Aasinsillat

Wikipedia kertoo, että "aasinsillaksi sanotaan tökeröä siirtymistä asiasta toiseen jonkin varsinaiseen asiaan liittymättömän seikan välityksellä".

Kirjoitin aamulla sivuilleni kahdesta koiravieraasta kuvan kera: "Eilen kävi ystävällisiä vieraita lattian täydeltä. Onneksi oli tarjota pari possunkorvaa..." Siihen reagoi Keski-Suomesta Juhani Starczewski tähän kopioimieni kuvien tekstien lailla 🤣. Siinä meni tovi jos toinenkin aasinsillan etsimisessä. Kunnes selvisi, että kun jollakin on asiaa, tässä tapauksessa käännyttämisen tarvetta, siihen ei siltoja tarvita.

On mielenkiintoista kuinka eilaisia olemme monin tavoin. Kun käytännössä läpi elämän kaikki tarmoni on mennyt itseni muuttamiseen, joku toinen ei näe siihen tarvetta lainkaan, ainakaan toisten nähden. Vaan kokee saaneensa jostain elämänmittaiseksi tehtäväksi muiden muuttamisen.

Tähän liittyen Juhanilla oli myös sydämellään tarve Jyväskylän kaupunginvaltuutettuna jakaa kaikille valtuutetuille raamatut. Siihen hän tarvitsi sanansaattajaksi ja kirjan antajaksi minua. Sillä joukossa oli ystäväni, melkoisen sanavalmis, kaunis ja kulmikas Sinikka Tyynelä, jonka Starzewski ei uskonut ottavan kirjaa häneltä vastaan. Tai sitten hän ei vaan uskaltanut sitä antaa, en muista. Joka tapauksessa Sinikka otti kirjan hymyillen vastaan.

Luulen, että yhtä varma kuin Juhani ehkä on siitä, ettemme ole tuonpuoleisessa samalla osastolla, olen vastaavasti varma, että olemme. Jos osastoja tai ylipäätään mitään on missään kellään olemassa sen jälkeen, kun sydän on lyönyt viimeisen lyöntinsä.

Juhani taisi olla työkseen kaupungilla lastentarhanopettaja. Häntä olen arvostanut monesti varsinkin yhdestä syystä. Arvostan suuresti, että kun joku johonkin uskoo, hän on valmis laittamaan itsensä myös likoon sen vuoksi. Jos muistan tai tiedän väärin, pyydän Juhanilta jo etukäteen anteeksi. 

Muistelen nimittäin hänen silloisen kotiseurakuntansa olleen vapaakirkossa. Joku sen lähetystyöntekijöistä tai vieraista oli tuonut mukanaan Afrikan maista pieniä patsaita, joiden mukana Juhani koki tulleen terveiset suoraan itseltään sielunviholliselta. Kun seurakunta ei niitä suostunut hävittämään, murtautui tämä itsensä likoon laittanut Jumalan soturi tiloihin, koppasi patsaat kainaloonsa ja poltti jokaisen.

Menneen talven lumia, osa 2

Eilen kirjoitin syvälle sukeltaneesta Sininauhasäätiöstä, joka joutui myymään merkittävästi omaisuuttaan ja toimintojaan päästäkseen takaisin pinnalle. Mutta vielä syvemmällä ui Jyväskylän Katulähetys sen realisoidessa vähän kaikkea pönkittääkseen miinusmerkkistä käyttötalouttaan.

Katulähetys oli Suomessa aikoinaan merkittävin kristillisen päihdetyön toimija. Sen vastuunkantajat toimivat myös Katulähetysliiton puheenjohtajana ja toiminnanjohtajanakin. Samoissa tehtävissä ja samaan aikaan myös Sininauhakonsernissa. Talous kaikissa oli kunnossa, vaikkakaan avokätisyyteen ei ollut silloinkaan varaa.

Joku vanki saattoi sanoa vankilavierailun aikaan, että Sininauhan Uusi Toivo -lehti on ainut hengellinen julkaisu, jota hän lukee ja josta ymmärtää jotain. Vähän samaan tapaan oli Katulähetysliiton Rengaslehden laita.

En muista milloin on viimeksi postilaatikkooni tipahtanut Uusi Toivoksi muuttunut Vangin Toivo. Näin on käynyt myös Rengaslehden, jonka mukana tuli viimeksi ilmoitus, että lehti varsinkin paperisena lakkaa olemasta. Syyksi mainittiin, että tilaajat ovat vähentyneet. Ne kuitenkaan eivät ole vähentyneet, ketkä ehkä eniten tarvitsisivat viestiä ja tarinoita paremmasta elämästä ja toivosta. Mutta ymmärrän. Vaikka he ovat niitä, joita varten molemmat lehdet ovat perustettu, he eivät ole maksavia tilaajia 😢. 

Vaikeuksissa olevilla Jyväskylän Katulähetyksellä ja Suomen Katulähetysliitolla on sama puheenjohtaja. Molemmilla yhdistyksillä menee myös huonosti. Hallitusten olisi syytä peiliin katsomisen lisäksi kysyä itseltään ja varsinkin "väeltä", että miksi näin on käynyt, sillä avuntarve ei ole vähentynyt.

Oman kasan tonkiminen on vaikeampaa kuin muiden. Silti elääkseen olisi kyettävä sitäkin tekemään. On helppo juuttua paikalleen ja nähdä sylttytehtaat ulkopuolella. Sanoa, että kun palveluiden ostajat, kunnat ja kaupungit eivät osta palveluita ja niin edelleen tai ei pärjätä enää kilpailutuksissa.

Kerron yhden esimerkin miksi ei pärjätä. Jyväskylän Katulähetys lopetti neljä päihteettömyyttä tukevaa puolimatkankotia, jotka eivät tarvinneet käytännössä lainkaan ostopalvelurahoja. Kyseisissä elämisen yhteisöissä pitivät kotiaan myös pariskunnat ja perheet lapsineen sekä eläimineen. He kantoivat viime kädessä koko yhteisön arjen vastuun asumisetua vastaan. Monet asukkaat rakastivat lapsia ja eläimiäkin kuin omiaan, joita usealla oli ollut. Se kaikki lisäsi kodin tuntua. 

Mitä paremmin joku viihtyi ja piti yhteisöä kotinaan, sitä vähemmän oli ongelmia. Yhteisö hoiti itse itseään. Vaikka joku silloin tällöin lähti viihteelle, oli aina mukava palata kotiin, joka odotti ja jossa tiesi viihtyvänsä. Jokaiselle löytyi myös radalla tai turneellakin katto pään päälle. Kuitenkin teimme päihteilyä paskamaisemmaksi ja päihteetöntä elämää mukavammaksi. 

Jos kunnat halusivat ostaa esimerkiksi 150 asumisen paikkaa vuorokaudessa, oli helppoa pärjätä kilpailutuksisssa ja olla kustannustehokaskin, kun kustannuksia tuli vain 100:sta paikasta, sillä puolimatkankodit pyörivät niin sanotusti omillaan. Ne kuitenkin pienensivät asumispalveluiden yhteistä vuorokausihintaa 30 %.

Sininauhasäätiöön vein saman mallin mukanani. Sosiaaliset talonmiehet ovat menneen talven lumia, sanoi jossain haastattelussa nykyinen boss. Pidin itsekin vuosia vaimoni Päiviksen kanssa kotia muun muassa Pessi ja Illusiassa. Elimme rinnan muiden sosiaalisten talonmiesten ja sadan siellä kotiaan pitävän kanssa, joiden suurimmat ongelmat olivat päihteet ja yksinäisyys. Joten sataviis varmasti tiedän mistä puhun. 

Nyt sanovat, että piikityshuoneet ovat tarkoitettu etupäässä kaikkein vaikeimmassa asemassa oleville. Heille, jotka joutuvat piikittämään kaduilla, puistoissa ja yleisissä käymälätiloissa. Jos tämä ei ole vain kauppamiesten julkisuuteen ja rahoittajille myymä tarina, voisin vanhoilla päivilläni ryhtyä vapaaehtoistyöntekijäksi. Kiertelisin kaduilla ja aitavierillä taskuissa avaimia Sininauhasäätiön tukiasuntoihin, joihin voisimme yhdessä tehdä kodin. Kysyisin huumekoukussa olevan silmien edessä avaimia kilistellen: "Piikityshuone vai koti?"

Joten hohoi! Minne olet menossa kristillinen päihde- ja huumetyö? Yhteiskunta on heittämässä pyyhkeen kehään ja tyytyy kuorimaan kermoja päältä, joita se kauppaa huumetyönä tai peräti hoitona. On helpompaa tehdä huumeiden käyttöä mukavammaksi, kuin puuttua itse ongelmaan. 

Menneen talven lumia

Urbaani Sanakirjan mukaan jos jokin asia on menneen talven lumia, niin se ei ole enää ajankohtainen eikä myöskään tärkeä. Näin voisin ajatella Sininauhoista ja Katulähetyksistä, sillä ne ovat olleet minulle oleellinen osa mennyttä elämää. Sitä ne ovat kuitenkin yhä, sillä kuljetan ja välillä raahaan kaikkea elettyä ja koettua mukanani. En osaa enkä halua päästää henkisestikään menneestä irti, koska en ymmärrä miksi luopuisin jostain, joka on ollut minulle tärkeää ja merkinnyt paljon.

Monien luottamustehtävien lisäksi olin Jyväskylän Katulähetyksen ja Sininauhasäätiön operatiivinen boss. Niihin aikoihin ajoittuvat molempien kolmannen sektorin toimijoiden merkittävät kasvun vuodet. Vasta jälkeenpäin olen käsittänyt kuinka hyvä veturi oli jälkeeni tullut Vesa Lehtelä, sillä sen jälkeen Sininauhasäätiö sukelsi tosi syvälle. Muutaman vuoden sisällä toimitusjohtaja vaihtui puolen tusinaa kertaa.

Yksi hallituksen, siis operatiivisen johtajan esimiehen, vastuullisimpia ja vaikeimpia tehtäviä on pomon pestaus. Vähän kärjekkäästi ja yksipuolisesti omaan napaani tuijottaen ajattelen, että kun hallituksen piti hakea työni jatkajaa, ajatteli se enemmän tai vähemmän, että minun, kouluja käymättömän, entisen juopon tehtävistä selviää melkein kuka tahansa. Nämä kokeilut ja kantapään kautta oppimiset maksoivat Sininauhasäätiölle ja -liitollekin ison määrän rahaa.

Vaikka vahingonilo ei vahvimpia lajejani olekaan, pohdin tätä kaikkea joskus ähäkutti silmäkulmassa, sillä tällä hetkellä Säätiö nauttii merkittävää julkisuutta. Sen se on hankkinut innolla perustaa asumisen ja elämisen yhteisöjensäkin yhteyteen narkomaaneille tarkoitettuja, laittomien huumeiden piikityshuoneita.

On kuljettu pitkä matka eikä kaikilta osin oikeaan suuntaan. Moni asiaa on Sininauhasäätiön alun tarkoituksesta muuttunut: "kristillisellä pohjalla toimia ehdottoman raittiuden edistämiseksi erityisesti omistaen huomiota juoppoudesta kärsivien auttamiseen."

Mutta jotain muutakin on muuttunut kuin aika, ehkä kristllisen säätiön henkikin. Jorma Niemelän ollessa Sininauhaliiton toiminnanjohtaja, minun toimiessa puheenjohtajana, oli linjana, että työntekijältä katsomuksen lisäksi vähintään toivottiin päihteetöntä elämäntapaa. Niillä ylipäätään oli ja on yhä suuri merkitys.

Työtään tekevän on huomattavasti vaikeampi motivoida asiakasta muutoksen, jos sisällön ydin on, että "koska et voi etkä osaa käyttää päihteitä kuten minä, sinun täytyy ja on parempi, ettet käyttäisi niitä lainkaan". Työntekijä ymmärtämättään ylentää itsensä ja tarjoaa ikäänkuin toiseksi parasta vaihtoehtoa. Harvalle kelpaa samalla hinnalla ylipäätään missään toiseksi paras.

Toinen suuri merkitys on sillä, että kentällä opittu osaaminen ei ole enää kurssissa, vaan kunnille myytävissä palveluissa vaaditaan jokaiselta työntekijältä muodollinen pätevyys. Ikäänkuin muurarin kisälli ei oppisi muurariksi eikä lautapoika kirvesmieheksi ilman ammattikoulua. Sosiaalineuvoksen arvollani ja vertaistuellisella osaamisellani en olisi enää kelvollinen edes vaatimattomimmankaan asumisyksikön yövalvojan työpariksi.

Mielestäni tekijän tärkeimmät ominaisuudet ovat kirjoista opitun lisäksi omakohtainen, elämässä tai työssä hankittu kokemus ja taidot sekä ennen kaikkea halu tehdä juuri sitä työtä. Joku voisi sanoa sitä kutsumukseksikin. Tätä kaikkea pohdin, kun luin juuri vanhusten kotiin vietäviin palveluihin tulleesta uudesta sijaisesta. Hän antoi lääkkeet kuten kuuluikin, mutta kieltäytyi antamasta lääkkeitä kotona olevalle vanhuksen koiralle, koska se ei kuulu työtehtäviin 🥶. 

Tunti, 44 minuuttia sekä 22 sekuntia päälle

Eilisen blogini jälkeen jäin toviksi pohtimaan miten elämäni ja arkeni ovat muuttuneet, kun Päivis vei Muumimammalusikkansa uuteen kotiinsa ja jäin ilman ihmisseuraa. Sen jälkeen on osaomistuskoira Niilokin kerännyt osan vermeistään ja jäljellä on vain lelut, valjaat, tyhjä vartiointipaikka ikkunan ääressä sekä muistot ja satunnaiset vierailut. Vuosikymmenen aikana olen monesti muistellut meidän neljän osaomistajan matkaa Haminaan, kun haimme sen 3-4:än uuteen kotiin. Missä se olisikaan nyt tai olisiko missään ilman ehdotustani, että hankitaan yhdessä osaomistuskoira.

Ihmisseuran puute Merikontti- ja Thaikodissa on muuttanut minua muutamassa vuodessa paljon. Usein mainitsemani sosiaalinen media ja somemaailmani ovat hyvinkin tärkeä osa eloani nykyisin. Kun niiden kautta tai vuoksi syntyy kontakti elävään ihmiseen, takerrun siihen joskus, jos kemioissa on edes hieman yhteistä tartuntapintaa. Näin kävi eilen.

Yksi ystäväpariskunta ja heidän koiransa asuvat kaukana Espanjassa. Yhteyttä pidämme WhatsAppilla soitellen, chattaillen ja välillä Facebookinkin kautta. Joku päivä sitten Hannu sieltä kysyi voiko antaa yhteystietoni tutulleen, johon tottakai annoin luvan. Ei mennyt kuin tuokio, kun sähköpostiin kilahti kysymys, että kertoisinko jotain Sininauhojen historiasta. Vastasin puhelinnumeron kera yhdellä sanalla, "toki". Niinpä hän soitti, mutta edes yhteyttä ei olisi syntynyt ilman somea. Puhuimme lähes kaksi tuntia. Vaikka se sisälsi paljon tärkeää asiaa, ei hän voisi arvata mikä minulle jäi tärkeimpänä mieleen. Se, kun hän sanoi puhuvansa linnuille 💕 ja jotkut pitävät häntä outona. Nainen oli tapansa kanssa lähes kuin minä. Paitsi, että puhun etanoillekin. Jotta olisivat tarkkoina, etteivät joutuisi muiden ruuaksi. Johonkin väliin sanoin, että stadilaisin muuttolintu on Kauppatorin kalalokki kevään ensimmäisine rääkäisyineen, turistilta anastama munkin pala suussa.

Mutta mahtui somepäivään muutakin. Aikuinen nainen eteläisestä Thaimaasta, läheltä Songkhlan kaupunkia, Pikku Islamissa suri kanssani amerikkalaista naapuriaan, joka oli kuollut 61-vuotiaana. Sanoi miehen vaelluksen päättyneen syöpään ja olleen kova tupakoitsija. Sitten hän esitti minulle toiveen, että pitäisin huolta terveydestäni, joisin inkiväärijuomaa joka päivä enkä koskaan polttaisi tupakkaa. Tämän kaiken lupasin. Hän muistaa myös joka aamu kysyä joko olen käynyt uimassa. Vaikka emme ole koskaan nähneet, tuntuu rakkaalta, kun hän pitää minusta huolta lähes 10 000 kilomerin päästä. 

Sitten sikojen ja silkkiästoukkien kasvattaja Laosin rajalta oli joutunut auto-onnettomuuteen. Hän lähetti pienen albumin verran kuvia onnettomuudesta ja saamistaan ruhjeista. Murhetta kantoi eniten siitä, että paikat ovat kipeinä eikä pääse keräämään sieniä. Kaiken yli meni kuitenkin ilo tyttärestä, joka oli valmistunut joksikin hoitajaksi ja oli lähdössä Koratiin hakemaan sen johdosta diplomia.

Oma joukkonsa ovat kristilliset yhteisöt ympäri maailmaa. Kun en ole heitä millään lailla estänyt somessa, ovat he viikottain yhteydessä. Toinen suupieli toivottaa siunausta ja toinen pyytää rahaa. He eivät oikeasti ole kiinnostuneet lainkaan minusta tai voinnistani, saati sielustani, ainostaan vähäisistä euroistani.

Sitten ovat kuolemansairaat, jotka ovat saaneet jostain kehotuksen lahjoittaa juuri minulle satojatuhansia euroja tai taaloja. Kun en heitäkään estä, vaan heitän sanallisilla evästyksillä pyyhkeen tai oikeastaan märän rätin kehään, on aikansa hiljaista. Kunnes kaikki alkaa alusta täsmälleen samoilla sanoilla.

Oikeastaan vilpittömin ja pyyteettömin joukko lienee lapset, jotka ovat tulleet tutuiksi etäystäviksi Niilon ansiosta. He eivät koskaan kysy kuin mitä suloiselle Niilolle kuuluu ja onko minulla siitä uusia kuvia. Niitä olenkin lähetellyt maailman ääriin, joista jotkut päätyvät vaikkapa ghanalaisen pienin tytön profiilikuvaksi. Jos chattailen lasten kanssa, pyydän aina ensin vanhemmilta luvan. 

Somemaailmani

Sosiaalisella medialla tarkoitetaan internetin uusia palveluita ja sovelluksia, joissa yhdistyy käyttäjien välinen kommunikaatio ja oma sisällöntuotanto. Sille ei ole vakiintunutta määritelmää, vaikka itse käyttö on yleistynyt nopeasti muun muassa kansalaismediassa. Toiminta tuottaa lisää sosiaalisuutta, verkottumista ja yhteisöllisyyttä.

Vaikka some tarkoittaneekin, että mukana on enemmän kuin kaksi henkilöä, itse ajattelen sen olevan lähes kaikkea mitä teen netin välityksellä toisen tai toisten kanssa. Samaan nippuun laitan tammipelin naapurikaupunkiin, shakkiottelun Kiinan Pekingiin ja osaomistuskoira Niilon hiipuneen fanikerhon ympäri maailmaa.

 

Somemaailmassani kasvatan sikoja ja sillkiästoukkia sekä poimin sieniä Laosin rajalla, iloitsen Mingin ja Kallen monista koirista ja elämästä Chiang Raissa sekä Rofan Harrikkamatkasta entisellä pyörälläni, kun kuljin virtuaalisesti viikkotolkulla pitkin Thaimaata mukana videoiden välityksellä.

Aivan oma maailmansa onkin Facebook ja siihen kiinteästi liittyvä viestintäsovellus Messenger. Siellä elämme muun muasssa viime talvena Pattayan Jomtienin kaupunginosassa pelaamiamme petankkipelejä uudelleen. Ehkä eniten ylläpitämistä ryhmistäni eloa on Jomtien Pattaya Beach ryhmässä, lähes 3000 jäsenen voimin. Oma lukunsa ovat pienet kotikyläni ja Elämän tähden ryhmät, joita osaltani pidän elävinä sekä tietenkin omat Facesivuni.

Kun olin nuori, ainut puhelin oli lankapuhelin, joita ei ollut lähellekään joka talossa. Tänään on toisin ja monessa taskussa tai käsilaukussa kulkee kämmenenkokoinen älylaite, joissa puhelin on vain yksi ominaisuus. Usein se ei ole edes tärkein. En tiedä sitäkään mitä kaikkea nuoret nykyisin laitteillaan tekevät. Tai onko miesten tai naisten somekäyttäytyminen keskenäään samansuuntaistakaan.

Nykyisin on myös elävän kuvan mahdollisuus, jonka avulla voi päästä vaikka köyhän afrikkalaisperheen savimajaan tutustumaan arkeen monin tavoin. Varsinkin Niilo-koiran epäviralliset fanisivut olivat oiva tapa tutustua pallon toisella laidalla asuviin nuoriin, usein lapsiin, jotka pitivät koirista paljon. Nykyisin minulla ei ole juuri käytettävissä Niilosta uusia kuvia eikä tarinoitakaan.

Sen sijaan jaan elämääni kirjoituksin, sanoin, valokuvin ja välillä videoidenkin muodossa, Joten sosiaalinen media on omalla tavallaan todella pienentänyt maailmaani. Itselläni on Facebookissa lähes 4000 kaveria, joista suurinta osaa en ole, enkä tule näkemään koskaan fyysisesti silmieni edessä. Mutta poikkeuksetta jokainen heistä vastaa, jos ja kun laitan viestin. Mihin se siitä jatkuu, on meistä molemmista kiinni. En esimerkiksi koskaan olisi mennyt Filippiineille ainakaan niihin paikkoihin, joihin somepolkuni minut johdattivat. Ne ovat olleet parhaita matkojani iloissa ja suruissa.

Pienistä murusista on elämäni tehty

Eilen jaoin Facebookissa lyhyellä tekstillä pari kuvaa Soiniityntien tuomesta, joka taisteli itselleen uuden elämän, jonka pelkäsin sen menettäneen, kun kehrääjäkoi oli ottanut sen valtakunnakseen. Aamuisin ja joskus päivisinkin seurasin sen surkeaa, läpiharmaata olemusta. Kunnes näin ensimmäisen pienen, vihreän pilkahduksen yhdessä oksassa. Iloitsin siitä. Eilen, pari kuukautta myöhemmin otin kauttaaltaan vihreästä puusta uuden kuvan. Se selvisi uuteen elämään.

Elämä Jokilaakson luonnossa on taistelua elämästä ja kuolemasta, josta ymmärrän ja tiedän vain vähän. Saman kotitieni varrella elää myös isokierto eli valkokarhunköynnös, joka vuosi vuodelta ottaa enemmän kuolemansyleilyynsä muita kasveja; karhunputkia, pajuja, raitoja, nokkosia, maitohorsmia ynnä muita, joiden ympäri se kietoutuu. En tiedä miksi se tekee näin.

Jokilaaksossa on myös muita muualta tulleita lainsuojattomia. Yksi on jätti-, eli iso-, eli himalajanpalsami, jota sitäkään en hävitä ainakaan aiemmin kuin yhteiskunta siihen minut tai oikeastaan yhdistyksemme pakottaa. Sillan toisella puolella elellyt palsami on kohdannut tänä kesänä köynnöksen, joka sekin on puolestaan ylittänyt "valtakuntansa rajajoen". Mielenkiinnolla seuraan kuinka mamukasvit, Nepalista tullut, mehiläisten ja kimalaisten syksyn viimeinen kukka suhtautuu isokierron halailuun ja onko se sillekin kuolemaksi.

Toissapäivänä oli portaitani kiipeämässä puuntuhoajatoukka. Sitäkään en nitistänyt, joskin porttikiellon annoin ja passitin uuteen suuntaan. Sen luontaisia paikkoja lienevät raitapuut, joskus koivut ja harvoin omenapuut. Merikonttikotini ikkunan takaa seurasin matelijan tai mikä lienee hidasta matkaa sen maailman ääriin. Siitä tuli viimeinen taival. Sillä tikka, joka oli pilannut monen kotini pikkulinnun perhe-elämän tänä kesänä, laskeutui toviksi taivaalta ja koppasi ison toukan nokkansa väliin lentäen matkoihinsa.

Tämän kaiken ihmisille pienten, mutta kasveille ja eläimille isojen, elämän ja kuoleman hetkien keskellä elän ja väsään blogejani. Välillä kirjoitin itseni lisäksi vain yhdelle ihmiselle. Pienelle, silloin syntymättömälle Little Jormalle, joka sai nimeni ja jonka biologinen isä uskoin ja toivoin olevani. Kun selvisi, että näin ei ole, en meinannut löytää tietä syvistä syövereistä, joihon putosin. Olin kuin maitoämpäriin pudonnut sammakko, joka ei päässyt ylös. Silti se jatkoi uimista ilman näköpiirissä olevaa tulevaisuutta. Mutta kun aamuaurinko nousi taivaalle, se istui onnellisena katsellen maailmaa ja nappaillen kärpäsiä kirnuamansa voikasan päällä.

Näin minäkin jatkan yksin uimista. Ehkä elämäni ei iän myötä ole silti tullut pienemmäksi. Mukaan vaan on kasautunut yhä enemmän asioita, joille en voi mitään. Ne yhdessä mielikuvituksen, luonnon, somen ja kirjoittamisen kanssa ovat polttoaineeni kohti sitä, jolloin voisin tai osaisin hyväksyä itseni sen ikäisenä kuin virkatodistuksen mukaan olen. Valtaa minussa pitää monesti edelleen lapsi, joka vain korostuu menneisyyden muistelemisen myötä.  

Sitä tulee joka hetki lisää. Hyvin rakas on minulle edellisjuhannuksen muisto, jolloin uimme Tuusulanjoessa Eevan ja Aatamin asuisina kesäyössä. Seuraavaa juhannusta varten hankin Thaimaasta tarkoitukseen uuden pyyhkeenkin lahjaksi. Mutta uin yksin ja poissa olivat myös minut kokonaisena hyväksyvät rescue- ja Niilokoira.

Kaikesta etäisenä rinnalla kulkemisesta olen hyvin kiitollinen erityisesti Petäjäveden Riitalle, joka ainoana on jaksanut kannustaa minua kirjoittamaan joka päivä päivästä toiseen. Yhä enemmän on tullut selväksi mitä tarkoittaa laumaeläin, sillä ei ole hyvä tai ainakaan paras olla ihmisenkään ilman toista ihmistä. Kuitenkin se on monelle totta ja ainutkin mahdollisuus. Ehkä näin on myös oma laitani. Tosin joka päivä jaksan edelleen toivoa ja odottaa elämäni iltapäivälehden tuojaa, joka lukisi ehtoosanomia kanssani päivin ja öin. Ehkä luen sitä vain mielikuvitusmaailmassani, jossa ei näy hiipumisen merkkejä 💕😂. 

Menneen ja tulevan talven lumia

Eilen kirjoitin, että olen luvannut kirjoittaa lumihiutaleista joskus. Vaikka yksi huvittavimmista sanalaskujen väännöksistä on "älä tee sitä tänään, jonka voit siirtää huomenna ylihuomiseksi tai teettää toisella", kirjoitan tänään lumesta, joksi kokaiiniakin joskus kutsutaan.

Mutta nyt en kirjoita huumeista, vaan kosteudesta, joka saa alkunsa maan pinnalla ja kohoaa ilman mukana korkeuksiin. Aikansa kiivettyään, se muodostuu vesipisaroiksi. Jos yläilmoissa on pakkasta, ehkä yli -10 °, se tiivistyy myös jääksi ja lumeksi. Viimein painoa on niin paljon, että tämä kaikki aloittaa paluumatkansa maan pinnalle lumihiutaleina tai vesipisaroina. 

"Lumihiutaleita hiljalleen, sataa maahan lumivalkoiseen, syksyn keltalehdet peittäen, heittäen pois.

Istun yksinäni mietteissäin, kera muistojeni tänne jäin, kesää kaunehinta unhoittaa konsaan en vois."

Aivan oma lukunsa on talven lumivaippa, joka peittää alleen Suomen luonnon. Ja kuinka nietokset joka kevät häviävät taistelunsa auringolle sen sulattaessa kaiken. Vihreys valtaa Jokilaakson ja kaikki alkaa alusta. 

Vasta eloni Thaimaassa on opettanut ymmärtämään kuinka ihmeellinen asia lumi on. Kun joskus olen näyttänyt Aasiassa talvista kuvaa Merikonttikodista, on pian ympärillä joukko ihmettelemässä. Joku myös sanoo elämänsä suureksi haaveeksi nähdä joskus lunta.

Lumihiutaleen synty on merkillinen luonnon näytelmä. Kosteuden matka ylös pilvien tuolle puolen ja takaisin vitivalkoisina, kuusisakaraisina lumihiutaleina on ainutlaatuista, sillä jokainen niistä on erilainen. Kuinka joskus lapsena odotinkaan maata valkoiseksi jouluaattoaamuna. Eikö lunta tulekaan? Kuinka joulupukki voi ilman sitä kulkea? Lumilinnat, lumiukot, lumisodat, kelkkamäet, hiihdot ja monen talven riemut ovat kiinni lumihiutaleista.

Yhä silloin tällöin pysähdyn katsomaan taivaalle kosteuden paluuta nuoskalumena, jolloin hiutaleet ovat isoja ja painavimmillaan. Kun niiden määrää yritän laskea ja etsiä kahta samanlaista sekä ajattelen kuinka ne syntyvät, on se kaikki minulle ihmeellistä. Siinä on jotain hyvin kaunista ja iätöntä sekä tuulahdus kaikesta ihmistä suuremmasta mitä en ymmärrä. 

Haluaisiko joku tulla mukaan jakamaan jotain?

Kävin kurkkaamassa tilastojani. Syksyn aikana tulee päiväkirjanomaisia blogikirjoituksia 4000 kappaletta täyteen. Aikaa on mennyt päivittäin tovi jos toinenkin käytännössä 11 vuoden aikana. Pitkään kirjoitimme vuoropäivin Päiviksen kanssa, mutta viimeiset vuodet olen harrastanut sitä yksin. Luulen, että vain kerran on lisäksemme kirjoittanut Elämän tähden foorumille joku muu. Hän oli ystäväni ja kaimani Jorma Kuitunen, joka intoa puhkuen lupaili kirjoitella enemmänkin. Voihan näin ollakin, mutta tahti on kovin verkkainen, jos mietteitä kirjalliseen muotoon syntyy korkeintaan yksi viidessä vuodessa 🤣.

Olisikin mukavaa, jos muitakin tulisi mukaan jakamaan mitä haluaa. Kirjoittaa voi nimellä, nimimerkillä tai anonyyminä. Jos joku innostuisi säännöllisemmin, voin antaa sivuillemme tunnukset salasanoineen. Muuten tekstin voisi lähettää minulle esimerkiksi sähköpostilla: (jorma.soini@in105.fi). Julkaisen jokaisen, jos ei ole vaaraa, että julkaisemisesta voi joutua raastupaan.

Vaikka minulla ei ole edes peruskoulun oppimäärää, enkä tiedä äidinkielestäni saati oikeinkirjoituksesta paljoakaan tai en ainakaan tarpeeksi, kirjoitan ja opin edelleen koko ajan lisää. Jokainen voikin kirjoittaa omalla persoonallisella tavalla kirjoitusvirheineen. Siihen ei tarvita kuin ripaus itsetuntoa ja nimimerkin takana vieläkin vähemmän ✌️. 

Aivan oma haasteensa on keksiä sen verran mielenkiintoisia aiheita, että saa kirjoituksen elämään edes vähän ainakin silloin tällöin. Oikeastaan mistä tahansa voi kirjoittaa, sillä Google Wikipedioineen antaa sanojen ympärille rouheita ja jutun juurta. Vaikka kirjoittaisi hyttysen jätöksistä meressä tai lumihiutaleesta. Ehkä jälkimmäisestä teenkin tarinan joskus, sillä niin olen luvannut. 

Mutta yksinkävely jättää yhdet jäljet, vaikka sitä harrastaisi kuinka kauan. Jos joku tai useampikin lähtisi mukaan säännöllisesti, kerran tai silloin tällöin, olisi se lukijoille ja blogin seuraajille iso ja rikastuttava asia.

Vietän aikaa paljon sosiaalisessa mediassa, joten tiedän, että siellä seikkailee monia sanan säilän taitajia ja taittajia, jotka lukevat tämänkin blogin. Ehkä yksi heistä on entinen työkaverini Janne Siili, joka on nykyisin vain kaverini. Joten please Janne, kirjoita ainakin yksi tarina. Jos et muuta aihetta keksi, kerro meille millaista on olla siili. 

Keppiä vai porkkanaa?

Huumeiden käyttöhuoneet, joita kutsutaan myös valvotuiksi pistotiloiksi, ovat tiloja, joissa huumeiden käyttäjät voivat käyttää laittomia päihteitä terveydenhuollon työntekijän valvonnassa. Niitä on useassa Euroopan maassa ja ne sijaitsevat yleensä alueilla, joilla huumeiden käyttö julkisissa tiloissa on tavallista. Niiden ensisijainen tavoite on vähentää kuolleisuutta ja sairastuvuutta tarjoamalla huumeiden pistokäyttöön turvallisempi ympäristö sekä kouluttamalla käyttöhuoneen asiakkaita turvallisempiin käyttötapoihin.

Siis vähän samaan tapaan kuin, jos olisi opetettu korvikeaineiden käyttäjiä juomaan siisteissä tiloissa kieltolain aikaan laitonta viinaa tai omia sekoituksia. Toinenkin vertaus istuu, sillä käyttöhuoneita on etunenässä ajamassa kristillinen toimija Sininauhasäätiö. Linjassa olisi ollut silloin myös opettaa Sodomassa ja Gomorrassa naimaan niitä ja näitä sukupuoleen katsomatta, jakaa ehkäisyvälineitä sekä neuvoa turvallisempiin raskauden keskeytyksiin.

Tein pitkän siivun päihdetyössä enkä silloin enkä nyt saa siihen istumaan työkaluja, joilla olisin tehnyt juomista mukavammaksi tai edes helpommaksi. Ihmisarvoinen asunto jokaiselle tavoista riippumatta Suomen elintasolla on oma lukunsa. Tein juomista paskamaisemmaksi ja raitista elämää kiehtovammaksi tarjoamalla esimerkiksi juoppo- ja narkomaanikämppien sijaan päihteettömiä elämisen yhteisöjä.

Ei minulla mitään käyttöhuoneita vastaan ole, joskaan en pidä kansankusetuksesta, sillä tällä hetkellä on melkonen rummutus tilojen puolesta, jotka kannustavat jatkamaan huumeiden käyttöä. Siinä ei hevin toisinajattelijoille ole tilaa. Tottakai pistohuoneilla on vaikutuksensa samaan tapaan kuin, jos tenu-ukoille ja puliakoille olisi tarjottu aikoinaan liekkihotellissa mahdollisuus ilmaiseen viinan juontiin. Mutta sen naamionti päihdehoidolliseksi työksi, olisi ollut alamittaista sumutusta.

Minäpä kerron. Jos voittaisin Eurojackpotissa edes osan 100 miljoonaan euron päävoitosta, voisin ostaa saaren pääkaupunkiseudulta. Siellä tarjoaisin länsirannalla kaikille kodittomille alkoholisteille kelvollisen asunnnon, itärannalla narkomaaneille sekä siinä välissä sekakäyttäjillle. Sitten hankkisin suunnattoman suuria sammioita ja pitäisin huolen, että kaikille on koko ajan vähintään kasvishernekeittoa ja lihakeittoa. Huolehtisin myös, että aina löytyy riittävästi viinaa ja huumeita sekä lääkkeitä väärinkäytettäväksi.

Kun vuoden, kahden kuluttua menisin tekemään inventaariota elossa olevien joukossa, olisi iso osa mennyt manan maille ja osa jatkaisi entistä menoaan kohti ennenaikaista kuolemaa. Mutta joku olisi myös raitistunut odottaen kyytiä mantereelle ja kohti uutta elämää.

Joten keppiä vai porkkanaa, siinä vasta pulma. Ehkä olen tiukkapipoinen ja menneen talven lumia muutenkin, mutta esimerkin mielikuvitteellisen "saarityön" nimeäminen päihde-/huumetyöksi tai peräti hoidoksi, ei istu minulle. Välittämisessä ja ihmisarvon määrittelyssä on kaiken sallivan sijaan jopa kristityllä toimijalla hyvä olla jotain rajoja "rakkaudessakin".

Elämäni kellot, osa 5

Vuosikymmenten aikana olen silloin tällöin pohtinut minkähänlaisen kellon osaisin ja pystyisin tekämään itse alusta saakka. Ehkä vain aurinkokellon. Lapsena joskus laitoimmekin tikun tai kepin maahan pystyyn ja numerot sen ympärille. Vieläkin sitä kehittelen ja ehkä joskus teenkin, jos oivallan persoonallisen toteutustavan. 

Mutta valmiista osista olen tehnyt ajannäyttäjän ja useampiakin. Viimeisin on Merikonttikodin seinällä oleva kuvan kello, jonka pohjana on Burapan, Aasian suurimman moottoripyörätapahtuman juliste vuodelta 2018. Se on myös sydäntäni riipaiseva muisto Päiviksen ja minun yhteisestä elämästä, jolloin rakastimme toisiamme ikuisesti. Burapa on kolme päivää hyväntekeväisyyttä, jolloin kaikki kerhot, hyvikset ja pahikset ovat veljiä ja sisaria keskenään. Se tuo mieliin muistot myös kahdesta moottoripyörästäni, Phantomista ja Harrikasta Thaimaassa.

Ehkä eläväisin kelloni tai kellomme on Merikonttikodin seinällä. Se on elämää täynnä varsinkin, kun avuksi ottaa mielikuvitusmaailman. Käki kukkuu kerran ison viisarin ollessa alhaalla ja ylhäällä ollessaan pienin viisarin tuntien osoittaman määrän. Sen jälkeen pyörii karuselli täynnä tanssivia ihmisiä musiikin tahdissa.

Kun jaoin elämäni ja kodin, oli soitto ja kukuntakin seis yöaikaan, sillä luulen Päiviksen heränneen kellon touhuihin useammin. Nykyisin se on äänessä yöt sekä päivät ja joskus yksin pimeässä vuoteessani odotan sen kukuntaa.

Toisten lintujen pesiin muniva käki on osa kansan uskomuksia tai taikauskoa, sillä elonpäiviä sanottiin olevan luvassa ainakin niin monta vuotta kuin käki keväällä ensi kerran kukkuu. Eräänlaista ajan mittausta ehkä sekin. Keltaisen linkin takana Speden papukaija G. Pula-ahokin rakastui tarinassa käkikellon käkeen. Se "itki ja raapi, repi ja potki, mutta luukku pysyi kiinni".

Merikonttikodin käkilinnun pihamaa on täynnä elämää, jota joskus pysähdyn katselemaan ja mielikuvittelemaan hinatessani kellon punnuksia ylös. Maalaistalon isäntä lastaa puu- ja rautapyöräisiin työntökärryihin rehuheinäpaaleja, emäntä kantaa olalla risunippua, kanat hautovat pesissään kukon paimentaessa ja talon koira seuraa lehmiä sekä kotipiirin muuta menoa. Maailmalta tuon joskus pihaan uutta vilskettä, esimerkiksi pieniä koiria. 

Ehkä eniten vain kello on Thaikotimme seinällä pyöreä Seiko. Valkoinen kellotaulu mustilla numeroilla ja viisareilla, jotka muistuttavat perustehtävästä näyttää aikaa juuri sillä silmän räpäyksellä, kun sitä vilkaisee. 

Elämäni kellot, osa 4

Kun eilen kirjoitin kellojani ja aikaa käsittelevän blogisarjani kolmatta osaa, pohdin samalla mikähän mahtaisi olla lyhyin mitattu aika, jota olen tarvinnut tai se olisi edelleen käytössäni. Ajattelin koulujeni ensin 15 ja sittemmin 12 minuutin välitunteja, sitten Helsingin ratikkapysäkkien digitauluja, jotka ilmoittivat, että seuraava kutosen raitiovaunu tulee 2 minuutin kuluttua. Mielessä oli myös 60 metrin juoksuaikani 10,2. Ajattelin silmänräpäystäkin, mutta hylkäsin, sillä sen kestoa en ole koskaan mitannut. 

Urheilussa on joissakin lajeissa käytössä sekuntien sadas- ellei peräti tuhannesosat. Yksi kuuluisimmista on Juha Miedon hiihdon olympiakullan häviäminen ruotsalaiselle Thomas Wassbergille sadasosan erolla.

Aiheeseen liittyy tapaamiseni useammankin olympiakullan voittaneen Lasse Virenin kanssa. Sanoin nimittäin hänelle kerran ymmärtäväni, että voitat kilpakumppanisi sekunneilla tai niiden osilla, mutten tiedä mihin käytät voittamasi ajan. Tähän Lasse vastasi, että kysymys tuli vähän äkkiä, mutta olisin hyvinkin voinut antaa pari sadasosaa Juhalle, kun hän hävisi kultamitalin Wassbergille.

Se oli hyvä vastaus, jonka lupasin kertoa Miedolle, jos hänet joskus tapaan. Ja kuinka ollakaan, päivänä eräänä törmäsin mieheen Jokelan rautakaupassa ja kerroin tarinan. Juha oli yhtä sanavalmis ja vastasi: "Hyvähän se on Lassen jälkeenpäin luvata." 🤣 

Aikaisemmin kerroin pitäväni Timex-kelloni askelmittarista, mutten löytänyt tilalle mieleistä. Joku viikko sitten sen löysin. Kelloon liittyy myös urheilu sekä  Miedonkin voittama olympiahopeamitali.

Kyseessä ei ole kympin eikä kahden Casio ja siinä on paljon surfareiden kaipaaamia ominaisuuksia nousu- ja laskuvesien korkeuksista lähtien. Itse olen vain kerran seissyt surffilaudan päällä Tuomiojärvellä, kunnes putosin veteen. Mutta kellossa on myös kaipaamani pitkä patterin kesto, askelmittari sekä tunne, jota voisin sanoa kellon sieluksikin. 

Casio G-Shock Collaboration GBX-100KI-1ER on Limited Edition -erikoismalli, jossa on Kanoa Igarashin singneeraus ja jota on valmistettu rajoitettu erä. Malli on suunniteltu yhteistyössä mainitun huippusurffarin kanssa, jonka ansiosta siinä on lukuisia hyödyllisiä toimintoja aaltojen ystäville.

Igarashin isä Tsutomu oli surffaaja Japanissa ja itse urheilun innokas fani. Kun hänen vaimonsa Misa sai tietää olevansa raskaana, pariskunta jätti työnsä Tokiossa ja muutti Huntington Beachille Kaliforniaan eli Surf Cityyn, tavoitteenaan kasvattaa lapsestaan kilpailukykyinen lajin harrastaja. Tsutomu vei poikansa surffaamaan jo 3-vuotiaana ja herätti hänet rutiininomaisesti laineille klo 5.45, jotta hän ehtisi kouluun ajoissa. Igarashi voitti ensimmäisen surffauspokaalinsa 7-vuotiaana ja Tokion olympialaisista oli saaliina hopeaa Japanin väreissä.

Casiossa on paljon ominaisuuksia, mutta ei mitään mieltäni rassaavaa mitatun matkan ja siihen käytetyn ajan lisäksi. Ei sydämen sykettä eikä verenpainemittareita. Uuteen kellooni liittyy myös tällä hetkellä lyhyin tarvitsemani mitattu aika. Taustavalo palaa puolitoista sekuntia kerrallaan. Tosin sen voi tuplata. ✌️ 

Elämäni kellot, osa 3

Lapsena olin isän mukana, kun hän osti puolisolleen ja äidillemme meiltä kaikilta rannekellon lahjaksi. Ehkä se oli Zenith. Isällä sen sijaan en muista koskaan olleen rannekelloa. Mutta kuvan taskukello oli, Eterna merkiltään. Vieläkin faija tulee elävänä mieleeni, kun hän kaivoi kellon taskustaan. Isä oli tarkka sen näyttämästä ajasta. Kun se hänen mielestään kulki liikaa omia aikojaan, veimme sen kellosepälle. Olisiko ollut Seuna nimeltään.

Sitä en tiedä miksi taskussa pidettävää kelloa sanottiin taskunauriiksi. Olipa joissakin miesten housuissa oma kellotaskunsakin. Farmareissa vieläkin sen tapainen. Joka tapauksessa Eterna jäi aina viikoksi tarkkailtavaksi, jonka jälkeen se noudettiin kotiin. Monesti isä kuunteli sen jälkeen aikamerkkiä radiosta kello kädessä tarkastaakseen kellosepän tekemän työn.

Toinenkin taskukello isällä oli. Se oli harvinainen siksikin, että siinä ei ollut ratas ratasta vasten, vaan ne pyörivät pienen pienten kettinkien avulla. Sekin jäi perintönä minulle. Monta kymmentä vuotta sitten toimitin kellon Suomen kellomuseoon näytteille missä se on edelleen. Tai ainakin toivon, sillä en ole käynyt koskaan katsomassa.

Kun täytin 50 vuotta, sain itsekin lahjaksi Tekeväsäätiöltä taskukellon, joka on kyllä jotain aivan muuta. Kelpo lahja ja muisto se kuitenkin on, vaikken ole sitä milloinkaan käyttänyt. Se tuo elävästi mieleen syntymäpäiväpirskeeni yli 20 vuotta sitten. Juomiakin oli runsaalle vierasjoukolle. Alkoholittomia maljoja ja drinkkejä tarjoili Sininauhaliiton Juha Kinanen Sinibaarissa. 

Kun olin koulussa, en tarvinnut herätyskelloa, sillä äitini herätti minut aamuisin. Paitsi silloin, kun ei pitänyt mennä kouluun. Silloin heräsin ennen aikojaan omin nokkineni, vaikka illalla olin päättänyt nukkua pitkään 😡. Mutta työelämässä tarvitsin oman herättäjän, kun ei ollut kukaan tuuppimassa ylös. Silloin ei ollut digitaalisia herätyskelloja, vaan niissä oli 12 tunnin näyttö, jonka isoviisari kiersi 24 kertaa vuorokaudessa ja pikkuviisari 2 kertaa. Mikä tarkoitti, että sitä ei voinut laittaa soimaan 13 tuntia aiemmin, koska se soi silloin tunnin kuluttua.

Sitten törmäsin ihmeellisyyteen. Kelloon, jossa oli 12 tunnin viisarinäyttö, mutta 24 tunnin herätysmahdollisuus. Sen ostin. Kuvan kello on vuosikymmenten jälkeen minulla yhä. Sekin on mukava muisto, joka tuo mieleen monet kohmeloaamutkin sen herättäessä päivän töihin.

Kun ryhdyin muistelemaan kelloja ja kaikkea niihin liittyvää, yllätyin kuinka paljon tarinoita ne pitävät sisällään. On ollut mukava kulkea ajassa taaksepäin ja jatkan aiheesta ainakin vielä huomenna. Sitä ennen tapailen mielessäni mitä sanon syksyllä ilmestyvässä Tuusulan Aikakirjassa, johon minua pyydettiin kirjoittamaan elämästä Merikonttikodissa. 

Elämäni kellot, osa 2

Nimimerkki Kympin Casio kirjoittaa muotisivuilla: "Jos miehellä on yllään viiden tonnin puku ja tonnin nahkakengät, niin silloin on soveliasta pitää ranteessaan noin parin tonnin hintaista kelloa. Vain silloin." Voisikin ajatella, että rannekello on osa pukeutumista, ehkä eräänlainen asuste. Toisin kuin vihkisormus tai rippiristi kaulassa. Kun olen vuosikymmenet nukkunut ilman vaatteita, mutta kello ranteessa, niin ehkä en olekaan ollut öitäni alasti 😊.

Kun join kymmenen vuoden siivun tolkuttomasti, oli minulla silloinkin kello kädessä, kotona pöydällä tai seinällä ellei kaikissa, mutta yksikään ei ole jäänyt eläväksi mieleen. Saati, että niihin sisältyisi muistoja. Ehkä olen vaan unohtanut.

Vuosista, jolloin ajalehdin lastun lailla laineilla, on mieleeni jäänyt sen sijaan yksi äiti, isä ja heidän noin ikäiseni kuuden hengen jälkikasvu. Näkäräiset maistuivat heillekin lähes kaikille. Yhtä rakastinkin yhden yön tai pienen hetken. Kaksi miehistä tai pojista oli paljon merillä ja yksi usein vankilassa. Hieno mies, joka joskus kärsi tuomiota minunkin puolestani. Perheeseen liittyy myös paljon surua, sillä veli surmasi veljensä. Sen jälkeen oli kahden sijaan vain yksi merillä ja taas yksi vankilassa 😢. 

Raitistuttuani ostin häneltä Seiko-merkkisen päivyrikellon, jonka ystäväni oli hankkinut merillä ollessaan. Tai en oikeastaan ostanut, vaan vaihdoin kahteen pulloon Rakia, turkkilaista anisviinaa. Kellolle kävi, kuten kuvan harvinaiselle, eletroniselle Omega äänirautakellolleni, joita oli jonkin verran ennen kvartsikelloja. Menin uimaan se ranteessa, joten vaihtuvan ajan sijaan kello pysähtyi näyttämään vain yhtä aikaa. Luulen Seikonkin olevan tallessa jossain kotini uumenissa tai Muistojen merikonteissamme.

Vain yhden kalliin kellon olen elämässäni ostanut, merkiltään Rolex. Se kädessä olin kerran Sininauhaliiton hengellisessä tilaisuudessa ja edessäni seisoi liiton entinen puheenjohtaja Juhani Haveri. Olimme juuri hiljentyneet rukoukseen, kun ujutin takaa ranteeni ja siinä olleen kelloni Juhanin silmien teen. Ja hän parahti spontaanisti syvässä hiljaisuudessa: "SOINILLA ON ROLEX!" Kyllä hävetti 😖.

Sitä käytän edelleen ilman viiden tonnin pukua tai tonnin nahkakenkiä, kun tähtien asento ja mieleni ovat siinä asennossa. Rinnalla kulki usein jo toinen Timexini, joskaan en muista mistä sen hankin. Siinä oli ajannäytön lisäksi askelmittari, josta ominaisuudesta pidän paljon. Senkin aika tuli aikanaan täyteen, johon pysähtyi myös askelten mittaaminen. Etsin mieleistä korvaajaa kauan. Toki löysin kaiken maailman älykelloja viikon, parin virran kestolla, joista yksikään ei täyttänyt toiveitani. 

Elämäni kellot, osa 1

Ensimmäinen kello, joka on syöpynyt mieleeni, oli Junghansin heilurikello keittiömme peräseinällä. Luulen sen näyttävän aikaa edelleen, yli 70 vuoden jälkeenkin veljeni kodin olohuoneessa. Kun olin lapsi, paras kaverini oli vuoden nuorempi pikkusiskoni Irmeli. Silloin ei ollut kunnallista tai meillä muutakaan päivähoitoa ja opimme olemaan kahden kotona vanhempiemme ollessa töissä. Äiti jätti joka aamu määrätyn määrän tiskipöydälle karamelleja, joita oli lupa ottaa aina yksi isoviisarin ollessa ylhäällä. Kunnes oivalsin ottaa heilurin irti, jolloin kello kävi nopeammin ja makupalojen väliajat lyhenivät. Iltapäiväksi makeisia ei sitten enää riittänytkään. Monesti konttasimme ympyrää pitkin keittiön isoa ruokapöytää, minä edellä ja Irmeli perässä. Kunnes pudotimme maljakon laittalle ja juoksimme piiloon pihan Soputelttaan lampaantaljan eli vällyjen alle odottamaan vanhempiemme kotiin tuloa ja isän selkäsaunaa.

Kun putkiradioiden aika oli ohi, kotiimme hankittiin kelloradio. Se oli ihmeellinen, sillä siihen voi laittaa ajastuksen milloin musiikki tai mikä milloinkin alkoi kuulumaan. Sen paikka oli lasikaapin päällä isäni nojatuolin takana. Vitriinin alla faija piti pienoiskivääriä, jolla hän jahtasi saunan ikkunasta kylän kissoja ja rottia.

Kerran ollessani ehkä 10-vuotias, halusin näyttää kaverilleni Vesa Tuomiselle asetta. Ehkä eniten siksi, että heidän rikkaassa kodissa oli mielestäni kaikki hienommin ja kaikkea enemmän kuin meillä. Mutta kivääriä ei ollut ja sen kaivoin ylpeänä piirongin alta. Sitten painoin liipaisinta ja ase laukesi. Onneksi olin suunnannut piipun lattiaan enkä esimerkiksi ystäväni rintaan. Korkkimattoon tuli luodin mentävä reikä, jota ei enää saanut mitenkään näkymättömäksi eikä tekemättömäksi. Vuosia pelkäsin milloin asia tulee ilmi ja joudun tilille. Näin ei käynyt koskaan. Vieläkään en käsitä miksi ase oli ladattu, enkä voinut sitä kysyäkään. Pienoiskivääri on minulla edelleen, vaikka sen välillä menetin valtiolle.

Ensimmäinen rannekelloni oli kullanvärinen Leijona, joka odotti uutta aikaansa rikkoutuneena laatikkoni kätköissä vuosikymmenet. Kunnes se kerran sattui silmiini. Kunnostutin sen, sillä siihen liittyi paljon muistoja. Ihmeellisintä olivat pimeässä loistavat fosforiviisarit. Minne lie kelloni kadonnut? 

Seuraavakin vasemman ranteeni ajannäyttäjä oli Leijona. Nyt teräksen värinen, jonka sain rippilahjaksi. Sen vaihdoin muutama vuosi myöhemmin ryypättyäni koko yön mustalaisten kanssa Rovaniemen leirintäalueella Timexiin, jossa oli päivyri. Kaverini ilkkuivat ja haukkuivat hölmöksi, kun olin vaihtanut Leijonan paperinkeräyskelloon, kuten Pekka ja Veikko sanoivat. Vieläkin välillä harmittaa, sillä nyt sekin olisi rakas muisto. 

Viinaa, seksiä ja huumeita

Kun lopetin reipas kymmenen vuotta sitten päihdetyön, olen sen jälkeen vain harvoin ottanut aiheeseen kantaa. Seksin myymisestä tai ostamisesta en ole sanonut juuri koskaan sitäkään vähää.

Jotenkin maljani valui nyt yli, kun luin, että aloite huumeiden käyttöhuoneista on saanut kasaan tarvittavat 50 000 nimeä ja asia etenee eduskunnan käsiteltäväksi. Se sinällään ei minua hämmennä, vaan sen tekee logiikka, jolla ylipäätään käsittelemme viinaa, seksiä ja huumeita.

Aloitetaan viinasta. Ei aikaakaan, kun kansanedustajamme Kimmo Kiljusen vaimon 34-vuotiaalle pojalle ei myyty juomia Alkossa. Koska ainut henkilöllisyystodistus oli passin valokuva älylaitteessa. Pitää olla paperinen versio, sanoi myyjä. Mukana ollut Kiljunen tästä hiiltyi todeten, että okei, hän ostaa juomat. Johon myyjä, että et muuten osta, sillä on syytä epäillä juomien menevän alaikäiselle. Juomat jäivät saamatta. 

Toinen kummallisuus on, että 16-vuotias voi myydä alkoholijuomia täysi-ikäisen valvonnassa. Aikoinaan maassamme käytettiin alkoholin sijaan myös korvikeaineita. Käyttäjiä sanottiin tenu- ja puliukoiksi, harvemmin tenuakoiksi, vaikka heitäkin oli. Kukaan ei puhunut denaroidun alkoholin tai pulituurin sijaan heille tarjottavasta valtion viinasta. Linjassa se kuitenkin olisi ollut laittomien huumeiden käyttöhuoneiden kanssa. 

