Kun tieto alkoi liikkumaan ihmistä nopeammin

Tuntemattomaksi jäänyt suomalainen boheemi keksijä E.M.C. Eric Tigerstedt patentoi vuonna 1917 puhelimen, joka oli "taskukokoinen ja taitettava" ja jossa oli "erittäin ohut hiilimikrofoni". Jonkinlainen varhainen versio niin kutsutusta simpukka-mallisesta kännykästä siis. Se on tiettävästi maailman ensimmäinen patentti kannettavasta puhelimesta.

Keksijänero Tigerstedtillä oli satoja patentteja hallussaan liittyen radio-, puhelin-, kaiutin- ja mikrofonitekniikkaan. Intohimoisella keksijällä ei kuitenkaan ollut erityistä motivaatiota kaupallistaa patenttejaan. "Suomen Edison" eli värikästä elämää railakkaine ihmissuhdedraamoineen ja matkusteluineen ja oli filosofinen tulevaisuudenvisionääri. Päiväkirjaansa Tigerstedt oli kirjoittanut: "Tulee aika, jolloin ihmiset istuvat kodeissaan ja seuraavat maailman tapahtumia laitteella, jota kutsun sähköiseksi silmäksi." 

Suomalaisen tekniikan historiankirjoitus olisi kovin toisen näköistä, jos vuonna 1887 helsinkiläiseen aatelisperheeseen syntyneen Eric Tigerstedtin elämää eivät olisi hallinneet käsittämätön epäonni ja kohtalokkaat valinnat bisneskuvioissa ja kumppaneissa. Markus Hotakaisen kirjoittama kirja Eric Tigerstedt – Suomen Tesla valottaa aikaansa edellä olleen keksijäneron erikoista elämää ja ennenaikaiseen kuolemaan johtaneita tapahtumia.

Eräänlainen kehityksen suunnan tienristeys on ollut, kun tieto alkoi kulkemaan ihmistä nopeammin ja varsinkin, kun se alkoi kulkea langattomasti. Siitä esimakua antoivat jo intiaanit, jotka lähettivät savumerkkejä vuorten ja laaksojen toiselle puolen. Kunnes tulivat valkonaamat, jotka rautateiden ohessa rakensivat lennätinlinjojaan.

Kerrassaan ihmeellistä oli, kun linjoja myöten pystyi myös sähköttämisen lisäksi myöhemmin puhumaan. Sitten radio toi ääntä joka puolelta maailmaa. Kunnes televisio valloitti kodit liikkuvalla kuvallaan. Jotkut povasivat sen tappavan radioäänen, mutta toisin on käynyt. Tänä päivänä halutessaan voi kuunnella satoja, ellei tuhansia radioasemia ympäri maailmaa. Itsekin sitä silloin tällöin musiikin kuuntelun muodossa harrastan.

Tämän päivän monella kulkee mukana taskukokoinen älylaite, jolle en ole keksinyt enkä löytänyt sopivaa ja ytimekästä nimeä, sillä niin monia asioita sen avulla ja kanssa voi tehdä. Silmiini sattuikin tänään tutkimus, jossa mukana olleiden lukiolaistyttöjen keskimääräinen ruutuaika oli 5,8 tuntia, josta sosiaalisessa mediassa vietettiin keskimääräinen nelisen tuntia.

Jos lasken omaan ruutuaikaani television ja sen välityksellä lähes jokailtaisen puolitoistatuntisen Netflixin parissa, olen lukiolaistyttöjen kanssa samalla viivalla. Sen sijaan minulla ei ole mitään käsitystä mihin teini älylaiteaikansa käyttää. Kuten ei heilläkään kaltaiseni seniori-ikäisen vastaavan käytön sisällöstä.

Jotakin kuitenkin tiedän varmuudella. Tiedän sen, että älylaite on monelle tärkein yksinäisyyden loitolla pitämisen väline somemaailmoineen. Se on sitä, vaikkei edes seuraisi muiden elämää ja melskaamista lukuisilla keskustelufoorumilla.

Nyt huomaan blogiaiheen tempaisseen minut mukaansa. Jos en laita yön yli jarrua, tulee kirjoituksesta liian pitkä yksinpuhelu tai -kirjoitus kohti synkkiä vesiä. Joten jatkan huomenna, vaikka luulen suunnan olevan yön jälkeenkin sama.