Sivun näyttöjä yhteensä

lauantai 6. elokuuta 2022

Tunti, 44 minuuttia sekä 22 sekuntia päälle

Eilisen blogini jälkeen jäin toviksi pohtimaan miten elämäni ja arkeni ovat muuttuneet, kun Päivis vei Muumimammalusikkansa uuteen kotiinsa ja jäin ilman ihmisseuraa. Sen jälkeen on osaomistuskoira Niilokin kerännyt osan vermeistään ja jäljellä on vain lelut, valjaat, tyhjä vartiointipaikka ikkunan ääressä sekä muistot ja satunnaiset vierailut. Vuosikymmenen aikana olen monesti muistellut meidän neljän osaomistajan matkaa Haminaan, kun haimme sen 3-4:än uuteen kotiin. Missä se olisikaan nyt tai olisiko missään ilman ehdotustani, että hankitaan yhdessä osaomistuskoira.

Ihmisseuran puute Merikontti- ja Thaikodissa on muuttanut minua muutamassa vuodessa paljon. Usein mainitsemani sosiaalinen media ja somemaailmani ovat hyvinkin tärkeä osa eloani nykyisin. Kun niiden kautta tai vuoksi syntyy kontakti elävään ihmiseen, takerrun siihen joskus, jos kemioissa on edes hieman yhteistä tartuntapintaa. Näin kävi eilen.

Yksi ystäväpariskunta ja heidän koiransa asuvat kaukana Espanjassa. Yhteyttä pidämme WhatsAppilla soitellen, chattaillen ja välillä Facebookinkin kautta. Joku päivä sitten Hannu sieltä kysyi voiko antaa yhteystietoni tutulleen, johon tottakai annoin luvan. Ei mennyt kuin tuokio, kun sähköpostiin kilahti kysymys, että kertoisinko jotain Sininauhojen historiasta. Vastasin puhelinnumeron kera yhdellä sanalla, "toki". Niinpä hän soitti, mutta edes yhteyttä ei olisi syntynyt ilman somea. Puhuimme lähes kaksi tuntia. Vaikka se sisälsi paljon tärkeää asiaa, ei hän voisi arvata mikä minulle jäi tärkeimpänä mieleen. Se, kun hän sanoi puhuvansa linnuille 💕 ja jotkut pitävät häntä outona. Nainen oli tapansa kanssa lähes kuin minä. Paitsi, että puhun etanoillekin. Jotta olisivat tarkkoina, etteivät joutuisi muiden ruuaksi. Johonkin väliin sanoin, että stadilaisin muuttolintu on Kauppatorin kalalokki kevään ensimmäisine rääkäisyineen, turistilta anastama munkin pala suussa.

Mutta mahtui somepäivään muutakin. Aikuinen nainen eteläisestä Thaimaasta, läheltä Songkhlan kaupunkia, Pikku Islamissa suri kanssani amerikkalaista naapuriaan, joka oli kuollut 61-vuotiaana. Sanoi miehen vaelluksen päättyneen syöpään ja olleen kova tupakoitsija. Sitten hän esitti minulle toiveen, että pitäisin huolta terveydestäni, joisin inkiväärijuomaa joka päivä enkä koskaan polttaisi tupakkaa. Tämän kaiken lupasin. Hän muistaa myös joka aamu kysyä joko olen käynyt uimassa. Vaikka emme ole koskaan nähneet, tuntuu rakkaalta, kun hän pitää minusta huolta lähes 10 000 kilomerin päästä. 

Sitten sikojen ja silkkiästoukkien kasvattaja Laosin rajalta oli joutunut auto-onnettomuuteen. Hän lähetti pienen albumin verran kuvia onnettomuudesta ja saamistaan ruhjeista. Murhetta kantoi eniten siitä, että paikat ovat kipeinä eikä pääse keräämään sieniä. Kaiken yli meni kuitenkin ilo tyttärestä, joka oli valmistunut joksikin hoitajaksi ja oli lähdössä Koratiin hakemaan sen johdosta diplomia.

Oma joukkonsa ovat kristilliset yhteisöt ympäri maailmaa. Kun en ole heitä millään lailla estänyt somessa, ovat he viikottain yhteydessä. Toinen suupieli toivottaa siunausta ja toinen pyytää rahaa. He eivät oikeasti ole kiinnostuneet lainkaan minusta tai voinnistani, saati sielustani, ainostaan vähäisistä euroistani.

Sitten ovat kuolemansairaat, jotka ovat saaneet jostain kehotuksen lahjoittaa juuri minulle satojatuhansia euroja tai taaloja. Kun en heitäkään estä, vaan heitän sanallisilla evästyksillä pyyhkeen tai oikeastaan märän rätin kehään, on aikansa hiljaista. Kunnes kaikki alkaa alusta täsmälleen samoilla sanoilla.

Oikeastaan vilpittömin ja pyyteettömin joukko lienee lapset, jotka ovat tulleet tutuiksi etäystäviksi Niilon ansiosta. He eivät koskaan kysy kuin mitä suloiselle Niilolle kuuluu ja onko minulla siitä uusia kuvia. Niitä olenkin lähetellyt maailman ääriin, joista jotkut päätyvät vaikkapa ghanalaisen pienin tytön profiilikuvaksi. Jos chattailen lasten kanssa, pyydän aina ensin vanhemmilta luvan. 

Ei kommentteja: