Vahinko ei tule kello kaulassa

jormas: jormaksen ystäväseuran lähes ainut jäsen Jorma "Jorzza" Kuitunen lähetti alla olevan oivan kirjoituksen julkaistavaksi blogissamme, joten olkaa hyvät: "Olen ikäni tiennyt, kuinka vaikeaa on vammaisen elämä. Olipa ihminen kuuro, sokea, jalaton tai sydämetön, on elämä hankalaa, vaivalloista ja vaikeaa. Olen tiennyt asian pitkälti teoriassa, mutta tänään jälleen käytännössä. Juhannusyönä kohentelin kokossa ollutta hirttä tarkoituksena siirtää se keskemmälle kokkoon. Apuna käytin kankea, pitkää käsivarren vahvuista mäntyä. Siinä hommassa kanki lipesi ja lensin suoraan kohti loppuvaiheessaan ollutta kokkoa. En kaatunut kokkoon vaan pysyin pystyssä 3-4 metriä ja kaaduin rähmälleni maahan. Onneksi paikassa ei ollut esim. suurta kiveä, jolloin pahimmassa tapauksessa olisin heittänyt veivini. Käsi jäi lähes satakiloisen ruhoni alle ja armoton kipu iski tajuntaani.Myöhemmin röntgenkuvauksen jälkeen ilmeni, että ranne oli murtunut ja joutuisin pitämään kättäni kipsissä seuraavat viisi viikkoa. Tapauksen jälkeen olen vähitellen tajunnut vaikean tilanteeni. Paitsi että joudun popsimaan särkylääkkeitä päivittäin kovaan kipuun, olen aivan avuton. Yhdellä kädellä monet asiat eivät asiat luonnu ollenkaan tai todella hankalasti. Minulla olisi ollut puuntekoa, hiekan lapioimista, olin suunnitellut moottoripyöräretkiä, melomista, polkupyöräilyä... Kaikesta piti luopua parhaan kesän ajaksi. Peseytyminen on hankalaa, saunassa käynti kiellettyä, jopa vessassa käynti pienellä asialla on hankalaa isommasta puhumattakaan. Alapesulaitetta ei pysty käyttämään, ovea aukaisemaan, jos pitää samalla vetää kahvasta jne. Mikähän on tämän onnettomuuden opetus? Vahinko ei tule kello kaulassa, sanoo sananlasku. Toivon, että pystyn tästä eteen päin olemaan empaattisempi tapaamilleni vammaisille. Onneksi tämä vammaisuuteni päättyy neljän viikon päästä ja saan jälleen paidannappini kiinni ja pystyn hakkaamaan halkoja. Monet lähimmäiseni kuitenkin joutuvat elämään vammaisuutensa ja vaivojensa kanssa elämänsä loppuun asti, kädettömänä, jalattomana, sokeana, kuurona tai sydämettöminä. Toivon, että en koskaan kuuluisi ainakaan viimeeksi mainitsemaani joukkoon ja että voisin olla paitsi empaattisempi vammaisille, myös voisin tehdä jotain heidän hyväkseen!