Tuusulan kansainvälinen juhannukseni

Eilen oli perinteisen juhannusaaton ajelun aika. Hopeanharmaa vanha rouva Avensis kuljetti Rusut- ja Tuusulanjärven ympäri yli 50 kilometrin matkan yhtä moitteettomasti kuin aikoinaan monet vuodet osa-avoautomme Smart. 

Ensimmäinen kohde oli Koskenmäellä Paijalan hautausmaan osasto 17, jossa sijaitsevat vanhempieni ja sisareni lähtölaiturit Taivasten valtakuntaan. Iltaani mahtui paljon ihmeteltävää. Hautausmaallakin yksi, kun huomasin ilmoitustaululta kynttilöiden polttokiellon, sillä matkalla näin mitä erilaisemmilla alustoilla ja ilman grillitulia. Kielto oli oiva esimerkki oudosti mitoitetusta sääntö-Suomen säätelystä. Ajattelin, että kas, kun eivät ole vielä oivaltaneet kieltää tupakan sytyttämistä tai peräti polttamista.

Seuraava kohde oli Rusutjärven Kokkoranta, jossa parinkin kokon tarpeet odottivat märempiä kelejä. Ja venäläinen kalamies saalista. Niissä puuhissa minäkin olin käynyt paikalla yli 60 vuotta aiemmin. Nyt oli hyvä laituri ja alumiiniportaat, joten pulahdin aataminasuisena veteen. 

Matka jatkui Kylän rantaan, jonka tunnen Elannon rantana. Vai onko se eri paikka? Joka tapauksessa äitini työpaikkaa ei enää ole. Sen sijaan paikalla oli parikin ukrainalaista seuruetta viettämässä suomalaista juhannusiltaa ilman suomalaisia. 

Sieltä matkasin järven toisen puolen viralliselle EU-uimarannalle, jossa oli useampikin paris- ja perhekunta. Ja ainakin yksi suomalainen, joka sanoi, ettei jäätelökioski ole tänään auki. Ajattelin, että eipä tietenkään, sillä kuka nyt juhannuksen kesäillassa jäätelöä söisi. Filippiiniläiset ja bangladeshilaiset sen sijaan olivat oikein mukavia, vaikka komminikointi vajavaisilla kielitaidoilla hieman ontuikin. 

Oli järven vaihdon aika. Tuusulanjärveltä poimin ensimmäiseksi Hankkijan rannan, jossa ei pientä taloyhtiön rantaa lukuunottamatta ole juurikaan uitu. Sen sijaan siitä pääsi yli puolivuosisataa sitten jääradalle, jossa autoinemme viihdyimme, jos oli rahaa ostaa polttoainetta.

Nyt siellä on oikein mukava Anttilan tilakeskuksen rannan piknikpaikka. Sen käytöstä paikalla ollut paikallinen vesialusyrittäjä sanoi, että vähän on sanomistakin tullut, kun syntyperäiset suomalaiset eivät ole mielestään aina mahtuneet joskus 50 maahanmuuttajataustaisen kanssa saman pyöreän pöydän ympärille. 

Minä mahduin oikein hyvin tadžigistanilaisten, turkkilaisten, venäläisten ja muunmaalaisten joukoon. Tarjosivat ystävällistä seuraa sekä ruokaakin vatsan täydeltä. Puolestani kerroin Aleksis Kivestä ja miksi Sibeliuksen Ainola ei ole järven rannalla. Annoin heille kiitokseksi tai muuten vaan pari vietnamilaisesta Cafe Hyrylästä saamaani persoonallista posliinilautasta. 

Aikaa oli kulunut useampi tunti, joten jätin Sarvikallion luonnonsuojelualueen, kuten Härmän Ratinkin luomuruokaravintolan väliin. Tosin se taisi olla suljettu ja matkasin entiselle Järvenpään caravanalueelle. Ulkomaalaistaustaisia oli sielläkin paljon.

Väliin jäi myös Ranta- ja Fjällbon puistot sekä Krapin ja Gustavelundin juhannukset, joissa monet kantasuomalaiset viettivät kesän juhlaa. Viimeiseksi kohteeksi poimin joku vuosi Riihikallion omakotitaloon ilmestyneen ravintola Haukansiiven. Jossa siemailin alkoholittoman juhannusolueni. Paikalla oli alle yhden käden sormin laskettava kantakotimainen örveltäjien aito joukko. Joiden suiden ajattelin aamulla napsuvan taatusti kuivuuttaan.

Oli mukava ja kansainvälisin juhannukseni ikinä syntymäkunnassani tai missään. Pitkän matkan on Tuusula kulkenut 60-luvulta, jolloin yhteiskoulun urheilupäivän ainoalta, tummaihoiselta pojalta kaikki suomi-tytöt halusivat nimikirjoituksen. Juhannusaattoni päätin minikokkoa polttamatta kesäyön hämyssä Jokilampien suloiseen veteen ja toivoin päivieni jatkuvan ikuisesti tai edes toistaiseksi.