Carpe diem ja Onni Brusi

jormas: Joskus kuusikymmentäluvulla kuului tuttaviini ja jonkinlaisiin nuoruuden esikuviin armoitettu kaivinkoneen kuljettaja Onni Brusi. Saattoi kyllä sukunimi alkaa kovalla Peelläkin. Asemansa silmissäni hän oli hankkinut ammattinsa lisäksi lähinnä amerkkailaisten autojen harrastajana tai kai oikeammin niin, että hänellä oli kulkupelinä aina "amerikanlaiva". Väliin mahtui myös ainakin kaksi Kaiser-merkkistä autoa, joiden oletin silloin olevan ainakin jollain lailla israelilaista alkuperää.

Viiinaa sekä alati vaihtuvia naisia kuului myös Onnin arkeen ja juhlaan. Omaan kotiini kuului sen sijaan aina Saksan paimenkoira, joita Onninkin aikaan oli pari Jeriä nimiltään. Yksi mikä koirien kohdalla oli varma, oli inhotus viinaan. Varsinkin jälkimmäinen Jeri puri varmasti, jos haistoi mahdollisessa tuttavuuden tekijässä viinan hajun. Sen suhteen oli kuitenkin Onni poikkeus, josta oivan todisteen saimme yhtenä sunnuntaiaamuna, kun koiraa ei kuulunutkaan totuttuun tapaan ulos. Kun sitä aikamme huutelimme, kömpi se viimein ulos kopistaan. Ja Onni perässä. Sitä mies ei koskaan osannut selittää kuinka hän oli saman koppiin koiran kanssa päätynyt, silä laitamyötäinen oli ollut yöllä kotiin tultaessa melkoinen. Sen Onni totesi, että tuskin kovin vähällä turvallisempaa yösijaa löytyy. Onnin elämä Tauno Valon sorakuopilla päättyi surullisesti, sillä hän tuli kauhakuormaajan kanssa rinnettä alas viikonloppuna ja löytyi maanantaiaamuna montun pohjalta paksun rautatangon lävistämänä. Jeri-koirankin elämä päättyi surullisesti, sillä armeijassa ollessani isä päätti sen päivät sukulaismiehen tai -miesten avustamana.