Ylös on pitkä matka

jormas: "Kaiken kannan mukanani" kirjoitti tai ainakin sanoi joku, jonka nimeä en tiedä tai muista. Sanonta lienee sukulainen itse käyttämälleni "kengät ovat kulkurin koti ja työhuone on korvien välissä". Ajattelen, että silloin ei ole edes kahden asunnon loukkua. On korkeintaan omien ajatustensa vanki.

Tikapuita pitkin taivaaseen

Näin ajattelin elää elämääni päiviksen kanssa sen jälkeen, kun ansiotyö ei sido paikkaan eikä aikaan tai ei lainkaan. Mutta elämässä ei kaikki eikä aina mikään mene kuten on itse suunnitellut. Vaikka arjen kulkua eivät sitoisi edes omat ajatukset, on kuitenkin vaikka muille jakaa liikkuvia tekijöitä, jotka muuttavat itse kunkin elämän suuntaa katkaisten sen aikanaan usein ihmiseltä salattuna ajankohtana lopullisesti. Näin on tarkoitettu, sanoo moni, minä heidän mukanaan. Niin tai näin, sen varassa on helpompi elää kuin, jos ei näkisi itselleen tulevaisuutta lainkaan. Näin ainakin luulen, sillä olen myös törmännyt ihmisiin, jotka ovat valmiita lähtemään sinne jonnekin. Ne, jotka ovat elämästä kylliksi saaneina valmiita lähtemään jonnekin, jossa elämä jatkuu tavalla tai toisella, ovat jotenkin balansissa sen kanssa, miksi mielestään heidät on luotu.

Mutta olen myös nähnyt lähtijöitä, jotka eivät näe mitään hyvää eilisessä, tässä päivässa eivätkä huomisessa. Eivät itse asiassa missään ja sydän on täyttynyt kaiken kattavalla katkeruudella. Pitävät syntymäänsäkin suutena virheenä, mutta kun uskoa ei ole itseen eikä mihinkään muuhunkaan aikä ihmistä suurempaan, eivät he osaa oikein selittää kenen virhe heidän syntymänsä mahdollisesti on. Ehkä se on se suuri sattuma, heh.

Joka tapauksessa moni ihminen haluaa ja pitää tärkeänä juurtua jonnekin tai johonkin. Koti- ja syntymäseudut ovat rakkaita. Niin minullekin, vaikka pyrinkin siihen, etten olisi kiinni jossakin määrätyssä paikassa.
Ajattelen, että elän, siis olen. Näin siitä huolimatta missä se tapahtuu. Itsekkäänä ja mukavuuttakin rakastavana ihmisenä pyrin keräämään itselleni kaikkea sitä, jonka tai ainakin osan siitä vien mukanani sinne jonnekin, missä uskon ajattoman huomisen olevan.
Mitä siis kerään, jaan, ja mistä pyrin pääsemään eroon tai että se ei edes tarttuisi minuun? Haluaisin, että minussa olisi enemmän rakkautta  ja välittämistä, joita jakaisin mielelläni muille ja joita sanon lämpöisiksi pörröiksi. Mutta olenkin siinäkin itsekäs, sillä jakaessani uskon, että mitä enemmän niitä jaan, sitä enemmän niitä tulee itselleni parantamaan omaa mieltäni ja hyvinvointiani?
Katkeruuden ja vihan en toivoisi tarttuvan minuun lainkaan ja niitä kutsun kylmiksi kirpaleiksi. Jotka nekin lisääntyvät itselle lisäämään omaa pahoinvointia sitä enemmän mitä enemmän niitä muille jaan.
Mutta aina en päihdetyössäkään ole ajatellut iin, etten kiintyisi tai juurrtuisi paikkaan. Etten kuuluisi johonkin paikkaan. Olen neljännesvuosisadan asunut päihdeongelmaisten kanssa erilaisissa yhteisöissä, puolimatkankodeissa kantaen vastuuta paikaltani. Uskoin vakaasti, että kun lopetan palkkatyön, jään puolimatkankotiin asukkaaksi, köpöukoksi vastaamaan päihdeongelmaisten yhteen suurimmista haasteista. Yksinäisyyteen. Miksi näin ei tapahtunut, sen kerron, kun en ole enää palkkatyössä.