Juhannus

Minulla on kymmenkunta pienoislippua tai viiriä, joilla kaikilla on tunnearvoa ja muistojakin. Yksi niistä on serkkuni Markun 22 vuotta sitten 50-vuotislahjaksi antama pieni Suomen lippu. Se on odottanut kaikki nämä vuodet käyttöä. Tänään ja huomenna on viimein sen aika, sillä muutama päivä ja yö sitten päätin tehdä Jokilaaksoon minijuhlapaikan.

On avajaisjuhlan aika, joka alkoi neuvottelulla kyykäärmeen kanssa, sillä se oli mieltynyt samaan paikkaan. Se onkin jo toinen kerta, kun olen jakanut reviirejäni uudelleen kyseisen heimon edustajan kanssa. Ensi kerran keskustelutilanne syntyi, kun vuosia sitten sen heimoveli tai -sisar vietti talviaan pihani halkopinon alla. Sieltä se luikerteli keväisin aurinkoon. Kolme kertaa heitin talvehtijan haarakepillä Purolampeen. Vasta viimeisellä kerralla se ymmärsi uida vastarannalle, kun uhkasin, että jos vielä uit tänne takaisin, lähtee ehkä henki.

Vaikka kyy syökin kesässä monta kymmentä ellei satoja osaomistuskoira Niilon kiusankappaletta, eli punkkeja, lupasin sille, että sinä jäät ja käärme lähtee. Jos ei Taivaan Isän, niin Jokilaakson paratiisista kuitenkin. Nykyisin ei Niilo ole täällä kuin harvoin kylässä, joten olkoon pihapiirini nyt myös käärmeen, kuten kaikkien muidenkin eläväisten koti lepakoista lähtien.

Sen lisäksi, että juhannus on keskikesän ja yöttömän yön juhla, on se myös Johannes Kastajan syntymäpäivä, joka raamatun mukaan syntyi puoli vuotta ennen Vapahtajaa. Mutta se on myös Juhanin nimipäivä, joka on yksi kolmesta etunimestäni. En tiedä miksi, mutta luulen nimellä olleen suvussani joku merkitys, sillä se on myös yhdellä neljästä minua vanhemmista serkuistani. Marjatta, Juhani, Tenho ja Markku he ovat, näin muistelen. 

Joka tapauksessa tänään juhlistan ensimmäisen kerran pientä juhlapaikkaa. Vielä en tiedä kuinka yhden hengen pirskeitäni järjestelen jatkossa, mutta illalla taidan käydä juhannussaunassa Jokilampien naturistiuinteineen, syödä uusia perunoita suutarinlohen kera ja polttaa Suomen lipun liehuessa minijuhannuskokon. Ehkä nautin sen yhteydessä myös alkoholittoman oluen ja kierrän avo-osa-autollani Tuusulanjärven. 

En muista milloin olen viimeksi ylipäätään juhlistanut tai edes odottanut juhannusta, sillä eloni ja oloni on nykyisin melankolista, yksinäistäkin, mutta kovin rakasta. Niin tänäänkin, vaikka herttaista, punatukkaista tyttöä ei enää ollutkaan olemassa 😪. Oikein mukavaa ja ikimuistoista juhannusta kaikille. Elämä kuitenkin on 💕💕.... Meille ja meillä kaikilla. 

Presidentintekijät ja elämämme raamittajat, osa 4

Eduskunta, valtioneuvosto eli maamme hallitus, kaupunkien ja kuntien valtuustot sekä niiden hallitukset, moninaiset lautakunnat, maakuntavaltuustot ja -hallitukset, aluevaltuustot, nekin omine hallituksineen ynnä muut, joiden olemassa olosta en edes tiedä. Aikamoinen porukka takaamassa demokratiaa. Lähes kaikki valitaan vaaleilla, jonka lisäksi on monikymmentuhatpäinen virkahenkilökunta. 

Vaikka olisin kärryilläkin kuka raamittaa elämääni ja käyttää ylintä valtaa hyvinvointialueilla, paljon jää mysteeriksi. Itselläni ei ole juuri mitään käsitystä esimerkiksi siitä mistä päättävät maakuntavaltuustot ja -hallitukset. Joten ei ole suurikaan ihme, että vaalit kiinnostavat yhä harvempia.

Kun lähtökohtaisesti on niin, että varsinaisen työn tekevät palkkansa edestä virkahenkilöt, on perusteltua kysyä kaiken järkevyyttä ja tehokkuutta. Yhä useammin törmään työntekijään, luottamushenkilöön tai kokonaiseen organisaatioon, joka tavallisesta veronmaksajasta näyttää olevan olemassa eniten itseään tai koneistoa varten. Kaikki tekevät tai ovat tekevinään välttämätöntä ollakseen tarpeellisia ja pysyäkseen kiinni leivänsyrjässä. 

Elämän tähden ry. perusti omalla kustannuksellaan Jokilaakson luonnonsuojelualueen, joka sai viime loppukesästä lainvoiman. Jäin odottelemaan infotauluja, jotka ilmaisevat luonnossa kulkeville asiasta ja poistaisivat alueelta silloin tällöin jostain putkahtelevat maastomoottoripyörät ja mopot. 

Kun mitään ei kuulunut, otin yhteyttä päätöksen tehneeseen tahoon saadakseni vain kuulla, ettei yksityisiä luonnonsuojelualueita enää merkitä yhteiskunnan toimesta edes tauluja toimittamalla. Tarkastaja muisteli kuitenkin pieniä opasteita olevan jossain varastossa, joita hän on lupaillutkin peräti kolme kertaa pitkin kevättä ja alkukesää.

Niitä yhä odotellessa innostuin eilen soittelemaan eri ympäristöviranomaisille ainakin kymmenen puhelua ympäristöministeriötä myöten. Ainoat vastanneet olivat puhelinkeskuksia, jotka yhdistivät puheluitani sinne tänne. Osa numeroista ei kuitenkaan vastannut lainkaan ja osassa oli automaatti ottamassa soittopyyntöjä ja jätinkin niitä viiteen paikkaan. Kukaan ei soittanut takaisin, joten olenko vain välttämätön paha ja haitta, joka maksan osaltani veroina tekijöiden palkkoja tai palkkioita?

Olen ymmällä ja taidan muuttaa kantaani, sillä olin iät ja ajat ajatellut, ettei vastuullinen työntekijä tarvitse luottamushenkilöitä kaitsijoiksi? Tai sitten olen tältäkin osin menneen talven lumia olettaessani asiakaspalvelvelun kuuluvan yksityisille ja veronmaksajien rahoilla toimiville palvelun tuottajille yhtä lailla.

Mutta heh... 👌. Nyt juuri ollessani aamu-uinnilla tapahtui Murphyn lain lailla ja ympäristökeskuksen Annina Vuorsalo oli soittanut ja lupaili infotauluja. Hänet palautan ja liitän hyvillä mielin takaisin asiakaspalvelijoiden joukkoon. Blogini julkaisen siitä huolimatta. 

Presidentintekijät ja elämämme raamittajat, osa 3

Halonen valittiin presidentiksi toiselle kaudelle vuonna 2006. Silloin en häntä äänestänyt ja vuotta myöhemmin hän teki minusta neuvoksen. Jälkeenpäin mietin leikkimielellä jääviyksiä, joka voi syntyä, jos saa henkilökohtaista etuisuutta. Että jos olisin äänestänyt Tarjaa ja hän olisi sen tiennyt, niin olisiko hän ollut jäävi myöntämään minulle arvonimeä 😂? 

Kun Niinistö valittin ensimmäiselle kaudelle, kerroin monelle äänestäneeni Pekka Haavistoa. Siitä parahti jokunen kurttuotsainen kristitty, että mitä ylipäätään teen Vihreissä, kun siellä on niitä ja noita? Aina vastasin samoin: "Tuleeko sinulle mieleen joku muu puolue, joka tarvitsisi enemmän kristittyjä?"

