Carpe diem ja faijan vessareissu

jormas: Eilen kurvailimme päiviksen kanssa osa-auto Martillamme hieman työ- ja huviajoja. Osa-auto siksi, että siinä ei ole takapenkkiä eikä niin sanotusti  kovaa kattoa, vaan se on aivan oikea avoauto. Keha ykköstä körötellessämme ohi pyrki niin ikään pieni auto, mutta sen verran isompi, että siinä oli takapenkki ja sen vieressä  luonnollisesti takaikkuna.

Yleensä kun olen kurkkinut ohiajavaa, on sivulaseista ja niiden ollessa auki samasta kohdasta  kuitenkin näkynyt matkustavia ihmisiä etupäässä kasvoiltaan. Vaan nytpä oli toisin. Kun kurkkasimme ikkunastamme, näköalan peitti aivan oikea murkkuikäisen paljas takapuoli. Murkkuikäiseksi päättelin siksi, että värkistä puuttuivan perskarvat tyystin. Värikin oli vielä söpön posliilinen ja ajan patina puuttui tyystin.

Sitä katsellessa muistui kuitenkin mieleen yksi tapaus ajalta, jolloin olin itse samaa ikäluokkaa. Meillä oli kotona niihin aikoihin isukilla kuplavolkkari, jota pidettiin puuceen takana olevassa autotaliissa. Usein faijalta reilusti kymmenvuotiaana ruinasin, että saanko ajaa sen ulos pihalle, sitten kun lähdemme reissuun. Ja usein sainkin ja rutiinia lisää saatuani yhä kiihtyvällä vauhdilla. Olin jo siinä uskossa, että vaikka silmät ummessa ja taliista asti kaasu pohjassa osaan sen peruuttaa puuceen kiertäen etupihalle. Joten niinpä jälleen kerran olin tulossa tallista asti peruutusvaihde päällä ja kaasu pohjassa, kun laskin kulman parikymmentä senttiä väärin ja rysäytin täysilla vessan kulmaan takalokasuojan. Mutta ei siinä kaikki, vaan faija oli juuri pytyllä vääntämässä torttua, kun olin tulla auton kanssa vessan puuseinän läpi suoraan istunnolla olevan isäukon syliin. Pieneksi aikaa tuli ajokieltoa. Mutta kun pöly oli laskeutunut, niin kuuntelin, kun faija kertoi tuoopin ääressä hymyssä suin tarinaa kavereilleen. Että oman huushollin vaarallisin paikka taittaa hänellä olla nykyään oma vessanpytty, sillä sinne tulee jälkikasvukin autoineen kintuille, kun hän on siellä suorittamassa lähes pyhää toimitusta