On monia syitä perustella käyttöhuoneita, joista yksi on likaisten neulojen välityksellä tarttuvat taudit. Niiden kautta löytyy yhteys myös seksipalveluihin, joiden myyminen tai ostaminen ei sinällään ole Suomessa rikos. Jos joku niitä välittää, se on rikos. Rakkauden välikäsiä sanotaan sutenööreiksikin. Monessa maassa seksipalveluihin suhtaudutaan eri tavalla. On kyseessä nainen, mies tai vaikka ladyboy, palveluiden myymisestä vastaa monesti baari, ilotalo, joku muu välittäjä tai vastaava, jotka kaikki hyvin hoidettuina edellyttävät muun muassa säännöllisiä terveystarkastuksia.

Suomen tyttökaupasta ehkä puolet on muualta tulevia, joiden terveydentilasta ei vastaa kukaan. Ukrainalaisten ja thaimaalaisten marjanpoimijoidenkin sairauksista ja muusta voinnista huolehditaan paremmin.

En vastusta käyttöhuoneita, joskaan en näe niissä oikeastaan kuin yhden hyvän puolen. Läsnä on aina työntekijä, joka tarjoaa jokaiselle luontevan ja aidosti kynnyksettömän mahdollisuuden löytää elämälle jotain muutakin kuin huumemaailma. 

Kun meillä oli korvikeaineiden käyttäjiä, he saattoivat maata kaduilla päivätolkulla omissa ulosteissaan. He eivät kehdanneet mennä edes yleisiin käymälätiloihin, sillä jälkeen jäänyt haju oli todella luotaan työntävä. Monen silmissä heillä ei ollut ihmisarvoa lainkaan. Näin on nykyäänkin esimerkiksi kerjäläisen laita. 

Mutta toisin on suonen sisäisiä huumeita käyttävien narkomaanien ja sekakäyttäjien kohdalla. Nyt on tärkeää saada yhteiskunnan kustantamat paikat laittomien huumeiden käytölle sekä asetus, joka runnoo lainkin alleen. Mukana tässä on työtäni jatkamaan Sininauhasäätiöön tullut toimitusjohtaja. Minulle se sopii, joskaan en ymmärrä enää kristillisen toimijan logiikkaa. Ehkä eettisyys ja moraalikin on joltakin osin toisin kuin aikanani.

Ei näkynyt Jaakkoa kivensä kanssa Jokilaaksossa

Vanhan uskomuksen mukaan Jaakko heittää kylmän kiven veteen 25. heinäkuuta. Kiven heittämisen taustalla on Pyhän Jaakobin pyhiinvaellukseen liittyvä symbolinen merkitys; kivi on syntitaakka, joka heitetään pois synneistä vapautumisen merkiksi. Ehkä ajattelin sitä, kun kävelin aamulla kaikille kolmelle Jokilaakson uimapaikalle.

Kristinuskolla onkin yllättävän suuri merkitys edelleen arjen ja juhlan asioissa, joita ei tule aina ajateltua. Hautajaiset, vihkimiset, rippikoulut, lasten kastamiset, joulut, pääsiäiset, juhannukset, helatorstait, helluntait ja monet muut ovat siitä hyviä esimerkkejä.

Kun kuljen ja nautin elämästä luonnon keskellä on helppo käsittää, että on se syntynyt sattumalta tai luotuna, en ole sitä tehnyt. Yksityisellä, Elämän tähden ry:n luonnonsuojelualueella asia on osin toisin, eikä moni vastaava ole niin ihmisen luoma tai ainakaan muokkaama kuin Jokilaakso.

Kiviään Jaakko voisi heitellä täällä moneen veteen, joista Tuusulanjoki on yksi. Sen varrella on eräs kolmesta uimapaikoistamme. Ainutlaatuinenkin, sillä koskaan en ole nähnyt Soiniityntien sillanpielessä sinilevää. Joessa voivat uida myös eläimet poliisikoiria myöten, jotka sitä harrastavatkin kesäkuumalla virkatehtäviensä lomassa. 

Toinen rantamme on Jokilammissa, jotka ovat noin 20 vuotta sitten ihmisten tekemiä. Niiden läpi virtaa Tuusulanjärven vesi matkallaan Vantaanjokeen ja sitä myöten mereen. Laiturimme on aivan luonnonsuojelualueemme keskellä, eikä sinne saisi edes mennä nykyisin lintujen pesimäaikaan.

Kolmes virkistäytymisen keidas on Merikonttikodin vieressä pienessä Purolammessa. Se saa vetensä Maljapurosta, jonka vesi on lähtöisin läheisiltä kallioilta, soilta sekä Lemminkäisen- ja Kuninkaanlähteiltä. En kylläkään tiedä onko niitä enää olemassakaan. Perimätieto kertoo, että vesi oli aikoinaan hyvin kirkasta ja juomakelpoista, jota metsästäjät, samoilijat sekä marjastajat ammensivat maljoihinsa. 

Vesi kaikissa kolmessa rannassa oli kuuden aikaan aamu-uinnillani reippaasti yli 20°. Seuranani olivat vain omat ajatukset muistoineen ja tulevaisuuden unelmineen sekä ainutlaatuinen luonto. Sen hiljaisuuden rikkoi joutsenpariskunnan perheriita tai ainakin kovaääninen keskustelu ehkä lastenkasvatuksen linjoista. 

Maailma on tietoa täynnä

Kun olin lapsi, oli perusteltua sanoa, että tietoa oli käytettävissä vain rajallisesti. Yhtä perusteltua on sanoa nykyisin, että oikeaa ja väärää infoa on käytössä rajaton määrä. Pelkästään verkosta tehdään tällä hetkellä joka minuutti 4-5 miljoonaa Google-hakua. Vaikka se onkin suosittua, on se vain yksi tapa kerätä ja jakaa maailmalla olevaa. Voisikin sanoa, että Google ei itse tiedä mitään, se vain jakaa kaikkea sitä mitä muut tietävät.

Uuden tiedon hankkijoita ovat muun muassa avaruuteen lähetetyt satelliitit, joita on tuhansia. Esimerkiksi Voyager on reippaan 20 miljardin kilometrin päässä maasta ja matka jatkuu yhä yli 50 000 kilometrin tuntivauhtia. Mutta paljon varhaisemmin olemassa ollutta hankkii ja jakaa meille suhteellisen uusi satelliitti. En osaa selittää edes itselleni enkä ymmärtää kuinka voimme nähdä nyt jonkun valokuvan, joka on ollut todellisuuutta maailmankaikkeudessa yli 10 miljardia valovuotta sitten.

Ja vaikka osaisinkin, en tee saati tarvitse tietoa mihinkään. Ehkä ihmistä puskeekin eteenpäin tiedonhalu, joka lienee yksi uteliaisuuden muoto, ellei peräti koko juttu. Mutta monet eläimetkin ovat uteliaita, joilla on erilaiset hoksottimet ja mielenkiinnon kohteet. Joku koira ei näe itseään peilistä tai ei ole lainkaan kiinnostunut näkemästään. Toinen on utelias ja nuuskii peilikuvaansa ja kolmas saattaa olla sille vihainenkin. Ehkä eniten on logiikka, äly ja hoksottimet paikallaan koiralla, joka kävelee peilikuvansa toiselle puolelle katsomaan mitä takana on.

Oikeastaan tarvitsen tietoa nykyisin vain hyvin rajallisen määrän. Silti omaksi mielenvirkeydeksi ammennan sitä, kun sitä saa muualtakin kuin aikoinaan ovelta ovelle tietokirjasarjoja kaupanneilta kulkukauppiailta, kirjastoista tai paperilehdistä. Sitä tarjoaa televisio, radio ja ennen kaikkea nettimaailma.

Yöllä katselin taas yleisurheilun MM-kisoja pahoittaakseni mieleni. Tällä kertaa keihäänheitosta, jonka loppukilpailuun oli selvinnyt kaksi suomalaista. Huononkin menestyksen suomalaiset tiedonvälittäjät käänsivät parhain päin. Poikkeus oli iltapäivälehti, joka sanoi, että heittäjille jäi luu käteen. Joku toinen sen sijaan sanoi, että mitalia ei tullut, koska oli vastatuuli 🤣 ja kovatasoinen kisa.

Koska tiedon hankkiminen on nykyisin helppoa, oli mutkatonta poimia tämän vuosituhannen olympia- ja maailmanmestaruuskisojen tulosluettelot ja katsoa olisiko heitoilla 82,70 ja 82,24 saanut aiemmin luun sijaan jotain muutakin. Tilasto on korutonta kertomaa Suomesta, keihäänheiton suurmaasta. 

Yöllinen kotikatsomoni ja jälkilöylyni

Reippaan viikon ajan on valveillaolon vuorokauteni alkanut kolmen maissa aamuyöstä, kun olen laskeutunut parvisängystäni alamaailmaan sohvalleni ilman parviälyä. Mutta ennen sitä napsautan Moccamasterin porisemaan ja käyn metsä-wc:ssä. Sinä aikana valmistuu Kulta Katriinan Luomukahvini. Sen kaadan käsinvuoltuun ja koverrettuun visakoivun pahkakuksaani, jonka nimi on Karhu kusiaispesässä. Yksilölliseen sarjaan kuuluu kahdeksan kuksaa, joista minulla on kaksi. Vielä tilkkanen joukkoon kotimaista luomuhunajaa ja olen valmis kotikatsomoon kannustamaan urheilijoita, iloitsemaan onnistumisista ja suremaan monen suomalaisen epäonnistumista.

Joku päivä sitten marmatin, kun minäkin osaltani kustannan suomalaisten urheilijoiden kisamatkoja, joiden määrä tällä kertaa on maamme kokoon nähden melkoinen. Kuinka iso muu joukko on heidän ympärillään luomassa rahoillani kisamenestystä, ei ole tiedossani. Ehkä määrä on noin yhtä paljon kuin urheilijoitakin.

Viime yönä löysin viimein Suomen joukkueelle tarkoituksen, kun katsoin molempien seiväshyppääjien viimeisten yritysten riman ali läpijuoksua hyppäämisen sijaan. Siinä sinällään ei ole mitään uutta, sillä suomalaiset, tämän lajin miehet eivät ole koskaan selvinneet MM-karsinnasta finaaliin.

Jos ei voittajille ole voitettavia, ei ole voittojakaan. Ehkä iso osa suomalaisista urheiljoista ei lähdekään voittamaan, vaan voitettaviksi. Aivan liian monen suusta olen saanut haastatteluissa kuulla, että "jo se on onnistuminen, kun on päässyt mukaan kisoihin". Menestys olisi jotain extraa, jolloin on kuin kansanedustaja, jonka ainut tavoite on päästä kansanedustajaksi. Se on päätarkous eikä työkalu saada jotain aikaan.

Niin tai näin, jälkilöylyiksi hipsin kesän lämpimimmän yön aamunsarastuksessa kello 6 uimaan Jokilammillemme. Sekä kertomaan vesilinnuille ja muille eläimille suomalaisten kisasaavutuksista Oregonissa. Siellä missä on saanut alkunsa tossujen ja monen muunkin tekijä Nike. Vesi oli 25 asteista ja ilmakin jo varhain, ehkä koko yön yli 17.

Vedessä muistelin entisen elämäni viimeistä urheilukilpailua, kun tulin 20-vuotiaana Hoechst Fennican henkilökunnan hiihtokilpailussa neljänneksi. Palkinnoksi sain paidan, jota vastaanottaessa sanoin puoliksi piiloselittelyineen, että hyvä suoritus valvotun yön jälkeen, sillä istuin ravintola Matka-Tuopissa valomerkkiin saakka. Ehkä uuden elämäni ensimmäinen kilpailu vastaavasti oli Liisan ja Markon kanssa liikenne-/perheajo Jyväskylässä. Siinä pärjäsimme neljättä sijaa paremmin. 

Uusi juhlapäivä

Monien vuosien ajan on mieltäni askarruttanut, miksi nimipäivät eivät ole korkeassa kurssissa juhlina. Kuitenkin ne ovat yhtä harvoin kuin kaikki muutkin vuosittaiset merkkipäivät. Kaikki tietävät milloin on oma syntymäpäivä ja mitä silloin on tapahtunut. Mutta etunimen tai -nimien ja nimipäivien osalta on toisin. Itselläni ei ole hajuakaan miksi olen Jorma Juhani. Sen sijaan kolmannen etunimeni Veinon lyhyen historian arvaan ja uskon perineeni sen isältäni. Mistä syystä hän sen sai, on mysteeri minulle ja muille. 

Kalentereista on helppo selvittää milloin on itse kunkin nimipäivä. Itse asiassa etunimi on tärkeä, sillä sillä tai sen väännöksellä meitä monesti kutsutaan ja joskus kerrotaan tarinoitakin. Raamattu sanoo Jumalankin kutsuvan nimeltä. Monesti olen pohtinut mikä on ollut se päivä, jolloin olen saanut nimeni ja pappi on kastanut minut sekä liittänyt Luojan yhteyteen.

Pari kolme kertaa olen kirjoittanut jonkun viikon vanhasta juhlapaikastani. Sitä tehdessäni päätin, että nyt viimein selvitän kastepäiväni. Olenkin melko varma, että vain harva sen kohdallaan tietää.

Äitini Annikki ja isäni Ihanto sekä juuri Jormaksi tullut minä
vanhempieni makuuhuoneessa syntymäkodissani Korpintiellä

Niinpä otin yhteyttä Tuusulan seurakunnan kirkkoherranvirastoon. Siellä minua palveli ystävällinen seurakuntalainen, joka sanoi, että tässä ei sitä tietoa ole. Mutta ruokatunnilla hän menee holviin, sillä siellä tieto on. Sanoi soittavansa sitten minulle. 

Niin hän myös teki. Minut on kastettu päivälleen 2 kuukautta syntymäni jälkeen. Joten kastepäiväni 16.07.1950 oli sunnuntai ja se on uusi juhlapäiväni. Samalla selvisi, että minulla on neljä kummia, joista yhden muistan vain hämärästi. Luulen saattaneeni lapsena hänet, Lilli Kylenin kerran linja-autopysäkille. Mukava ja vähän haikea muisto, enkä tiedä hänestä mitään muuta. Olen melko varma, että hän on ollut äitini ystävä, sillä kolme muuta kummia ovat isäni sukulaisia Jurvasta. 

Nyt tiedän myös vanhempieni hääpäivän 30.05.1948, sunnuntai sekin. He eivät siis menneet naimisiin koska olen tulossa, vaan tehdäkseen minut. Sekin oli mukava tieto. Mielenkiintoinen yksityiskohta itselleni oli myös, että äitini tunsin etunimiltä Enni Annikki, mutta kirkonkirjoissa hänen nimensä onkin ollut kastepäivänäni Helmi Annikki. Ehkä joku joskus lukee tämän ja osaa kertoa miksi äitini vaihtoi toisen etunimensä ja kuka on Lilli-kummini. 

Kävelijät kävivät Hyrylässä

Päivälleen 70 vuotta sitten Pekka Viljanen, lempinimeltään Kävelyapostoli, osallistui Helsingin olympialaisten 50 km kävelyyn, jossa hän sijoittui neljänneksitoista käveltyään lähes 5 tuntia. Suomalaiset eivät koskaan voittaneet matkalla ainuttakaan olympiamitalia. Sen sijaan maailmanmestaruusmitaleita on kaikkia värejä yksi Valentin Konosen ja Reima Salosen tuomina.

Olympialaisissa 1952 maratonin lisäksi myös 50 km kävelijät kävivät Tuusulassa kääntymässä. 50 vuotta kisojen jälkeen asennettiin moottoritien varteen, kallioleikkaukseen muistolaatta kävelyn kääntöpisteen kohdalle. Paikka on melko lailla syntymäkotini Korpintien, nykyisen Korpinkujan kohdalle. Maantiekylässä vastaavasti on pieni kivipaasi, sillä Mätäkivenmäen alla kääntyivät maratoonarit takaisin palatakseen stadionille Helsinkiin. En tosin tiedä mistä he lähtivät matkaan. 

Viime kisayö antoi kaipaamaani kisailoa, kun riemuitsin Viivi Lehikoisen 400 metrin aitajuoksun tulosta. Vaikka hän ei jatkoon päässytkään, työnsi hän historiaan Tuija Helanderin 35 vuotta vanhan Suomen ennätyksen. Samoissa kisoissa, samana yönä Camilla Richardsson keskeytti 5000 metrin juoksunsa juostuaan matkasta kaksi kolmasosaa. Oli kuulemna kuuma eikä hän saanut henkeä ja lisäsi, ettei kuitenkaan halua selitellä 👍🤣.

Kun lopetin työpanokseni ja itseni myymisen muille, on se muuttanut vuosien saatossa vuorokausirytmiäni, jos siinä enää mitään rytmiä onkaan. Jotain rutiineja on kuitenkin, sillä jos en heräisi nykyisin aamuyöstä muutenkin, en varmaankaan katsoisi kisoja. Moni mielenkiintoinen ohjelma jäikin aikoinaan katsomatta itselleni kelvottoman lähetysajan vuoksi.

Oikeastaan nykyisin en juuri kelloa tarvitse ja minulle ehkä riittäisi viikonpäiväkello, josta näkisin maanantait, kun Aku Ankka ilmestyy. Postilaatikolla käyn kylläkin lähes päivittäin, sillä sen yläpuolella keikkuu postintuojille amppelissa kypsyviä pieniä tomaatteja. On mukava ajatella, että he saisivat joskus Soiniityntien kohdalla työtä tehdessään suunsa makeaksi. Taitavat kyllä mennä vihannekset suurelta osin omaan suuhuni.

Yön urheilusession jälkeen juutun joskus sohvalle katsomaan aamu-tv:tä ykköseltä ja kolmoselta sekä vähän lastenohjelmiakin kakkoselta. Ohjelmat ovat täynnä milloin minkäkin alan ja aiheen asiantuntijoita. Lähes kaikki tarjottu anti ja tietämys ovat jotain sellaista, joita en ole koskaan tarvinnut enkä tule tarvitsemaankaan. Välillä pohdinkin kuinka ihmiset täyttivät päivänsä ja varsinkin iltansa, kun ei ollut radiota, puhelinta, televisiota, tietokoneita eikä kämmenenkokoisia älylaitteita. Nykyinen muotisana on "haasteellista", mutta eikö elämä ole ollut sitä iäti?

Joskus olen Jokilaaksossa seurannut kaneja ja pohtinut mitä ne tarvitsevat onneen tai päiviensä täytteeksi. Kun aika on, etsii tyttökani poikakanin ja toisinpäin. Sitten on tovin fuki fuki, jonka jälkeen tuleva äiti kiikuttaa päivätolkulla ruohonippuja suussa rakentaessaan noin kuukauden kuluttua syntyville lapsilleen synnytysosastoa ja kotia. Pian pihassa viilettääkin pieniä pupuja. Kaniperheen onni on täydellinen ja niin vähän siihen tarvitaan. Sitä kaikkea katsellessani olen pohtinut omaa ja muidenkin tekemisiä, enkä hevin keksi mikä tai tai kuka tekisi elämänsä aikana turhaa ja tarpeetonta ihmistä enemmän.