Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 18. joulukuuta 2018

Filippiinit, osa 15

jormas: Eilen lensin Manilasta Bangkokiin ja ajoin molempien, ehkä 10 miljoonan ihmisen kaupungin läpi. Kontrasti talouden hyvinvoinnin osalta on valtava.

Kuukauden reissu on takana. Tai oikeastaan kolme päivää vähemmän, sillä lyhensin kolme hotelliyötä kyetäkseni ostamaan mainitsemani pesukoneen. Pesukone maksoi minulle siis kolme hotelliyötä.

Joka sekään ei ollut kaikkien kaikentietävien suomalaisten mieleen. Joista joku oli sitä mieltä, että pitäisi tarjota antamisen sijaan työtä. Sen luettuani piti laskea 105:een, sillä en pysty ymmärtämään näitä vesseleitä. Että kun ostan pesukoneen kaverini kanssa kimpassa helpottamaan monen lapsen yksinhuoltajaäidin työtaakkaa, niin he ovat sitä mieltä, että älä anna rahaa, vaan tarjoa työtä.

Tai kun en mene tapaamaan viiden lapsen äitiä sairaalaan tyhjin käsin, niin avun sijaan pitäisikin viedä lisää töitä. Mihin rakoon hän sen lisätyötaakan laittaa? Vielä vähemmän ymmärrän silloin, jos samainen henkilö toisessa viestissä elvistelee kuinka monia hän elättää tai auttaa siellä sun täällä.

Mutta kateellisia naapureita ymmärrän paremmin, sillä kateuden löydän silloin tällöin myös itsestäni. Mutta en näytä enkä kerro siitä, vaan hymyilen hymyä, joka ei tarkoita mitään. Kuin Finnairin lentoemäntä konsanaan.

Mutta yhteen asiaan ei sieluni taivu. Että jättäisin auttamisen kateuden vuoksi tai siksi, etten pysty auttamaan kaikkia.

Auttamatta jättämisen selityksistä joku suomalainen onkin tehnyt itselleen taidetta tai ainakin on alalla muuten vaan mestari. Että kuinka selittää itselle ja muille miksei laita köyhän kuppiin ropoa. Silloin olisi hyvä pohtia, että kuinka antaa tai auttaa niin, että tuntuu. Muuallakin kuin lämiskässä. Tai edes siellä.

Eräskin tovi tuli istuttua myös juomaporukoissa. Niin miesten kuin naistenkin. Siinä mielessä Filippiinit olisi juovan alkoholistin paratiisi, kun kolmen vartin brandypullo maksaa parin, parin euron kolikon verran. Niin matalaa majaa ei hevin löydy, ettei siellä silloin tällöin iloliemi maistuisi.

Mutta muutakin koin. Oli mieleenpainuvaa olla yksi lämmin syli lapsille kymmenien sylien joukossa. Kun on loputtomasti rakkautta, niin siksiköhän lapset Pampangissa itkivät paljon vähemmän kuin jossain muussa maassa?

Yhtä mieliinpainuvaa oli lasten ja aikuistenkin määrä, jotka halusivat koskettaa otsaansa kämmenselälläni. Miten silloin yritinkään olla pieni ja kiitollinen tästä kaikesta. Hienoja ihmisiä sanon minä.

Paras yksin tehdyistä reissuista ikinä. Samaan sarjaan mahtuu vain yksi. Kun asuin katulasten kanssa samassa salissa kuukauden Kolumbian Bogotassa.  Ja tuumailin, että mitä voisin tehdä kadulla elävien lasten imppaamisen vähentämiseksi.

Tältä reissulta sain mitä etsin, vaikka vastausta en ehkä löytänytkään. Kuinka puolen tusinan lapsen äiti ja kaikki muutkin kykenevät antamaan niin valtavasti rakkautta lapsille, vaikka kaikilla on liian usein nälkä? Miten silloin länsimaisen krääsän pilaama voi sanoa, että älä anna rahaa äläkä anna ruokaa, vaan tarjoa työtä. Tässä länsimaisen näennäishyvinvoinnin junassa en halua matkustaa. Tai haluan minä. Jere Jarruvaununa.

Samaan hengenvetoon ajattelen tyhjää kotia, kun lapsi jossain tulee koulusta. Ja löytää vanhempien sijaan jääkaapin oven magneetin alta lapun sekä 10 euron setelin: "Kulta pieni, käy ostamassa pitza, jos on nälkä. Äti on salilla ja isä jossain. Tulen illalla ja rakastan sinua. Ja isäkin varmasti. " Tämä lapsi itkee äidin sylissä sekä tyhjässä kodissa ikäväänsä ja turvattomuutta.

Kiitän Luojani että olen mikä olen ja kiitän kaikkia, jotka teitte somessa kanssani tämän kuukauden matkan.




Ei kommentteja: