Carpe diem ja asenteellisuus liikenteessä

Maantiellä voi mäen tai mutkan takana olla
yllättäviä kulkijoita

jormas: päivis kirjoitti autoilusta ja minä jatkan samasta aiheesta. Nimillä tottumani tavan mukaan, kunnes saan yksityisyyden suojan loukkaamisesta tai jostakin vastaavasta tuomion. Olin aikoinaan, yli neljäkymmentä vuotta sitten töissä Hoechst Fennicalla, joka olikin oiva työpaikka, kunnes sain juopottelun takia lopputilin. Osan ajasta olin pakettiautossa apumiehenä, jota kuljetti oiva mies, Kaj Malmberg nimeltään. Kerran Mäkelänkadun ja Sturenkadun risteyksessä seisoimme liikennevaloissa naisautoilijan perässä, joka ei lähtenyt mihinkään, vaikka valot vaihtuivat vihreäksi. Tästä Kaj innostui ja purki innostuksensa raivokkaaseen torvensoittamiseen ja vähän muuhunkin elehtimiseen. Kunnes naisautoilija nousi autostaan ja käveli automme luokse pyytäen avaamaan kuljettajanpuolen sivuikkunan. Kaj teki pyynnön mukaan ja odotti mitä luoksemme tulleella naisautoilijalla on asiaa. Hän katsoi Kajta silmiin todeten, että sovitaanko niin, että minä tulen soittamaan sitä torvea ja sinä menet yrittämään autoani käyntiin. Kuljettaja-Kaj sai oivan oppitunnin liikennekäyttäytymisestä ollen aikansa yhtä punainen kuin liikennevalot konsanaan.
Toinen tapaus sekin liittyy liikennevaloihin. Olin silloinkin kartanlukijan paikalla ja kuljettana toimi Jyväskylän Katulähetyksen mainio nuorisotyöntekijä Jarmo Hakkarainen, jonka vitsitkin lähes poikkeuksetta liittyvät naisiin. No, seistiin liikennevaloissa naisautoilijan perässä ja valot vaihtuivat keltaisiksi, sitten vihreiksi ja punaisten jälkeen taas uudelleen keltaisiksi ja niin edelleen. Nainen vaan ei lähtenyt mihinkään ja Jarmo avasi automme oven kävellen edessä seisovan auton viereen sanoen jotain. Ja yht´äkkiä auto syöksyi eteenpäin renkaat savuten ja Jarmo käveli rauhallisesti takaisin autoomme ratin taakse jatkaen ajamista normaaliin tapaan. Kun hän ei minulle mitään selittänyt, kysyin mieheltä, että mitä sinä sille sanoit. Jarmo totesi tuokion jälkeen: "Sanoin, että voi rouva hyvä, ei siellä ole kuin kolme valoa, keltainen, punainen ja vihreä, joten kyllä teidän tulisi joku niistä valita, jotta päästäisiin muutkin kuka minnekin on menossa."

Tur-val-li-suus-vä-li

päivis: Jorman eilinen kirjoitus, jonka kuvitus minua erityisesti kauhistuttaa, mutta myös pari tämänpäiväistä autoilukokemusta antoivat aiheen tälle blogikirjoitukselle. Edellä ajavan auton takapuskurissa roikkumista kun ainakin minun kokemusmaailmani mukaan kutsutaan myös perseessä roikkumiseksi. Jouduin sellaisen kohteeksi tänään kahdesti.

Järvenpäästä palaverista tullessa perään liimautui iso tila-auto. Ei auttanut, vaikka ajoin sen muutaman kilometrin verran ylinopeutta, lady ratin takana oli sitkeästi sitä mieltä, että hänen ei tarvitse noudattaa tuota muinoin TV:stä tutun ajokouluttajan, Enska Itkosen hokemaa turvallisuusvälistä. Hirvitti, kun huomasin, että kuskilla keikkui takapenkillä myös muutama jälkikasvu. Tuskin olivat edes turvavöissä.

Eipä tuo ikävä perässä roikuminen tosiaan jäänyt tuohon yhteen kokemukseen. Nyt illalla palasin kauppareissulta kotiin lentokentän laitaa, jossa on kuudenkympin nopeusrajoitus. Kun käännyin Katriinantielle, näin kaukaa lähestyvän kaksi rekkaa. Eipä aikaakaan, kun ne olivat aivan perässäni, ja taas mittarin mukaan 10 km/h ylinopeudestani huolimatta ensimmäisenä ajava rekka tunki todella perstuntumaan. En voi muuta päätellä kuin että kuski yritti hiostaa minua vielä suurempaan ylinopeuteen. Siihen en sentään suostunut. Onneksi molemmat rekat kääntyivät Viinikanmetsän teollisuusalueelle ja silloin näin ahdistelijan myös sivulta. Rekka oli sellainen kauhistuttavan pitkä yhdistelmä, jollaisia järjen mukaan ei pitäisi muun liikenteen seassa edes olla. Mutta niin vain ainakin meillä Suomessa ne sallitaan.

Carpe diem ja faijan vessareissu

jormas: Eilen kurvailimme päiviksen kanssa osa-auto Martillamme hieman työ- ja huviajoja. Osa-auto siksi, että siinä ei ole takapenkkiä eikä niin sanotusti  kovaa kattoa, vaan se on aivan oikea avoauto. Keha ykköstä körötellessämme ohi pyrki niin ikään pieni auto, mutta sen verran isompi, että siinä oli takapenkki ja sen vieressä  luonnollisesti takaikkuna.

Yleensä kun olen kurkkinut ohiajavaa, on sivulaseista ja niiden ollessa auki samasta kohdasta  kuitenkin näkynyt matkustavia ihmisiä etupäässä kasvoiltaan. Vaan nytpä oli toisin. Kun kurkkasimme ikkunastamme, näköalan peitti aivan oikea murkkuikäisen paljas takapuoli. Murkkuikäiseksi päättelin siksi, että värkistä puuttuivan perskarvat tyystin. Värikin oli vielä söpön posliilinen ja ajan patina puuttui tyystin.

Sitä katsellessa muistui kuitenkin mieleen yksi tapaus ajalta, jolloin olin itse samaa ikäluokkaa. Meillä oli kotona niihin aikoihin isukilla kuplavolkkari, jota pidettiin puuceen takana olevassa autotaliissa. Usein faijalta reilusti kymmenvuotiaana ruinasin, että saanko ajaa sen ulos pihalle, sitten kun lähdemme reissuun. Ja usein sainkin ja rutiinia lisää saatuani yhä kiihtyvällä vauhdilla. Olin jo siinä uskossa, että vaikka silmät ummessa ja taliista asti kaasu pohjassa osaan sen peruuttaa puuceen kiertäen etupihalle. Joten niinpä jälleen kerran olin tulossa tallista asti peruutusvaihde päällä ja kaasu pohjassa, kun laskin kulman parikymmentä senttiä väärin ja rysäytin täysilla vessan kulmaan takalokasuojan. Mutta ei siinä kaikki, vaan faija oli juuri pytyllä vääntämässä torttua, kun olin tulla auton kanssa vessan puuseinän läpi suoraan istunnolla olevan isäukon syliin. Pieneksi aikaa tuli ajokieltoa. Mutta kun pöly oli laskeutunut, niin kuuntelin, kun faija kertoi tuoopin ääressä hymyssä suin tarinaa kavereilleen. Että oman huushollin vaarallisin paikka taittaa hänellä olla nykyään oma vessanpytty, sillä sinne tulee jälkikasvukin autoineen kintuille, kun hän on siellä suorittamassa lähes pyhää toimitusta

Tilanhoitajien tarvekalut

päivis: Maalaisia kun olemme, tarvitsemme tiluksilla kaikenlaisia työvälineitä. Tärkein laite on mönkijä, jonka kanssa Jorma muuten on jo kertaalleen joutunut poliisien puhuteltavaksi. Moottoripyöräpoliisi pysäytti taannoin Jorman ajelemasta mönkijällä ilman kypärää. Jorma siihen totesi, että "ei kai traktorilla ajaessa tarvita kypärää". Poliisi hyväksyi sen, että mönkijä on traktori, mutta tarvitsi kypäräasiaan vielä kollegoiltaan varmistuksen. Paikalle saapui siis Järvenpään partio, joka luki tieliikennelakikirjaa. Myös he totesivat, ettei traktori tosiaan vaadi kypärän käyttöä, joten Jorma sai jatkaa matkaa.

Mönkijän tärkeys liittyy veden tuontiin sosiaalikonttiin, jonka nimi muuten varmaan jossain vaiheessa virallistuu huoltokontiksi. Mutta silloin meille - toivon mukaan - on täällä Jokilaaksossa jo Duokoti ja veden kuljetuksen lisäksi mönkijää tarvitaan myös harmaan veden pois kuljetukseen siihen soveltuvaan paikkaan.

Tärkeysjärjestyksessä mönkijän jälkeen lähes seuraava on siimaleikkuri. Entisaikaan ilman sellaista tultiin hyvin juttuun, mutta kun sellainen laite on kertaalleen keksitty, sen tarve on mitä ilmeisin. Siimaleikkuri on sitä paitsi kulkenut mukana myös Laukaaseen, jossa sillä on siistitty pieni pihapiirimme.

Siimaleikkurin hankinta ei olekaan mikään yksinkertainen juttu. Ensimmäinen leikkuri, Stiga-merkkinen, hankittiin vuosi sitten. Kun siihen olisi tarvittu varaosa, sellaista ei löydy mistään. Ei myyjäliikkeestä, joka ei enää edes myy kyseisiä Stigoja, mutta ei Stiga-huollostakaan. Päädyimme siksi ostamaan kesäkuussa uuden, Bilteman oman leikkurin. Sen hinta ei päätä huimannut, mutta lelu mikä lelu. Siima kuluu loppuun alta aikayksikön. Normaalisti siiman pitäisi tulla rullasta helposti ulos, mutta tässä lelumallissa on toisin: koko koppa pitää avata ja vetää siiman päät käsin pitemmälle ja edelleen ujuttaa ne kopan rei'istä ulos.

Tilanpito vaatii monenlaisia työkaluja. Bauhaus on tullut vuoden sisällä
kohta yhtä tutuksi kuin lähiruokakauppamme, Lahelan K-Market.

Päädyttiin siis päättämään, että hankitaan kolmas siimaleikkuri vuoden sisällä. Mutta siimaleikkurin hankinta onkin lähinnä taitolaji. Pitää osata vertailla laitteita, jotka näyttävät aika tavalla toisiltaan, mutta tarkkaan tutkittuna eroja löytyy roppakaupalla. Ja jos voisi olla varma, että myös varaosia löytyy, ostaminen olisikin hieman helpompaa. Tänään vietimme Bauhausissa lähes tunnin selvittämällä parhaimmillaan kolmen myyjän avustuksella, löytyykö johonkin tiettyyn laitteeseen niitä vääjäämättä tulevaisuudessa tarvittavia varaosia. Ei selvinnyt. Pitää palata huomenna lähtöruutuun, kun kokeneempi myyjä on taas työvuorossa.

Carpe diem ja Onni Brusi

jormas: Joskus kuusikymmentäluvulla kuului tuttaviini ja jonkinlaisiin nuoruuden esikuviin armoitettu kaivinkoneen kuljettaja Onni Brusi. Saattoi kyllä sukunimi alkaa kovalla Peelläkin. Asemansa silmissäni hän oli hankkinut ammattinsa lisäksi lähinnä amerkkailaisten autojen harrastajana tai kai oikeammin niin, että hänellä oli kulkupelinä aina "amerikanlaiva". Väliin mahtui myös ainakin kaksi Kaiser-merkkistä autoa, joiden oletin silloin olevan ainakin jollain lailla israelilaista alkuperää.

Viiinaa sekä alati vaihtuvia naisia kuului myös Onnin arkeen ja juhlaan. Omaan kotiini kuului sen sijaan aina Saksan paimenkoira, joita Onninkin aikaan oli pari Jeriä nimiltään. Yksi mikä koirien kohdalla oli varma, oli inhotus viinaan. Varsinkin jälkimmäinen Jeri puri varmasti, jos haistoi mahdollisessa tuttavuuden tekijässä viinan hajun. Sen suhteen oli kuitenkin Onni poikkeus, josta oivan todisteen saimme yhtenä sunnuntaiaamuna, kun koiraa ei kuulunutkaan totuttuun tapaan ulos. Kun sitä aikamme huutelimme, kömpi se viimein ulos kopistaan. Ja Onni perässä. Sitä mies ei koskaan osannut selittää kuinka hän oli saman koppiin koiran kanssa päätynyt, silä laitamyötäinen oli ollut yöllä kotiin tultaessa melkoinen. Sen Onni totesi, että tuskin kovin vähällä turvallisempaa yösijaa löytyy. Onnin elämä Tauno Valon sorakuopilla päättyi surullisesti, sillä hän tuli kauhakuormaajan kanssa rinnettä alas viikonloppuna ja löytyi maanantaiaamuna montun pohjalta paksun rautatangon lävistämänä. Jeri-koirankin elämä päättyi surullisesti, sillä armeijassa ollessani isä päätti sen päivät sukulaismiehen tai -miesten avustamana.

Veneilemässä Meri-Teijossa ja karilleajo

päivis: Niin kuin joskus on kai tänne kirjoitettu, ostimme osuuden meriveteen Meri-Teijosta. Ajatus oli rantautua tänään Isoholman saarelle, joka on tuon runsaan 600 hehtaarin suuruisen alueen sisällä. Tarkoitus oli muun muassa katsoa, josko jaksaisimme kiertää kävellen koko saaren. Teko jäi ajatukseksi.

Kun olimme jo melko lähellä saarta, mutta vastarannalla, huomasin vedestä pilkottavan kiven kärjen. Varoitin siitä Jormaa, joka käytti perämoottoria, mutta siinä vaiheessa oli jo myöhäistä: veden pinnan alla oli joukko muitakin kiviä ja moottori karahti niihin. En ennättänyt edes pelästyä, kun huomasin että kanootti kallistuu kyljelleen ja minä polskahdin sen mukana veteen. Samoin kävi tietysti Jormalle. Vettä oli karikon kohdalla onneksi niin vähän, että minullakin sitä oli suunnilleen vain vyötärölle asti. Vähän hölmistyneinä seisoimme karikossa ja pungersimme veneen takaisin oikein päin. Jorma tietysti huolehti heti puhelimensa pois märästä taskusta. Minä en ollut niin vikkelä, joten puhelin likosi pinnan alla taskussa muutaman minuutin ja se taitaa nyt olla entinen.

Pääsimme könyämään vettä valuvina takaisin kanoottiin, mutta moottori ei enää käynnistynytkään. Bensan sekaan oli oletettavasti päässyt vettä. Edessä oli hyötyliikunnallinen soutumatka takaisin lähtösatamaan Mathildedahliin.

Jälkeenpäin totesin, että mielummin minä menin nurin ilmatäytteisen kanootin kanssa kuin kymmenmetrisellä Vrijheidillä. Silläkin tuli joskus koettua melkoiset myrskyt ja isojen Tallinnan-laivojen tekemät hyökyaallot. Jos vanha hollantilainen olisi niissä tyrskyissä kaatunut, siitä olisikin ollut leikki kaukana. Tämänpäiväinen lähinnä naurattaa nyt jälkeenpäin, vaikka harmitusta rikkoutuneista härveleistä tietysti aiheutuikin.

Jorzzan jorinoita

Edelleen hyvä ystäväni, maailmanmatkaaja Jorzza ilahdutti blogikirjoituksella, joten olkaapa hyvät: " Kerroin aikaisemmin käsionnettomuudestani, joka hankaloittaa suuresti päivän arkirutiineja. Nuorempana olin innokas tikanheittäjä. Jos ranteeni olisi murtunut parhaaseen tikanheittoaikaan taannoin harrastuksen ollessa kiivaimmillaan, olisin vastaavan onnettomuuden sattuessa tiennyt itkeäkö vai nauraa. Itkeä. Tikanheittäjä pyrkii yleensä parhaaseen mahdolliseen tulokseen 5 metrin heittomatkalta. Neljästä ja puolesta metristä tikka osuu maaliinsa huomattavasti helpommin ja siksi useimmilla sunnuntaiheittäjillä on hiukan salaa lyhennetty matka, niin minullakin, vaikka aikanaan luinkin itseni lähes ammattilaiseksi ja voitin lähes kaikki ikätoverini tikanheittokisoissa. Tikanheitossa pyrin heittämään kaikki viisi tikkaa kymppiin, mutta tässä en koskaan onnistunut. Olin kuin mummo rahapelin lumossa Prisman eteisessä. Ehkä seuraava heittokierros antaa täysosuman. Mutta kun ei niin ei. Jossakin vaiheessa käteni väsyi ja alkoi tulla harhaheittoja. Usein viides tikka viimeistään lipsahti taulun reunaan tai jopa ulkopuolelle. Harmissani marssin taululle uudestaan ja uudestaan kuten mummo eläkerahoineen pelikonsolin ääreen. Syydin tikkoja vihan vimmassa kohti taulua, kunnes illan hämärtyessä sain tarpeekseni ja menin sisälle. Paras tulokseni oli muistaakseni 46.Kerran katselin mummon pelaamista Prisman eteisessä. Kymmenen minuuttia katseltuani touhua huomautin mummelille, että kohta taitaa olla kaikki eläkerahat automaatissa. Tähän hän totesi, että no, sitten myydään mökki. Pelihimo kuin pelihimo, mutta minun tikanheittoni tuli kyllä huomattavasti halvemmaksi kuin mummon, joka syyti eläkerahojaan rahamolokin kitaan kuin viimeistä päivää. Toisaalta kova pelihimoni on ollut hyödyksikin. Nuorena aloittelin pingiksen peluuta ja hävinnyt pelaaja putosi aina laudalta. Sekös sapetti.Pelasin ja harjoittelin niin paljon, että viimein olin pelin kingi, eikä kukaan harrastelija kyennyt enää voittamaan minua. Samoin kävi sulkapallossa ja jopa tenniksessä, vaikka luokkapelaajille oli turha mennä taitojaan näyttämään. Sulkapalloharrastukseni ollessa kiivaimmillaan jouduin hirvionnettomuuteen. Iäkäs mummeli väisti hirveä ja ajautui kaistalleni ja seurauksena oli nokkakolari. Heräsin tajuttomuudesta hetki törmäyksen jälkeen ja huomasin olevani elävien kirjoissa. Molemmat autot menivät lunastukseen, mutta kuin ihmeen kaupalla sekä mummeli että minä olimme lähes naarmuttomia. Mummo valitteli ambulanssissa polveaan ja minulta murtui peukalo. En kyennyt pelaamaan oikealla kädelläni, niinpä aloitin peliharrastuksen parin päivän päästä vasemmalla käädelläni. Seuraavalla viikolla sidoin mailan oikeaan käteen pystyin pelaamaan puoli erää, kunnes kova kipu pakotti minut lopettamaan. Seuraavalla viikolla pystyin pelaamaan kokonaisen erän ja vähitellen olin taas lähes voittamaton, vaikka käteen koski vielä puoli vuotta onnettomuuden jälkeen. Nyt tiimalasin alimmaisen pallon hiljalleen täyttyessä monet kuntoa ja nopeutta vaatineet harrastukset ovat jääneet unholaan. Pelasin kyllä viime talvena Cobacabanalla beachvolleytä brasilialaisten alan miesten kanssa Vovolleyn. pappapelaajien riveissä, mutta vauhti pelissä oli suhteellisen verkkainen ja juomatauot pitkät. Tosin lämpöäkin oli yleensä 30 astetta. Beachvolleytä enemmän minua on kiehtonut viime aikoina petanque eli petankki, jota talvisin pelaamme Thaimaan Pattayalla joka iltapäivä kello puoli neljä. Suomiseuran alaisuudessa toimiva kerho kerää kymmenisen pelaajaa kuulineen Budhanaukiolle Pattayan Jomtienilla kokeilemaan heittotaitojaan jalon ranskalaisen herrasmiespelin ääreen. Monet kunnioitettavan iän saavuttaneet eläköityneet suomipojat ottavat pelin niin tosissaan, että joskus jopa rumat sanat sinkoilevat miesten suusta pyhällä paikalla. Yleensä kuitenkin olo ja elo siellä on rauhaisa ja miellyttävä. Omille ja toisen mokille hymyillään hyväntahtoisesti ja vastustajaa kannustetaan hyviin heittoihin. Väliajalla ja kesken pelinkin jutustellaan päivän kuulumiset, uutiset ja tapahtumat ja päivitellään Suomen EU-politiikkaa. Kaikenkaikkiaan pelistä on muodostunut yhdysside kaukana kotomaasta asustaville lämmöstä nauttiville eläkeukoille, jotka vielä kuusi-seitsemänkymppisinä heittävät pelikuuliaan innokkaina kuin teinipojat kotimaan raitilla 50-60-luvulla.

Homo sapiens ja Formicidae

päivis: Jokilammen uimarannallamme on tai oli muurahaisyhdyskunta. Huomasimme ne, kun istuskelimme tuoleissa, joita myös muurahaiset näyttivät käyttävän. Penkit piti aina tarkistaa ennen niille istahtamista, ellei halunnut saada murkkuja iholleen.

Tänään huomasimme, että siellä pitää majaansa myös muurahaisia, jotka pistävät ikävästi eli niitä kellertäviä. Tuolille kavunneet ovat tähän saakka olleet mustia murkkuja. Kellertävillä murkuilla oli puukepin alla jonkinlainen munahautomo, jonka rakenteen päätin tuhota nakkaamalla kepin pusikkoon. Siitähän alkoikin kuhina ja vastaavasti minun päässäni syntyi kysymys: mistä ne tietävät, mitä pitää tehdä ja mihin suuntaan munastoa lähdetään siirtämään? Aivan välittömästi paikalla alkoi kuitenkin hyvin suunnitelmallisen oloinen muuttopuuha, kun valkoisia munia lähdettiin roudaamaan jonnekin, oletettavasti muurahaisten mielestä turvallisempaan paikkaan.

Tiedän, että muurahaisilla on oma hierarkiansa, joka määrittää kunkin aseman ja tehtävät. Mutta mistä niille syntyy tietoisuus, miten pitää toimia kriisitilanteessa, kuten tämäniltainen uimareissumme yhteydessä tapahtunut pesän tuhoaminen niiden näkökulmasta varmasti oli? Onko homo sapiens sittenkään niin ylivoimaisen viisas esimerkiksi juuri noiden muurahaisten rinnalla? Ainakin ne omaan mittakaavaansa suhteutettuna tuntuivat toimivat äärimmäisen viisaasti ja suunnitelmallisesti. Meiltä viisailta ihmisiltä vastaava tilanne vaatisi melkoista strategian etukäteishiomista, jotta voisimme vastaavassa tilanteessa toimia edes suunnilleen yhtä järjestelmällisesti ja järkevästi.

Vahinko ei tule kello kaulassa

jormas: jormaksen ystäväseuran lähes ainut jäsen Jorma "Jorzza" Kuitunen lähetti alla olevan oivan kirjoituksen julkaistavaksi blogissamme, joten olkaa hyvät: "Olen ikäni tiennyt, kuinka vaikeaa on vammaisen elämä. Olipa ihminen kuuro, sokea, jalaton tai sydämetön, on elämä hankalaa, vaivalloista ja vaikeaa. Olen tiennyt asian pitkälti teoriassa, mutta tänään jälleen käytännössä. Juhannusyönä kohentelin kokossa ollutta hirttä tarkoituksena siirtää se keskemmälle kokkoon. Apuna käytin kankea, pitkää käsivarren vahvuista mäntyä. Siinä hommassa kanki lipesi ja lensin suoraan kohti loppuvaiheessaan ollutta kokkoa. En kaatunut kokkoon vaan pysyin pystyssä 3-4 metriä ja kaaduin rähmälleni maahan. Onneksi paikassa ei ollut esim. suurta kiveä, jolloin pahimmassa tapauksessa olisin heittänyt veivini. Käsi jäi lähes satakiloisen ruhoni alle ja armoton kipu iski tajuntaani.Myöhemmin röntgenkuvauksen jälkeen ilmeni, että ranne oli murtunut ja joutuisin pitämään kättäni kipsissä seuraavat viisi viikkoa. Tapauksen jälkeen olen vähitellen tajunnut vaikean tilanteeni. Paitsi että joudun popsimaan särkylääkkeitä päivittäin kovaan kipuun, olen aivan avuton. Yhdellä kädellä monet asiat eivät asiat luonnu ollenkaan tai todella hankalasti. Minulla olisi ollut puuntekoa, hiekan lapioimista, olin suunnitellut moottoripyöräretkiä, melomista, polkupyöräilyä... Kaikesta piti luopua parhaan kesän ajaksi. Peseytyminen on hankalaa, saunassa käynti kiellettyä, jopa vessassa käynti pienellä asialla on hankalaa isommasta puhumattakaan. Alapesulaitetta ei pysty käyttämään, ovea aukaisemaan, jos pitää samalla vetää kahvasta jne. Mikähän on tämän onnettomuuden opetus? Vahinko ei tule kello kaulassa, sanoo sananlasku. Toivon, että pystyn tästä eteen päin olemaan empaattisempi tapaamilleni vammaisille. Onneksi tämä vammaisuuteni päättyy neljän viikon päästä ja saan jälleen paidannappini kiinni ja pystyn hakkaamaan halkoja. Monet lähimmäiseni kuitenkin joutuvat elämään vammaisuutensa ja vaivojensa kanssa elämänsä loppuun asti, kädettömänä, jalattomana, sokeana, kuurona tai sydämettöminä. Toivon, että en koskaan kuuluisi ainakaan viimeeksi mainitsemaani joukkoon ja että voisin olla paitsi empaattisempi vammaisille, myös voisin tehdä jotain heidän hyväkseen!

Kasvihuone ja kasvun ihme

päivis: Jos olisimme yrittäneet harrastaa puutarhuilua vain taivasalla, lopputulos voisi olla aika masentava. Retiisit kyllä kasvavat, mutta lehdet ovat täynnä epämääräisiä reikiä. Kaalin siemenet olisi selvästikin pitänyt istuttaa jo keväällä ja siirtä taimet maahan. Nyt siemenet kylvettiin suoraan maahan. Rahan hukkaa sanoisin. Nauris ei juuri paremmin ole menestynyt ja kesäkurpitsasatoonkaan en oikein jaksa uskoa. Punasipulin varret on kauttaaltaan järsitty poikki. Ne taitavat olla pitkäkorvien herkkua.

Mutta kasvihuoneessa voi kokea kasvun ihmeen. Ensimmäinen retiisisato on jo syöty ja uudet seimenet ovat jo lykkineet lehteä pintaan. Persilja kylvettiin joitakin viikkoja sitten ja alkuun näytti, ettei siitä taideta saada minkäänlaista satoa. Mutta nyt näyttää jo hyvältä.

Amppelimansikatkaan eivät alkuun lykänneet muuta kuin vartta ja lehtiä, mutta nyt ruukuista jo roikkuu mansikan raakileita. Tänä aamuna huomasin herneiden varsissa muutaman valkoisen kukan alun, mutta nyt illalla kukkia oli jo vaikka kuinka monta. Porkkanaa olisi pitänyt harventaa ahkerammin. Luulen, etteivät ne mahdu kasvamaan, kun ovat niin lähekkäin. Salaatin lehtiä ei ole aikoihin tarvinnut ostaa kaupasta. Sen suhteen olemme olleet omavaraisia siis jo pitkään.

Näyttää pihvitomaatilta, vaikka väri kertoo, että vielä pitää kypsyä.

Suurin ihmetyksen aihe nyt on kuitenkin tomaatti, joka on nopeasti alkanyt lykkiä vihreitä tomaatin alkuja. Osa tomaateista näyttää pihvitomaateilta. Innolla odotan, milloin ne alkavat muuttaa väriä.

Carpe diem ja pontikankeitto

jormas: AIkoinaan keittelin paljonkin pontikkaa. En koskaan myytäväksi, vaan omaksi ja kavereiden iloksi. Pääsääntöisesti teimme sitä niin sanotusta kolmen päivän pikakiljusta, johon aineet ostettiin korvauspäivänä. Työttömyyskorvausten juonti normaalikaavalla kesti sopivasti kolme päivää, jos oli tarkkana ja sen jälkeen olikin hyvä siirtyä keittopuuhiin.
Vakiopaikka oli Korpintiellä, omakotitalomme yläkerran keittiössä. Korpintietä pitkin sinällään kulki monikin, heidän joukossaan myös yksi poliisimies, joka työmatkoillaan poikkesi silloin tällöin kylässäkin. Yleensä iltavuorosta tullessaan, jos keittiössäni paloi valot, hän tiesi, että pontikkaa keitetään.

Nykyisillä vehkeillä on helppo tehdä
prosenttipitoisia juotavia itsekin

Eräätkin kerran hän sammutti vehkeet, kun olimme sammuneet tuotoksia maisteltuamme tehtaan viereen. Kerran poliisisedältä sitten pinna katkesi tai muuten vaan tuli mitta täyteen. Hän sanoi tomerana, että kuules jormas. Jos kerran vielä joudun ottamaan vehkeet pois päältä, niin teen samalla myös ilmoituksen keittopuuhistanne. Tähän loihin lausumaan, että voi toki, ymmärrän sen hyvin. Mutta ymmärrätkö sinä, että jos lainkuuliaisiksi tässä asiassa ryhdytään, olen mielelläni jobissa mukana. Hän kysyi, että mitä tarkoitat? Vastasin, että silloinhan minun on kuulusteluissa luonnollisesti sanottava, että olet sammutellut pannuja monta vuotta ja myös silloin tällöin maistellut juomiakin sekä ottanut eväspullonkin matkaan, kun on siltä tuntunut. Ja homma jatkui entisellään vielä vuosia, kunnes muutin pois Tuusulasta.

Veneilemässä Tuusulanjärvellä

päivis: Säätiedotus ei taaskaan mennyt ihan nappiin, mutta päätimme silti toteuttaa lauantaisuunnitelmamme. Pakkasimme ilmatäytteisen kanoottimme, viisiheppaisen perämoottorin ja kelluntaliivit Suzukin kyytiin ja ajoimme Tuusulanjärven rannalle ns. Hankkijan rantaan. Tai ennen veneen pakkaamista auton kyytiin se piti tyhjentää ilmoista ja taitella kasaan. Rannalla kaikki tehtiin taas toisin päin. Homma ei ole suuren suuri, vaikka se saattaa siltä tuntuakin.

Järvellä kävi jonkinmoinen tuuli ja oli siinä ja siinä, ettei satanut. Tiedotteen mukaan piti paistaa kirkkaalta taivaalta. Emme ole aikaisemmin ajelleet perämoottorin kanssa, jotan se oli samalla eräänlainen neitsytmatka. Kone lähti helposti käyntiin ja paatti vei meidät nopeasti vastarannan ja Krapihovin suuntaan. Sieltä ohi Sarvikallion ja Halosenniemen kautta kohti Järvenpäätä.

Järvenpään Vanhankylänniemessä oli meneillään Puisto-Blues, mutta tyydyimme vain kurvaamaan rannan kautta takaisin järvelle. Aallot olivat suuremmat kuin järven itälaidalla.

Järvenpäässä bongasimme vesitasolentokoneen ja tuumasimme, että siellähän se härveli, josta Keskari tai joku muu paikallinen lehti taannoin kirjoitteli, näkyy olevan parkissa. Vaan mitäpä huomasimme takaisin palatessamme: kirkon rannan naapurissa laiturissa liplatti vesitaso. Ajelimme vielä Tuusulanjoen alkupäähän ja takaisin palatessamme huomasimme, yllätys yllätys, kolmannen vesitason. Siis kolme vesitasoa varsin vaatimattoman kokoisella järvellä!

Vesitasoja bongailemassa Tuusulanjärvellä. Tässä nro 2.

Pitäisiköhän tästä päätellä, että kohta vähän jokaisella pitää olla oma vesitaso, että on henkilökohtainen kilpavarustelu kohdallaan? Vai ihanko on vain sattumaa? Toivotaan etteivät törmää toisiinsa ja että veneilijät, joita nytkin järvellä oli muitakin lisäksemme, voivat jatkossakin kellua laineilla pelkäämättä, että sattuvat lentokoneiden kiitoradalle. Olisihan se tietysti komea otsikko, jos Keskari voisi kirjoittaa, että "Vesitaso törmäsi kirkkoveneeseen".

Carpe diem ja Pompannappi

jormas: Carpe diem lienee monen tuntema sanonta ja suomennettu "tartu hetkeen". Tarkemmin käännettynä se saattaisi olla "poimi päivä". Siitä kuitenkin olen ammentanut aasinsillan ainakin toistaiseksi bologikirjoituksilleni pääosin. Tartun hetkeen, poimin päivän, kerään muistoja sekä kirjoitan ja tallennnan niitä tänne.

Minulla oli aikoinaan enemmän virtaa kaikelle sille, joka ei kestä päivänvaloa. Minulla oli myös ystäviä tai ainakin hyviä kavereita. Yksi heistä oli Jotti, joka sinällään oli melkoisesta suvusta, jossa veli tappoi veljen ja niin edelleen. Kerran yöllä Jotti hortoili melkoisessa laitamyötäisessä Keravalla aamuyöstä rahattomana, kun nälkä yllätti. Hän ajatteli, että jospa korkkaan jo ovensa sulkeneen nakkikioskin, jos sinne olisi jätetty nakkeja ynnä lihapiirakoita. Oli jätetty ja oli jätetty myös illan tai viikonlopun kassa, joka sekin tarttui miehen matkaan. Jotti odotteli aamuun Keravalla ja  osti nyysimillään rahoilla pikku-Fiatin, jota myös Pampannapiksi kutsuttiin sekä ajoi luokseni Hyrylään. Tuumattiin, että mitä tehdään, kun on käyty viinakaupassa. Sen verran päissään olimme molemmat, että ensimmäisestä viinakaupasta ei meille myytyy mitään. Mutta Korsosta myytiin ja takaisin tullessa Jotti karautti Fiatin pitkälle metsään katon kautta. Minä lensin Fiatin tuulilasista ulos, kun ja heräsin siihen, kun poliisit raahasivat minua Maijaansa ja Tuusulan terveyskeskukseen paikattavaksi, sillä korvalehti repsotti melkoisesti. Eikä ihmekään, sillä olihan kyseinen tuulilasin aukko kohtalaisen ahdas isolle miehelle lentää ulos. Terveyskeskuksessa kuulin ovan takaa, kun lääkäri jutteli poliisisedän kanssa, että joudun jäämään yöksi tarkkailuun. Sehän ei minulle sopinut, vaan pakenin viereisen keskikaljakuppilan vessaan piiloo poliisit perässä, sillä heilläkin oli minulle asiaa, kun eivät olleet saaneet tolkkua kumpi meistä oli autoa ajanut. He murtivat oven, korvalehti kursittiin kasaan jollain lailla, josta muistona on edelleen mustan pilkut lehdessä. Sitä parturille usein selitän, että pesty on, ei ole likaa. Tarkkailtavaksi terveyskeskuksen sijaan jouduin poliisiputkaan. Aamulla piti vielä kävellä kymmenen kilometriä Korsooseen, sillä yöllä  muistin, että Pompannapin etupenkin alle jäi korkkaamaton iso G eli Gambiinapullo. Jotti kuitenkin  oli päässyt putkasta aiemmin, kun oli tunnustanut ajaneensa ja lipiittänyt juoman parempiin suihin. Se olikin ainut aisa mikä harmitti.

Sanomalehti kesäpaikalle

päivis: Halusimme testata, nyt kun tämän viikon olemme Laukaassa, miten sanomahden kääntäminen ns. kesäpaikan osoitteeseen onnistuu. Teimme Keski-Uusimaalle ilmoituksen näistä muutamista päivistä ja se nyt ainakin onnistui vaivatta.

Lehden tulo sen sijaan ei olekaan niin selvää. Tiistai oli ensimmäinen päivä, jolloin lehden piti tulla Laukaaseen. Tulihan se, keskiviikkona joskus aamupäivällä, kun tänne jaettiin muukin posti. Keskiviikon lehti tuli tietysti tänään torstaina.

Voisi tietysti ajatella, että onko mitään järkeä lukea vanhoja uutisia. Ei ehkä, mutta joskus on aika suhteellista, mikä on oikea hetki saada tieto jostain tapahtuneesta. Aika suuri osa lehdissä julkaistuista tarinoista sitä paitsi on täysin tai ainakin lähes ajattomia asioita. Toinen ääripää on nettisivujen uutistarjonta. Niissä eletään tunni tunnilta ja muutama tunti sitten julkaistu uutinen alkaa olla jo auttamattoman vanha, päivän vanhoista uutisista puhumattakaan.

Joskus tuntuu, että onko niin suuri vahinko, jos joku tieto jää lukematta ja kuulematta. Moni uutinen on niin masentava, että parempi kun ei kuulekaan tai tule lukeneeksi.Toisaalta moni uutiseksi väitetty on täyttä hömppää, joten ei niilläkään ole mitään merkitystä. Jorma löysi joskus netistä osoitteen, jonne on poimittu eri lehtien erilaisia uutisia, artikkeleita ja esimerkiksi pääkirjoituksia. Mietin kyllä, että sellaisen palvelun ylläpitäjä on melkoinen piilovaikuttaja, joka ikään kuin voi ohjailla sitä, mitä joku lukee. Toisaalta netissä surfailijat ovat kyllä varmasti pitkälti oman tiensä kulkijoita, jotka poimivat yhtä sieltä ja toista täältä. On niin helppo vaihtaa sivua ja tiedon tarjoajaa, jos siltä tuntuu.

Tänään luetun eilisen Keskarin mukavin uutinen taisi muuten olla se, kun keravalainen Turre-koira täytti 19 vuotta.

Leppoistaminen

jormas: Tänä aamuna luin mielenkiintoisesta termistä. Se oli leppoistaminen. Sitä on alettu käyttämään silloin, kun ihminen hyppää vapaaehtooisesti pois oravanpyörästä. Siis siitä missä kaikkea pitää olla enemmän ja uudempaa. Joku toteuttaa sitä pitämällä työstä välivuoden, joku ottaa opiskelu- tai opintovapaata, joku jää kokonaan  tai osittain eläkkeelle ennen kuin on pakko ja varmasti muitakin tapoja on.
Isäni palveli valtakuntaamme rintamallla useammassakin sodassa ja jatkot myös armeijan palveluksessa aliupseerina. Aikanaan hän olisi voinut jäädä palvelusvuosien tultua täyteen aidosti eläkkeelle.  Mutta ei, vaan faija innostui lähtemään Amer-Tupakalle varastomieheksi. Kun vähän oion, niin hänen ja omani todellisuuteen havahduin, kun isukki makasi Kiljavan sairaalassa niin sanotusti kuolinvuoteella todeten, että kyllä olisin toivonut eläkepäivien olevan toisenlaiset.
Kun häntä kirkkomultiin kannoin, päätin, että samaa polkua en kulje, joten jäin osa-aikaeläkkeelle heti sen oltua ikäni puolesta mahdollista. Päätöstäni en ole katunut hetkeäkään ja moista luksusta olen nyt nauttinut kohta neljä vuotta. Oikein hyvin muistan, kun Thaimaan Pattayan rantatuolissa pohdin asiaa sangen perusteellisesti elosta nauttien. Ansiotasoni oli pudonnut neljäsosalla, mutta koin, että elämisen laatua olin saanut ainakin puolet lisää. Harmittelin ainoastaan sitä, kun joku oli onnistunut huijaamaan minut juoksemaan rahan perässä ainakin neljännesvuosisadan. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tätä on leppoistaminen.

Evakossa ja vettä kuluttamassa

päivis: On ehkä evakko-sanan väärinkäyttöä laittaa se kuvaamaan tilannetta, jossa tällä viikolla olemme. Oikeat evakot, sotavuosien siirtolaiset, joutuivat lähtemään vihollista pakoon ja jättämään kodin tietämättä, onko koskaan paluuta takaisin. Ja vaikka paluu joillekin järjestyi, kotia ei kenties enää ollut. Se rakennettiin uudelleen, lähdettiin taas evakkoon ja sille tielle jäätiin.

Me veimme vain Matkakodin, kotimme kuitenkin, korjattavaksi ja huollettavaksi ja matkustimme Laukaaseen ihan kelvollisiin olosuhteisiin, jossa voi asua ja tehdä tämän viikon ajan etätöitä. Matkakotiin verrattuna täällä voi jopa vähän törsätä veden kanssa. Vaikka nautin suuresti siitä, että vedenkulutuksemme Jokilaaksossa on suorastaan minimaalista, on ihan luksusta, kun voi vääntää kraanasta vettä liikoja kulutusta miettimättä. Jossain vaiheessa käytön seuraamukset tulevat tietysti täälläkin eteen, kun kiinteistöyhtiö laskee vuoden vaihteessa todellisen kulutuksen ja muistuttaa siitä laskun muodossa. Mistään vedellä läträämisestä täälläkään ei sentään ole kyse.

Olemme onnekkaasti syntyneet Suomeen, jossa vedestä ei koskaan tunnu olevan pulaa. Toista voivat kyllä väittää omasta pihakaivosta vettä ottavat. Joskus näistä kaivoista ehtyy vesi. Jokilaaksossa olemme ehkä hieman samanlaisessa tilanteessa, vaikka ilman kaivoa. Meillä ei ole vettä, vaan se on tuotava paikalle muualta.

Kävimme tänään Jyväskylässä Jyväsjärven rannalla. Kun olin nuori, järven vesi oli niin saastunut, että niitä pidettiin hulluina, jotka erehtyivät sen rannoille onkineen. Tosiasiassa onkijat olivat vieraspaikkakuntalaisia, jotka eivät tunteneet järven todellista tilaa. Jossain vaiheessa järvi päätettiin pelastaa ja jo parin parin vuosikymmenen ajan sinne on voinut pulahtaa turvallisesti uimaankin. Ehkä hieman samanlaisesta pelastustyöstä, vaikka aivan erilaisessa mittakaavassa, on kyse, kun Itämerta yritetään pelastaa. Projektista pyörii parhaillaan mielenkiintoinen TV-dokumentti, jota tätä kirjoittaessani samalla seurailen.

Tänäänkin oli hyvä päivä

jormas: päivis kirjoitti eilen viisauksia vie mennessäs ja nin edelleen. Tiedän toisenkin viisauden: "Älä tee sitä tänään itse, jonka voi teettää huomena jollain toisella." Isä tosin puhui samasta asiasta ilman vääntämisiä ja hän ei ylipäätään jättänyt mitään huomisen tekemisiksi, jos voi ne jotenkin hoitaa tänään kuntoon. Tekemisien osalta aidosti olen itselläni pitänyt hyvänä ohjenuorana aloittaa aina ikävimmistä hommista, sillä silloin kulkee koko ajan ikäänkuin kohti valoisampaa ja miellyttävämpää huomista.
Tämän aamun aloitimme kuitenkin kotileirin purkamisella, sillä suunnaksi otimme Päivis Placen Keski-Suomessa. Mennessä veimme tekniikkaa lääkäriin, joka tarkoittaa ruohonleikkurin korjaajaa ja Matkakotimme samoin. Päiviksen vanha kaksipyttyinen ja -tahtinen Suzukikin sai uuden tallipaikan samalla reissulla. Pitkäniemessä kaikki oli kunnossa ja oli oikein mukava käydä saunan päälle uimassa aidossa ja puhtaassa järvivedessä.
Huomenna on oltava timmikunnossa, sillä saattelemme avioliiton ammoiseen satamaan Rane-ystävämme ja hänen Eu-nuorikkonsa. Rane säilyi poikamiehenä reippaasti yli kuusikymppiseksi, joten kyllä rakkaus on ihmeellinen asia, josta osalliseksi toivoisin jokaisen pääsevän.

Vie mennessäs...

päivis. Vie mennessäs, tuo tullessas on hyvä tokaisu monessakin paikassa. En tiedä varmaksi, mistä tuon erinomaisen sanonnan olen oppinut, ehkä mummulta, tädiltäni tai Patrikaisen kaupan myyjiltä. Olin Jyväskylässä kaupan autokuskina heti ajokortin saatuani ylioppilaaksi tuloni jälkeen. Kaupan varastot sijaitsivat kellarikerroksessa, joten tuo sanonta istuisi hyvinkin kyseiseen paikkaan. Sitä paitsi firman naiset olivat suulaan sorttisia, joten melkein uskallan veikata tartuntapaikaksi Patrikaisen kauppaa. Sieltä korviini tarttui joka tapauksessa yhtä sun toista naisenergistä viisautta.

Myös rakennuksilla olen muinoin ollut hommissa ja sielläkin tuo sanonta saattaisi säästää monta askelta.

Sanonnan syvin olemus piilee siinä, että se kannustaa suunnitteluun. Ei ole syytä suin päin rynnätä jonnekin, kun voi olla, että saa hoideltua "kaksi kärpästä yhdellä iskulla". Vie mennessäs, tuo tullessas on epäilemättä ikivanha toteamus, jonka keksijän alkuperää on turha lähteä haeksimaan. Sen voi hyvin laittaa niin sanotun vanhan kansan ansioiksi. Vanha kansahan on ennen meitä keksinyt monenlaista järkevää ja joskus vähemmän järkevää. Niitä vähemmän viisautta sisältäviä asioita on muun muassa nyt juhannuksen aikaan toisteltu ainakin lehdissä ja radiossa. Tarkoitan juhannustaikoja. Jos joskus neidot ovat kieriskelleetkin alastomina ruispellossa juhannusyönä, niin tuskin sentään enää. Mutta niin vain noita taikoja toistetaan joka vuosi ikään kuin ne olisivat totista totta edelleenkin.

Jokilaakson kotitalous on jakautunut moneen yksikköön.

Vaan miksi jaarittelen aiheesta vie mennessäs, tuo tullessas? No siksi tietenkin, että täällä Jokilaaksossa jos missä sille on käyttöä ja todella sen muistaminen ja sisäistäminen auttaa säästämään monta askelta. Vaikka toisaalta ihmisen pitäisi joka päivä ottaa hirmuinen määrä askelia, että niistä olisi oman kunnon kannalta hyötyä. Jokilaakson talouden hoito on nimittäin jakautunut moneen yksikköön ja usein jonkin asian hoitaminen vaatii useammassa yksikössä asiointia. Siksi on hyvä vilkaista Matkakodista lähtiessä, onko tiskialtaassa tiskiä, jota veisi mennessään sosiaalikontin tiskialtaaseen. Tai lojuuko jossain tyhjiä juomatölkkejä, joita kerätään kotaan. Ja kun lähtee pois sosiaalikontista, kannattaa muistella, pitäisikö isosta jääkaapista viedä Matkakotiin kannullinen tai kaksi juomavettä. Ja nyt on pihaan askarreltu hyttyseristetty kesähuone, jonne usein pitää viedä sitä sun tätä ja toisaalta myös sieltä pois.

Tee pieni ympäristöteko

jormas: Aamulla kysyin vaimolta, kun on minun blogin kirjoittamisvuoro, että mistä kirjoittaisin? Hän laittoi otsaa somasti kurtulleen, että se riippuu vähän siitä lörpötteleekö vai pyrkiikö tasoon. Kirjoitamme nimittäin pääsääntösti vuorotellen. Hän yleensä tasoa ja minä jotain muuta. Molemmat kykyjemme ja lahjojemme mukaan, joten ehkäpä kirjoitan jonkun rivin puuta heinää ja ehkä jotain muutakin.
Valtakuntamme presidentti, joka oli ennen presidenttiyttään häissämme, kuten Pekka Haavistokin, piipahti Venäjälle pelaamaan Putinin kanssa jääkiekkoa ja puhumaan asiaakin. Samaan tapaan "lörpöttelyä ja asiaa", kuten  tämä kirjoituskin. Putin toetesi Niinistön vierailun yhdessä, että venäläisen, olisiko ollut kenraali, äkkiseltään äkkiväärän tuntuinen lausunta Suomen hengailusta Naton kanssa vaikuttaa Venäjän suhtaumiseen meihin ja ennen kaikkea kait naapurisuhteisiin. Tottakai se vaikuttaa enkä heti ymmärrä miksi sitä tarvitsee  mennä enempää kyselemäänkään. Jos Suomi liittyy Natoon, kuten EU:hunkin, niin siinä menee kansallista päätösvaltaa muille roppakaupalla. Tarkoitan, että jos menemme Natoon, puolustamme sitä maamme rajojen sisäpuolellakin, joka tarkoittaa, että kaluston pitää olla muutakin kuin jokunen Hornet. Suomen ja Venäjän maaraja saattaa olla pisin yhden maan maaraja Venäjällä ja jos siitä tulee Natoraja, niin itäinen naapurimme  vastaa Naton mahdollisesti Suomeen tuomaan ohjusjärjestelmään tuomalla rautaa rajalle. Tottakai, sillä niinhän mekin tekisimme, jos olisi rahkeissa varaa.
Entäpä sitten EU ja euro? Lamoja on ollut markka-aikana ja on markan jälkeenkin. Kun olemme saaneet päättää yksin ja itse esimerkiksi valuuttamme kohtalosta, on saattanut yhden yön aikana lähteä setelien leikkaamisen myötä puolet arvosta ja devalvaatioilla monta eri kertaa eri kokoisia siivuja. Itsekin luulin aikoinani, kun juoksin enemmän rahan perässä, että ymmärrän bisneksestä jotain ja otin yritystoimintaan valuttaaluottoja meikäläisen perikadon verran. Ja kun devalvaatio tuli, meni 20 seuraavaa vuotta selvitä itse keittämästäni taloudellisesta sopasta. Tuntuukin siltä, että aikoinaan tehdyt juomavelat oli helpompi hoitaa kuin myöhemmin selvinpäin tehdyt "taloudelliset sijoitukset". Muistan yhden itseni kanssa yhtä suurisuisen pankinjohtajan, Teuvo Tyllilän, joka huusi huoneensa ovelta pankissa, kun menin vekseliä hakemaan, että voi juma....,ensimmäisen kerran näen Soinin selvinpäin. Tähän vastasin, että saattaapi olla totta. Jos en ole nimittäin minä juovuksissa, niin sitten olet sinä, etkä siis näe minua silloinkaan selvinpäin. Ja vakseli tuli, kuten Manulle illallinen. Tosin miten Manulle illallinen tuli, ei minulla ole mitään tietoa.
Eilen teimme myös pienen ympäristöteon, josta tämänkertainen, alla oleva bogikuva kertoo.

Keskikesän juhla

päivis: Nyt on juhla ja juhannusilta. Tai ainakin juhannuksen aatto. Ehkä oikea juhannus onkin vasta huomenna, lauantaina. Koska kameraa ei sattunut päivällä mukaan, tässä ei ole kuvaa siitä, kun juhannusmeloimme. Nyt matka oli huomattavasti lyhyempi kuin vappuna, jolloin matkaa tuli huomattavasti enemmän, Hyrylästä Jokilaakson Jokilammen rannalle. Nyt poikettiin vain kotilammelta Tuusulanjoelle, jota meloimme jonkun matkaa Hyrylän suuntaan ja takaisin.

Jokilammella oli edelleen kaksi kurkea. Luulin jo niiden vaihtaneen maisemaa, koska ne eivät juurikaan enää ääntele. Mutta sieltä ne nousivat ilmaan, kun ilmestyimme paikalle. Muutenkin lintuja oli joella huomattavasti vähemmän kuin vappuna. Sen sijaan joen ovat vallanneet sudenkorennot. Jotkut niistä ovat todella upean näköisiä.

Illalla ajeltiin Tuusulanjärven ympäri. Kokkoja oli muutama, mutta ehkä ajankohta oli vielä liian aikainen, sillä näimme vain vähän savua, mutta ei tulta. Järvenpäässä Niilolle oli yllätys tarjolla: se sai juosta vapaana aivan valtavassa koirapuistossa. Varsinkin nuori saksanpaimenkoira sai siitä mieluisan leikkikaverin. Viiden kuukauden ikäinen tyttökoira oli vähintään kaksi kertaa Niiloa suurempi, mutta leikki sujui hyvin ja sopuisasti. Vähän pelkäsin, miten saamme Niilon puistosta kiinni, mutta sekin osaa yllättää ja lähti aivan vapaaehtoisesti mukaan, kun huomasi, että nyt on aika palata autolle.