Suomenhevoseni nimeltä Jesse

Eilen, Suomenhevosen päivänä kerroin kuinka Jesse tuli perheeseeni. Tänään kirjoitan jotain millainen se oli, vaikka olen tehnyt siitä blogin tai kaksi aiemminkin. 

Jesseä odotti Kalliomäen puolimatkankodissa sata vuotta vanhoista hirsistä tehty oma koti, jonka se koki heti omakseen. Ovessa oli kissan ja kanin mentävä luukku, joita varsinkin pihan toinen vapaa kani käytti. Usein iltasella ikkunasta kurkatessani näinkin kanin nukkuvan Jessen kyljessä kiinni. Iso ja pieni kasvissyöjä olivat hyviä kavereita.

Muistan yhden yön, kun Kolun vanhainkodin työntekijä soitti, että onkohan hevonen kotona, sillä yksi tuijottaa lasin läpi ikkunasta. Eikä aikaakaan ja rinnettä ylös rinta rinnan tuli kotiin valkoinen kani Jessen kanssa.

Olinkin yhtenä, jos toisenakin päivänä ihmetellyt miksi Jesse viihtyy niin hyvin aitauksen kauimmassa kulmauksessa, savusaunan nurkalla. Nyt sekin selvisi, sillä se oli oivaltanut kaiken pahan ja vankeuden alku ja juuri olevan saunan seinässä riippuva, tikittävä laite. Se oli jotenkin saanut sen kaulaansa venyttämällä hampaittensa väliin ja hakannut sähköpaimenen kavioillaan aivan pieneksi silpuksi. Näin oli portti vapauteen auki. Mutta viereistä vanhainkotia pitemmälle se ei koskaan lähtenyt.

Älykäskin se oli, huippusellainen. Kun Jesse odotti alussa naapurin tallissa aitauksen valmistumista, ei se pysynyt sielläkään. Vaan oppi, että kaksiosainen oven lukittu alaosa aukeaa, kun kääntää turvalla avaimesta. Tätäkin ihmettä seurasin tuntikausia, jotta näin kuinka se sen tekee tai teki.

Käytiin myös uimassa, sillä vettä se ei pelännyt. Tai pelkäsi. Jos sateen jälkeen oli lätäköstä toiseen tulitikkulaatikon levyinen puro, sen yli Jesse ei mennyt. Se oli kertakaikkisen ylivoimaisen suuri, vuolas virta, johon hukkuisi isokin hevonen.

Pelkokerroin oli muutenkin omassa luokassaan. Tämä oiva perheenjäsenemme oli innokas tekemään tuttavuutta vaikka minkä kokoisen eläimen kanssa haukkuvasta koirasta lähtien. Mutta ylivoimainen kohdattava oli ratsastusretkillämme pyykkinarulle ilmestyneet uudet pöksyt tai auki jäänyt postilaatikon kansi. Ne olivat uhkia, sillä tutuksi tullut reitti oli sen muistissa omalla laillaan. Ehkä se on niin, että kasvisyöjäeläin pelkää joutuvansa ruuaksi ja rasahduksen kuultuaan lihansyöjäeläin ajattelee, että ahaa, ruokaa tarjolla.

Jesse oli huvihevonen, joka ei soveltunut ravihevoseksi liian suurine kavioineen. Se ei osannut ravata suorassa, vaan aina hiukan vinottain. Jos muut juoksevat suoraan ja yksi poikittain, ei sillä ansaita kaurarahoja, joten sitä odotti makkaratehdas. Mutta Jessestä tuli makkaran sijaan huvihevonen, jonka kanssa teimme syömämatkoja kylän niityille. Monesti mukana oli kultainen noutaja Roope, joka sekin oli aikoinaan koditon, kuten Jessekin.

Kun minulle tuli avioero, jäi Jesse entiseen kotiini. Sieltä se kulkeutui Liisan toimesta uuteen kotiin, jossa se ei tietojeni mukaan päässyt enää vuosien elon jälkeen, ehkä ikänsä vuoksi leikkaukseen. Oli suolisolmu tai jotain. Jos olisin tämän tiennyt, olisin maksanut vaikka viimeisillä rahoillani hoidon. Surullinen asia elämäni loppuun saakka, mutta mukaviakin muistoja jäi ainakin vielä yhden blogillisen verran. Ehkä kirjoitan niistä joskus.