Kun Pekka Haavisto oli ympäristöministeri, vieraili hän Liisan ja minun luona, Kalliomäen puolimatkankodissa, elämisen yhteisössä. Tuulikaapissa hän oli ottamassa jalkineita jaloistaan, johon minä, että ei tarvitse. Siihen Pekka osoittaen muiden kenkiä, että tottakai, tässähän on muidenkin kengät. Sillä hetkellä hänestä tuli iudelleen vertaiseni, joka sai viimeisen niitin hänen ollessa yksi noin kymmenestä, jotka hakivat minulle sosiaalineuvoksen arvoa. Kun äänestin häntä, ei ollut niinkään väliä oliko hän sopiva vai ei, olin palveluksen velkaa.

Vuodet vierivät. Ehkä pienenin ja Pekka isoni suuntaan, josta en enää häntä löydä. Vuosia sitten olisin tarvinnut apua, mutta en päässyt edes avustajille saakka, saati saanut sähköpostiini vastausta. Kuukausi sitten olin toisen kerran apua vailla. Nyt ulkoministerin, sillä ystäväni oli koomassa Thaimaan sairaalassa matkavakuutuksensa ulottumattomissa.

Tarvitsin Pekkaa auttaakseni elämä hyvin ohuen langan varassa olevaa kaveriani 8000 kilometrin päähän. Aiemmasta kokemuksesta viisastuneena lähetin yhteydenottopyyntöni toisen kansanedustajan välityksellä, joka vahvisti minulle toimittaneensa viestini. Vaikka ymmärränkin ulkoministerin kiireet, en ymmärrä kuitenkaan. Noin 3 sekuntia olisi mennyt aikaa siihen, että hän olisi sanonut yhdelle noin kymmenestä avustajastaan, että soita Jorma Soinille. Mutta kukaan ei soittanut 😥. 

Tätä kirjoittaessani on kädessäni Pekan lähettämä, jokavuotinen joulukortti allekirjoituksella, johon siihenkin on kulunut 3 sekuntia. Jonnekin korteista on vuosien aikana kadonnut rinnalta Antonion puumerkki. Ajattelen myös Lasipalatsin yläkerrassa Pekan tukijoukkojen tilaisuutta, jossa olin aikoinaan Päiviksen ja osaomistuskoira Niilon kanssa. Kuinka se joi sylissämme vettä samasta mukista kouluratsastuksen suomenmestarin ja malli Marko Björsin kanssa. Joka muuten aikoinaan oli fanitukseni kohteen, Elisabeth Rehnin vaalivalvojaisissa. Tähän joukkoon kuuluin tai koin niin. 

Jos Luojani hyväksi näkee, äänestän myös seuraavissa presidentinvaaleissa. En vaan tiedä ketä. Olen ollut tekemässä valtiomme päämiestä puoli vuosisataa ja aion jatkaa valitsemallani tiellä. Vaikka olenkin vain pieni, mitätön osa vaalikarjaa, olen silti olemassa. En saane arpajaisissa koskaan merkittävää voittoa eikä ääneni ratkaise kenenkään päättäjän kohtaloa. Tosin näissäkin asioissa tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa. Jos Kekkonen olisi aikoinaan saanut yhden äänen vähemmän, olisi valtakuntamme päämiehen ratkaissut arvonta.

Presidentintekijät ja elämämme raamittajat, osa 2

Ahtisaarta en äänestänyt koskaan pressaksi. Hän lienee ainoita päämiehiämme, joka on tullut näkyvän julkisuuden tai päivänpolitiikan ulkopuolelta. Poliitikko hänkin oli suurlähettilästaustoineen. Maailmalla Martti onkin arvostetumpi kuin kotimaassaan, josta osoituksena on muun muassa Nobelin rauhanpalkinto.

Silloin oli lähellä, ettemme saaneet presidentiksi Elisabeth Rehniä. Häntä äänestin. Muistan, kun poliittisen uran luultiin tyssäävän siihen, kun vallan kammareissa päätettiin tehdä hänestä puolustusministeri. Oikein hyvin on mielessäni, kun kävin sen jälkeen jossain armeijan aluksessa vierailulla ja ihmettelin majoitustiloissa tyhjää punkkaa. Vastaukseksi sain, että se on varattu Ellulle, jos hän tulee yöksi. Näin on useammassakin puolustusvoimain aluksessa, minulle sanottiin.

