Elämäni vesikulkuneuvoja

Kun olin kouluikäinen ja allekin, teimme keväisin lauttoja, joiden kanssa ei juuri kuivin vaattein eikä jaloin selvinnyt takaisin kotiin. Muistelen ensimmäisen vesielämän harjoittelupaikkani olleen synnyinkotini kotitien päässä Hyrylän Haukkaniemessä, jota isäni sanoi joskus Haukkasaareksikin. Sillä hän kertoi kodin perustuksia kaivaessaan löytäneensä joukosta veneen kiinnitystolpan rautarenkaineen. Tarua tai ei, koskaan en muista sitä nähneeni. Voi olla lapsille ja muillekin kerrottu mielikuvituksen tuote tai totta, sillä kotini vieressä oli suo ja silloisen kotitien päässä lampi. Enää ei ole suota eikä pientä lampea, jossa ensimmäinen vesilauttamme oli.

Seuraava lampi, joita oli seudulla paljon, oli Winqvistin hiekkakuopalla, sillä siihen aikaan ei ollut kovinkaan tarkkaa kaivettiinko santaa pohjaveden alapuolelta. Samassa sarjassa oli lapsen kokoa suurempi kuorma-auton renkaan sisäkumi, jonka kesäisin pyörittelin monet kerrat Valon ja Lemmelän soranottopaikkojen uimalammille parin kilometrin matkan. Siellä opin uimaankin. Sanoin ja uskoinkin kumista uima-apuani lentokoneen renkaaksi, sillä taivaalla "lentsikka" laskutelineiden pyörineen oli jotain tavattoman suurta.

Tuusulanjärven läheisyydessä oli Ravintobaari/Simon saluuna, jonka liiterin orsilla säilytimme Parkkosen Masan kanssa hänen vanhempien puuveneen airoja. Itse vesikulkuneuvon paikka oli järven rannassa, lukittuna Koskenmäen padon vieressä. Joskus vain soutelimme ja joskus oli matkassa Iso G tai Gin Lemon sekä mato-onget, muttei koskaan pelastusliivejä 🤣.

Vesi on minun ja joskus vähän Niilonkin juttu

Suurin oma veneeni oli iäkäs hollantilainen, 10 metriä pitkä ja kolme leveä teräsalus, jonka kotisatama oli Helsingissä Tervasaaren kannaksella. Päiviksen kanssa vietimme kaupungin keskustan kesäasunnossamme satamassa luvattomasti monet kesäyöt. Kauimmillaan vesiä myöten kävimme avioeroni yhteydessä hankkimallani  "Vapaus-laivalla" meren yli Tallinnan Piritan venesatamassa. Ja näimme matkalla kuolleen hylkeen.

Yksi suosikkipaikkamme oli venekerhomme Girsholmin saari puolivälissä Porvooseen. Siellä joskus kesäiltaisin, saunomisen jälkeen olen kokenut elämäni täydellisimmät hetket. Veneen kannella auringon laskiessa, makuukajuutassa ja sen katolla lepotuolissa minulla oli kaikki mitä elämässäni tarvitsin ja olin milloinkaan kaivannut. Välillä kuljetimme Vriheid-alustamme rekka-autolla pitkin meren rannikkoa sekä Suomen järveltä toiselle, joten monet kotimaan vedet tulivat tutuiksi. 

Yhtä iso alus oli hallinnassani ollut Jyväskylän Katulähetyksen omistama Jemina. Armeijan entinen k-vene, joka oli aikoinaan ollut meren pohjassakin viedän mukanaan monta miestä. Sillä tein yksin ja muiden kanssa monta ikimuistoista matkaa pitkin Päijänne-Keitele vesistöä ja kanavia. Joskus matkassa oli myös ensimmäinen vaimoni Liisa. Sekin kaikki oli täydellisen ihanaa eikä minulta silloinkaan mitään puuttunut. 

Elämäni vesimatkoille on mahtunut kumivenekin muutaman hevosvoiman moottorilla. Sen ajoin kiville Meri-Teijossa kiertäessämme suojeltua Isoholman saarta. Kerran meloimme samalla kumikanootilla äitienpäivänä Päiviksen kanssa Tuusulanjokea Tuusulanjärveltä Myllykylän Jokilaakson Jokilammille. 

Nyt on vesikulkuneuvona keväällä hankittu Hiawathan heimoon kuuluva intiaanikanootti. Sillä olen tehnyt vasta koemelontamatkan, sillä kotijokeani ja pesää rantatörmällä on vartioinut joutsenpariskunta. Nyt ovat pienet joutsenlapset rikkoneet vanhempiensa avustamana muniensa kuoret ja nähneet päivänvalon ja veden. Joten ehkä viikon sisällä yritämme meloa ystäväni Janne Siilin kanssa ostamaan Lahelan K-Marketista jäätelöt. Luulen, että olemme kaupan historian ensimmäiset vesiteitse saapuneet asiakkaat.

Mutta tämänkin blogin katkaisen puoliksi väkivalloin, sillä aiheeseen liittyy liian paljon yhdellä kertaa kerrottavia tarinoita ja muistoja. Ehkä palaan niihin joskus.