Ensimmäinen mielikuvani hapankaalista syntyi parikymppisenä ruokakaupan kuskina ollessani. Vein silloin palvelutaloon ruokatilauksia muun muassa Mäkisille, eläkeikäiselle karjalaispariskunnalle. Mäkisen mamma valmisti usein hapankaalia ja tuoksu tai haju heidän kodissaan oli sen mukainen. Ajattelin, ettei hapankaali voi koskaan kuulua omaan ruokavaliooni.
Jyväskylän Marttojen kasvisravintolassa sytyin kuitenkin hapankaalille ja siitä lähtien, jostain -80-luvulta alkaen olen välillä jopa tuntenut hapankaalihimoa. Ehkä juuri sellainen vaihe on nytkin meneillään. Pari päivää sitten ostin ensimmäisen kerran oikein ison Rasilaisen hapankaalipurkin. Riittää hyvin muutamaksi päiväksi.
Nuorena ylioppilaana ruokaostoksia kuskatessani haaveilin kuitenkin monista ammateista. En ole aikaisemmin miettinyt, ajauduinko sattumalta autokuskiksi vai olinko jo silloin kiinnostunut alasta. Juuri muusta elämästä en silloin kauheasti tainnut haaveillakaan. Ehkä siinä iässä mahdollinen tuleva työ onkin kaikkein suurin juttu. Minulla varmaan ainakin. En ehkä olisi uskonut, jos silloin olisin voinut tietää, miten monenlaisia töitä seuraavina vuosikymmeninä tulen tekemään.
 |
| Enpä olisi uskonut, että elelen joskus myös mökin muijana metsän keskellä. |
En voi olla ajattelematta, että miksi sitä ei nuorena ymmärrä miettiä erilaisia asioita samalla tavalla kuin nyt vanhemmalla iällä. Elämä voisi sujua helpommin, jos osaisi olla jotenkin päämäärätietoisempi. Mutta toisaalta. Onko kukaan luvannutkaan, että elämä olisi helppoa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti