeäänestyksen osalta, sillä valtiollisissa vaaleissa se on mahdollista, muttei valtion kirkossa. Miten kotimaani osaa säilyttää vaalisalaisuuden ja taata luotettavuuden kirjeissä, mutta kotikirkkoni ei?
Itsekin olen ollut tarjolla päättämään kotiseurakuntani asioista, mutta seurakuntalaiset eivät nähneet taitojani tarpeellisiksi kirkkoneuvostoon eikä -valtuustoon saakka. Sen sijaan kannatus riitti Palokan piirijohtokunnan puheenjohtajaksi saakka. Piiripappi valmisteli hovinsa kanssa asiat pätösehdotuksineen enkä muista ainuttakaan edes eriävää mielipidettä saati ehdotusta. Ehkä se onnollut elämäni tyhjänpäiväisin luottamustehtävä, vaikka sinällään olin, mutta vain hieman kiinnostunut kirkoni menosta.
Juuri nyt on alkamassa Suomessa seurakuntavaalit, joita jollakin tasolla tasolla seuraan 9000 kilometrin päässä Thaimaan suurimman järven Sonkhlan tuntumassa. Aikanaan vaalitulos tuottaa minulle jonkun puolesta aitoa iloa ja jonkun toisen vuoksi pikkusieluista vahingoniloa. Sillä päättäjissä on seurakunnan maallisen vallan käyttäjiksi pyrkimässä moni, joista voisin sanoa, ettei häntä voisi juuri vähempää kiinnostaa hengelliset asiat. Joiden voisin olettaa ja käsittää olevan yksi luterilaisenkin kirkon tärkeimmistä tehtävistä.
Mutta minullakin on Tuusulan seurakunnassa luottohenkilö, jonka kautta hoidan tai yritän ainakin vaikuttaa minulle tärkeissä asioissa. Kuten sellaisissa, että voinko mennä vanhempieni ja siskoni haudoille silloin vielä elossa olleen osaomistuskoira Niilon kanssa. Tosin vaikka Paijalan hautausmaan rautaportin vieressä oli koirien kulkukielto, seurakunnan määräyksiä uhmaten olin hautakiven vietssä monet kerrat kertomassa Niilolle ihmissuvustani jansukuni muista koirista; Jereistä, Monista, Roopesta ja Bibasta. Taisinpa puhua kissostammekin. Viime talvena Niilo matkasi uskossani olevaan koirien taivaaseen ja tuhkat on sen parhaan koirakaverin Rudolfin vieressä Jokilaakson Rabbit Isandin muistelusaarella. Mutta nyt on Paijalan portinpielestä koirakiello kadonnut, joka on luottohenkilöni ansiota tai sitten ei.
Luulenkin, että monia kiinnostaa päästä päättämään kirkon asioista ja heitä ajaa sisijaisesti sihen suuntaan vain maallinen valta ja oman erinomaisuutensa esille tuominen ja pitäminen. Vaikka kuinka pengoin harmaiden ja mahdollisesti muunkin väristen aivosolujeni laatikkoa, ei mieleen nouse yksikään luottamushenkilöiden korjaama tai edesesille nostama epäkohta sen lisäksi, että nyt saa koirakin mennä haudalle rakkata ihmisiään muistelemaan ja ikävöimään.
Kun usein istun aamuisin Munallisten Marttakerhon janAllasparlamenti istunoiissa sekä vastaavissa, en muista ainuttakaan kertaa, jossa olisi kertaakaan ruodittu kirkonmluottamushekilöidenntekemisiä taibtekemättä jättämisiä, vaikkaxsaman päättäjät saavat välillä kyytiä kunnallustenbtehtävien hoidosta. Mutta eivät ehdokkaatkaan puhu ennen vaaleja eikä jälkeenkään vaalien epäkohdista tai kohdallaan kotiseurakunnassa olevista asioista. Yhtä hiljaista on muille jaettava tietomtehtävien hoidosta. Ehkä senkuitenkinnon vain pelkoa siitä, että naapuri tai muut lätkäisevät otsaan uskovaisen tarran tai henkisen leiman.
