Ihmettelemisen aiheita

Aikani kuluksi ja vähän muutenkin usein ihmettelen politiikkaa, maailmaa ja menoamme siinä kaikessa. Nyt ihmettelyn aihetta antoi aamulla julkaistu presidenttigallup, jonka kärkeen oli ampaissut Olli Rehn. Toki olin ehdokkuutta arvellut, mutta piikkipaikka oli yllätys. Viimeinen keskustalainen pressa taitaa olla Urho Kekkonen. Pressa onkin oikeastaan ainut asioidemme hoitaja, jonka kansa saa valita suoraan. 

Barak Obama opetti kirjassa Luvattu maa miksi demokratia on hyvääkin diktaattoria parempi vaihtoehto. Silti minun on vaikea käsittää opposition roolia, sillä liian usein näyttää sen tehtävä olevan ainoastaan räksyttäminen ja erimielisenä olo. Ehkä sitäkin enimmäkseen vain kannatuksen vuoksi.

Mutta se puree kansaan, jonka sanotaan olevan maailman onnellisinta. Sitä voi kylläkin mitata monella tavalla. Kuten väkivallantekojen, avioerojen ja itsemurhien määrillä. Mutta on siinä tottakin ja minäkin olen varsin onnellinen, vaikka elämäni on välillä yhtä alakuloista kuin suomalainen iskelmä.

Jos minulla olisi demokratiassa hetken diktaattorin valta, laittaisin seuraaviin eduskuntavaaleihin uudet säännöt. Tekisin niin, että 200 kansanedustajan valintaan tarvitaan 100 % äänestysprosentti. 50 % kannatuksella paikan Arkadianmäellä saisi 100 kansanedustajaa ja niin edelleen. Haluaisin nähdä ja kokea kansan kapinan tässä muodossa. Tai mistä sitäkään etukäteen tietää millaiseksi äänestysprosentti nousisi. Kunnon kapinalla saisimme kuitenkin diktaattorin tai muutaman. 

Koronakeskustelu näyttää oivalla tavalla kuinka erimielisiä olemme, on meillä demokratiaa tai ei. Hallituksen viisikko löytää käytännössä aina toisensa, mutta sen ulkopuolella on äänekäs ruikuttajien ja raakkujien joukko, joka ei ole samaa mieltä oikeastaan mistään päätetystä.

Vaikka luulen ymmärtäväni kaikkien oikeuden olla mitä mieltä tahansa, en silti ymmärrä kuinka politiikassa oppositio olisi kovinkaan iso voimavara koko kansan hyväksi. Muistelen Pertti Paasion sanoneen kerran Paavo Lipposen valinnasta puheenjohtajaksi, että meillä on demareissa tapana keskustella reippaasti ennen valintoja. Mutta kun veturi on valittu ja istutettu pallille, sen tuolinjalan sahaaminen loppuu siihen. Tietysti voisi kysyä vaikka Jutta Urpilaiselta kokiko hän aikoinaan samoin. Anneli Jäätteenmäelläkin saattaisi olla mielipide. Ja Kulmunilla. Tässä suhteessa arvostan Vihreitä, jotka olivat Haaviston takana, kun hän halusi suomalaiset lapset Syyriasta kotiin itsensä ja asemansa likoon laittaen. 

Niin tai näin, järjestelmämme käyttää mielettömästi voimavaroja ja veronmaksajien rahoja keskinäiseen nokitteluun ja riitelyyn. Se on kaikki pois yhteisestä hyvästä. Mutta ei minulla ole parempaakaan tilalle. Enkä demokratiaa kritisoikaan, vaan tapaa kuinka suhtautua siihen, jos hallitusvastuun sijaan paikka onkin oppositiossa. Kun hallitus on valittu, siitä ei seuraa yksimielistä sopua Kukkulalle. Vaan osa kansan valitsemasta väestä poistuu pajoihinsa teroittamaan sahojaan. Mutta ehkä sekin on kansan tahto.