Sivun näyttöjä yhteensä

torstai 20. joulukuuta 2018

Joulua odotellessa

jormas: Päivis kirjoitti eilen mukavasti joulunalus- ja joulumietteitään. Minä myös, vaikken yhtä hyvin osaakaan kirjoittaa.

Kun olin lapsi, joulu oli jo sillon juhlistani tärkein. Toki lapselle olivat lahjat tärkeitä, mutta oli siinä muutakin. Se oli tunnelma ja aattoillan odotus sekä myös jouluyön rauha ja hiljaisuus.

Vapahtajamme syntymäjuhlana se ei puhutellut, vaikka Levolle lasken Luojani iltarukous oli jokailtainen rakas hetki äidin rukoilemana vuoteeni laidalla istuen.

Aikuisena varsinkin olen usein kaivannut lapsen täydellistä uskoa ja luottamusta. Kuinka pystyinkään saamaan levollisen unen, vaikka tiesin ja ymmärsin täysin, että jos sijaltain en nousisi, taivaaseen pääsen luoksesi. Nyt jos aikuisena ajattelen illalla kuolemaa, on uni tipotiessään.

Lapsena meillä oli aina Saksan paimenkoira. Joka ollessamme joulusaunassa, söi pöydästä koko kinkun. Ja äiti tästä hermostuneena pudotti lipeäkalankin likasankoon. En muista nauroiko isä, mutta sen muistan, että me lapset emme uskaltaneet edes hymyillä.

Kerran oli joulupukilla suksisauva tukemassa kävelyä, kun hän saapui pitkän odotuksen jälkeen lahjasäkkinsä kanssa. Ja hakkasi sauvan piikillä keittiön korkkimaton täyteen reikiä. Sen muistan, että silloin ei isä nauranut.

Kerran oli pukilla niin ruttuinen pahvinaamari, että siinä oli usko koetuksilla. Eikä koskaan enää palautunut. Vaikka isä sanoi sen johtuvan siitä, että Korvatunturin pakkaset ja viima poron reessä palelluttivat pukin naaman. Eihän se totta voinut olla, kun ei näkynyt poroakaan.


Myöhemmin joulusta on tullut minulle hyvin surumielinen ja haikea juhla. Ehkä se johtuu usein sydämessäni läsnä olevasta yksinäisyydestä. Jouluna kaikki olivat rakkaittensa luona, mikään paikka ei ollut auki ja kenenkään luokse ei voinut mennä. Vaelsin kaduilla, katselin valoja ikkunoissa ja olin niin yksin.

Kerran työnantajani joulujuhlissa pukki kiersi jokaisen luokse ja kysyi joulumuistoa. Kuuntelin niitä, kunnes tuli vuoroni. En tiedä mistä ajatus tuli, mutta purskahdin sydämeni pohjasta tulleeseen itkuun. Ja sain viimein soperrettua kyynelten sumentamin silmin, että minulla ei ole yhtään joulumuistoa, jolloin isäni oli ollut selvinpäin. Ei hän silti alkoholisti ollut.

Yksinäisyys usein korostui, sillä nuorena aikuisena kiersin kodeissa joulupukkina ja toin koteihin osaltani joulumieltä ja -iloa. Mutta kuinka itkinkään pukinpartani takana. Olin niin yksin. Yhä koen, että joulu on yksinäisen ihmisen vuoden yksinäisin päivä.

Minulle jouluna on tärkeää muistaa ja muistella niitä, jotka ovat menneet jonnekin rajan tää. Josta en ehkä enää koskaan heitä tavoita. Äitiä, isää ja siskoani Irmeliä. Jonka pojan kasvatin osaltani aikuiseksi ja joka ei halua olla missään tekemisissä kanssani. Ei jouluna eikä muulloinkaan. Sitäkään en tiedä miksi näin on.

Hautausmaa on minulle joulun tärkein paikka. Vien kynttilöitä rakkaitteni haudoille ja joillekin niillä, joilla ei tuiki yksikään valo. Ja ajattelen, että olivatko he yksin, ilman ainoatakaan tuikkua myös eläessään.

Mutta koska osaa surra ja kaivata syvästi, osaan myös iloita ja rakastaa syvästi. En halua luopua joulun haikeudesta, sillä rakastan tätä minun surujuhlaani enemmän kuin mitään muuta juhlapäivää.

Ei kommentteja: