Pienistä murusista on elämäni tehty

Eilen jaoin Facebookissa lyhyellä tekstillä pari kuvaa Soiniityntien tuomesta, joka taisteli itselleen uuden elämän, jonka pelkäsin sen menettäneen, kun kehrääjäkoi oli ottanut sen valtakunnakseen. Aamuisin ja joskus päivisinkin seurasin sen surkeaa, läpiharmaata olemusta. Kunnes näin ensimmäisen pienen, vihreän pilkahduksen yhdessä oksassa. Iloitsin siitä. Eilen, pari kuukautta myöhemmin otin kauttaaltaan vihreästä puusta uuden kuvan. Se selvisi uuteen elämään.

Elämä Jokilaakson luonnossa on taistelua elämästä ja kuolemasta, josta ymmärrän ja tiedän vain vähän. Saman kotitieni varrella elää myös isokierto eli valkokarhunköynnös, joka vuosi vuodelta ottaa enemmän kuolemansyleilyynsä muita kasveja; karhunputkia, pajuja, raitoja, nokkosia, maitohorsmia ynnä muita, joiden ympäri se kietoutuu. En tiedä miksi se tekee näin.

Jokilaaksossa on myös muita muualta tulleita lainsuojattomia. Yksi on jätti-, eli iso-, eli himalajanpalsami, jota sitäkään en hävitä ainakaan aiemmin kuin yhteiskunta siihen minut tai oikeastaan yhdistyksemme pakottaa. Sillan toisella puolella elellyt palsami on kohdannut tänä kesänä köynnöksen, joka sekin on puolestaan ylittänyt "valtakuntansa rajajoen". Mielenkiinnolla seuraan kuinka mamukasvit, Nepalista tullut, mehiläisten ja kimalaisten syksyn viimeinen kukka suhtautuu isokierron halailuun ja onko se sillekin kuolemaksi.

Toissapäivänä oli portaitani kiipeämässä puuntuhoajatoukka. Sitäkään en nitistänyt, joskin porttikiellon annoin ja passitin uuteen suuntaan. Sen luontaisia paikkoja lienevät raitapuut, joskus koivut ja harvoin omenapuut. Merikonttikotini ikkunan takaa seurasin matelijan tai mikä lienee hidasta matkaa sen maailman ääriin. Siitä tuli viimeinen taival. Sillä tikka, joka oli pilannut monen kotini pikkulinnun perhe-elämän tänä kesänä, laskeutui toviksi taivaalta ja koppasi ison toukan nokkansa väliin lentäen matkoihinsa.

Tämän kaiken ihmisille pienten, mutta kasveille ja eläimille isojen, elämän ja kuoleman hetkien keskellä elän ja väsään blogejani. Välillä kirjoitin itseni lisäksi vain yhdelle ihmiselle. Pienelle, silloin syntymättömälle Little Jormalle, joka sai nimeni ja jonka biologinen isä uskoin ja toivoin olevani. Kun selvisi, että näin ei ole, en meinannut löytää tietä syvistä syövereistä, joihon putosin. Olin kuin maitoämpäriin pudonnut sammakko, joka ei päässyt ylös. Silti se jatkoi uimista ilman näköpiirissä olevaa tulevaisuutta. Mutta kun aamuaurinko nousi taivaalle, se istui onnellisena katsellen maailmaa ja nappaillen kärpäsiä kirnuamansa voikasan päällä.

Näin minäkin jatkan yksin uimista. Ehkä elämäni ei iän myötä ole silti tullut pienemmäksi. Mukaan vaan on kasautunut yhä enemmän asioita, joille en voi mitään. Ne yhdessä mielikuvituksen, luonnon, somen ja kirjoittamisen kanssa ovat polttoaineeni kohti sitä, jolloin voisin tai osaisin hyväksyä itseni sen ikäisenä kuin virkatodistuksen mukaan olen. Valtaa minussa pitää monesti edelleen lapsi, joka vain korostuu menneisyyden muistelemisen myötä.  

Sitä tulee joka hetki lisää. Hyvin rakas on minulle edellisjuhannuksen muisto, jolloin uimme Tuusulanjoessa Eevan ja Aatamin asuisina kesäyössä. Seuraavaa juhannusta varten hankin Thaimaasta tarkoitukseen uuden pyyhkeenkin lahjaksi. Mutta uin yksin ja poissa olivat myös minut kokonaisena hyväksyvät rescue- ja Niilokoira.

Kaikesta etäisenä rinnalla kulkemisesta olen hyvin kiitollinen erityisesti Petäjäveden Riitalle, joka ainoana on jaksanut kannustaa minua kirjoittamaan joka päivä päivästä toiseen. Yhä enemmän on tullut selväksi mitä tarkoittaa laumaeläin, sillä ei ole hyvä tai ainakaan paras olla ihmisenkään ilman toista ihmistä. Kuitenkin se on monelle totta ja ainutkin mahdollisuus. Ehkä näin on myös oma laitani. Tosin joka päivä jaksan edelleen toivoa ja odottaa elämäni iltapäivälehden tuojaa, joka lukisi ehtoosanomia kanssani päivin ja öin. Ehkä luen sitä vain mielikuvitusmaailmassani, jossa ei näy hiipumisen merkkejä 💕😂.