Sivun näyttöjä yhteensä

torstai 23. syyskuuta 2021

Jokilaakson tarina * 1

Olen aloittanut Jokilaakson tarinan kirjoittamista aiemminkin, mutta joka kerta se on jäänyt kesken. Ei kylläkään mielenkiinnon puutteen vuoksi, vaan siksi, etten ole tiennyt mitä Jokilaakso Merikonttikoteineen on puitteiltaan valmiina. Sitä en tosin tiedä vieläkään, mutta visio ja päämäärä ovat parin vuosikymmenen aikana kirkastuneet.

Koska kirjoitan ja julkaisen tämänkin ensin netissä useassa osassa, antaa se mahdollisuuden muuttaa ja täydentää sitä historian palautuessa mieleen. Ehkä joku lukijakin muistaa jotain mitä en tiedä, muistan väärin tai se on painunut pysyvästi mieleni unholaan. Saamani palautteet voin myös liittää helposti ennen paperille painamista osaksi Jokilaakson historiaa.

Tarinan aloitan Hyrylän Korpintieltä, synnyinkodistani, jonne 1950 johti vain nimetön hiekkatie, sillä ilman lapsuuden ja osin aikuisuudenkin kotiani, ei olisi Jokilaaksoakaan. Ei ainakaan minulla eikä Elämän tähden ry:llä eikä varsinkaan sellaisena kuin toivon sen vuoden kuluttua olevan.

Annikki ja Ihanto ostivat 40-luvulla 5000 m² määräalan. Sen verran Tuusula vaati rakennuspaikalta kokoa, jotta vanhempani voivat ylipäätään rakentaa pesän valitsemaansa paikkaan itselleen ja tuleville lapsilleen. Syntymäkotini sai äitini tyttönimen Paavola. Talon valmistuttua he myivät osan maasta sedälleni Asser Soinille ja hänen vaimolleen Eiralle, jotta hekin voivat vuorostaan rakentaa talonsa 5000 m² tontille, sillä heidän hankkimansa rakennuspaikka oli liian pieni. Ehkä olenkin perinyt osan sovelletusta lainkuuliaisuudesta vanhemmiltani. Mutta maailma muuttuu ja sen mukana tonttien kootkin. Nyt samalla paikalla on syntymäkotini lisäksi neljä muuta asuinrakennusta.

Aikoinaan isäni kuoltua perin hänen osuudestaan kolmasosan, kuten sisareni ja veljenikin. Myöhemmin äitini kuoltua perin häneltäkin kolmasosan. Vuosien saatossa lunastin siskoni ja veljeni osuudet. Siihen tarvitsin myös ensimmäisen vaimoni apua, joten voin sanoa, että Jokilaaksossa kuiskii Liisankin henki. Sitä hän ei ollut menettämässä avioeromme yhteydessä tai vuoksi, mutta kuoltuaan kylläkin, joka olisi oma tarinansa. 

Kun omistin yksin Korpintie 16, muodostin siitä kaksi tilaa. Toinen oli mainittu Paavola ja toinen tyhjä pientalojen rakennuspaikka. Sen perunapellot, kasvimaan marjapensaineen, omenapuineen ja mehiläisineen nimesin Soiniemeksi.

Kahdessa asuinrakennuksessa minulla oli vuokralaisia vaihtelevalla menestyksellä sekä äidilläni veljeni ja minun entisessä kodissa elinikäinen asumisoikeus. Koska asuin Liisan ja Markon kanssa Keski-Suomessa, meni syntymäkotini Tuusulan Hyrylässä yhä huonompaan kuntoon ja jotain oli tehtävä. Itselläni ei ollut rahaa eikä juuri intoakaan kunnostamiseen, joten äitini kuoltua oli etsittävä muita vaihtoehtoja.

Silloin tällöin mieleni sopukoista pulpahteli isäni, joka siemailtuaan lauantaipullon käveli joskus ulkorappusille, katsoi itään ja nosti nyrkkinsä: "Tätä ei perkele ryssä vie." Kun lisäksi äitini oli sota-ajan lotta, koin voimakkaasti, etten halua vaihtaa rahaan vanhempieni rakentamaa syntymäkotiani, yhtä heidän, lasten ja lasten lasten elämän tärkeää sisältöä. Jos olisin sen tehnyt, olisin häpäissyt myös vanhempieni tekemisen tarkoituksen sodan melskeissä ja unelman. Korpintien Paavola on myös useammankin sukuni lapsen syntymäkoti, joten jälleen kerran lähdin etsimään jotain missä muut eivät näe järkeä. 

Ei kommentteja: