Arkipäivän väkivalta

Eilen minulla oli "Tänään en tee mitään päivä", jota jatkan tänään, sillä en saanut sunnuntaina valmiiksi aloittamaani 🤣🤣🤣. Ajatellakin aion niin kauan kuin korvieni välin tyhjyydessä liikkuu yksinkin sattuma harmaaksi käyneen solun muodossa.

Useampana päivänä olen miettinyt arkipäivän väkivaltaa ja sen uhkaa, jotka tunkevat minne tahansa perheidylleihinkin. Aamu-uutisten mukaan sitä sai nyt maistaa naapuritaajama Lahela, jonka poliisin mukaan tarkistustehtävästä on oheinen kuvankaappaus.

Kun on olemassa Lahela, eli Finnby, on sen vieressä luonnollisesti Ruotsinkylä ja edessä etelässä Myllykyläni. Sen yöllisestä tapahtumasta kerroin joku päivä sitten, kun kuulin yössä aivan kotini kulmalta laukauksen. Sitä lähdin turkkilaisessa aamutakissani tarkistamaan, mutten löytänyt kuin palaneen ruudin katkun. Poliisin tavoin olen salaperäinen enkä kerro oliko matkassa taskulampun lisäksi joku aseeni toisen käden jatkeena. Kotiin palatessa mietin, että nykypäivänä voi näköjään tulla omassa pihassa keskellä luonnonsuojelualuettakin ammutuksi, sillä myös tiedotusvälineet kertovat päivittäin, kun joku on puukottanut tai ampunut toista milloin missäkin. 

Vuosikymmenten aikana olen resunnut pitkin maailmaa monessa kolkassa, jossa ei taatusti turisteja näy. Varmin suojakeinoni on yrittää näyttää vaatteita myöten olemuksellani sellaiselta, että "tuolla nyt ainakaan ei ole mitään vietävää". Sillä ulkomailla turistiin kohdistuva väkivalta tarvitsee oikeastaan aina syyn. Joka voi olla ryöstö tai kännipäinen örvellys paikallisia täynnä olevassa kapakassa liian suurella suulla.

Mutta koto-Suomessa asia on toisin. Kun viikonloppuyönä kävelee Vallilasta Helsingin keskustaan, saattaa saada turpiinsa parikin kertaa pelkästään siksi, että se on kadulla melskaavan joukon tai jengin mielestä kivaa. 

Meissä ja varsinkin tavoissamme on paljon pahasti vialla, joista yksi ikävimmistä on lapsesta alkaen henkinen ja ruumillinen väkivalta. Kerrostalon pihan yhteisellä hiekkalaatikolla yksi saattaa olla aivan ilman omaa syytään kiusaamisen kohteena. Siihen voi riittää perheen komeampi auto. Monessa lymyävä kateus onkin suoraan sanonko mistä ja kuinka syvältä? Siinä eivät aina puheet auta, vaan pitää pysyä syrjittynä leikkipaikalta pois tai saada puolelleen laatikon isokokoisin poika tai tyttö.

Vaikka monesti olen ääneen rehvastellut, että itsessäni ei ole kateutta, niin on kuitenkin. Kerran ajoin (lue yritin) Kakkosen kanssa upouudella autollamme Monte Carlon kasinon eteen. Jo sen edessä olevan aukion kulmalla uniformupukuinen näytti inhon ilme kasvoillaan, että pois, pois, ei ollenkaan tänne! Niinpä pysäköimme sivukadulle ja kävelimme kasinon ovelle. Siinä nousi uusi käsi pystyyn, ettei Multialla tehty Jamesin farkkutakki päällä ole mitään asiaa sisään. Mutta Liisa pääsi katsomaan millainen on inva-wc. Oli paljon hienompi kuin koko kotimme, sanoi hän.

Pois lähtiessämme huomasin punaisen avoauton pysähtyvän kauniine daameinen pääoven eteen. Pariskunta nousi autosta samanlaisen uniformupukuisen kumarrellessa sekä aukoessa auton ja kasinon ovia. Muun henkilökunnan ajaessa Ferrarin parkkiruutuun, jossa luki "privat". Tunsin aidon kateudenpiston, vaikka tiesin, ettei kukaan ollut koskaan ottanut rahamassistani äyriäkään yhdenkään Testarossan hankintaan.