Elisabeth Rehn nousi ennennäkemättömän suosituksi, josta oiva osoitus on Popedan biisi: ”Kuulin Karoliinan lähteneen, jätti tänne vaikeroimaan kotipiiakseen. Syytän sua, Elisabeth Rehn, mun naiseni on kapiainen." Oli hiuskarvan varassa, ettemme saaneet Euroopan ensimmäisestä naispuolisesta puolustusministeristä ruotsalaisen kansanpuolueen asettamaa presidenttiä.

Minusta tuli Ellun fani, joka olen edelleen. Vaikka ulkoinen olemus oli hienohelmainen, oli elämä myös kolhinut ja hän oli kokenut muutakin kuin seurapiirejä. En ole koskaan tavannut fanitukseni kohdetta, mutta hän on yksi eniten arvostamistani ihmisoikeustaistelijoista.

Kerran olen äänestänyt ehdokasta, jota en arvostanut. Yöpynyt sen sijaan olen Paavo Väyrysen perustaman, hyvin hoidetun Pohjantähti-opiston pihassa Kemissä, Päiviksen kanssa Matkakodissamme. Ensin harkitsin häntä presidentiksi huvin vuoksi koska hän halusi sitä eniten. Päätöksen äänen antamisesta Paavolle tein, kun luin lehdestä miehen pudonneen baarijakkaralta yrittäessään hukuttaa jotain tappiotaan näkäräisiin. Ajattelin, että on se ainakin vähän meikäläisiä. 

Halosta olin valitsemassa, kun hänestä tuli Suomen ensimmäinen naispuolinen valtionpäämies. Toiselle kaudellekin minulla olisi ollut erityinen, henkilökohtainen syy äänestää häntä, sillä Tarja myönsi minulle sosiaalineuvoksen arvon. Äänestin kuitenkin Sauli Niinistöä, josta taidan jatkaa huomenna. 

Presidentintekijät ja elämämme raamittajat, osa 1

Sen verran on ikää, että olen äänestänyt Kekkosta presidentiksemme, vaikka muut veivät viimeisestä valinnasta kansalta poikkeuslailla äänestysmahdollisuuden. Samaan aikaan nauroimme Neuvostoliitolle, jossa sai äänestää ainoaa ehdokasta. Huomaamatta, että meillä ei saanut äänestää sitä ainuttakaan. En muista, miksi äänestin Kekkosta, mutta ehkä siksi, että häntä äänestivät melkein kaikki muutkin. Hän taisikin saada kerran yli 80 prosenttia annetuista äänistä. 

Perustuslain mukaan tasavallan presidentin valitsee nykyisin kansa suoralla vaalilla syntyperäisistä Suomen kansalaisista. Ehdokkaita voivat asettaa puoluerekisterissä olevat puolueet, joiden ehdokaslistoilta on valittu presidentinvaalia edeltävissä eduskuntavaaleissa vähintään yksi kansanedustaja sekä vähintään 20 000 äänioikeutetun perustamat valitsijayhdistykset. Äänestää saavat 18-vuotiaat suomalaiset ja äänioikeuden voi menettää vain menettämällä kansalaisuutensa. 

Koivistoakin olin tekemässä presidentiksi. Siihen muistan monta syytä. Yksi oli, että äiti oli ompelijatar ja isä puuseppä, joka tuli uskoonkin jossain vaiheessa. Eikä tainnut sen jälkeen tehdä lauantaisin töitä, koska piti sitä pyhänä. Aikuisena poikakin kertoi uskovansa Jumalaan ja vihaavansa ateisteja ”koska he haluavat itse tulla jumaliksi ja luulevat ymmärtävänsä asioita, joita kukaan ei ymmärrä”. Sotakokemuksistaan hän sanoi, että ”kun on ollut mukana pelissä, jossa oma henki on panoksena, niin kaikki muut pelit ovat sen kokemuksen jälkeen pieniä.” Kuolinilmoituksessa oli Mauno Koiviston omat sanat: "Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin." 

Minulle Manu oli koko kansan presidentti. Kansanmies, joka suoritti Hyrylässä asevelvollisuuttaan puoli vuotta. Työtään hän teki Turun satamassa, kunnes politiikka vei mukanaan. Harrastuksena Koivisto pelasi lentopalloa ja vastaavasti myöhemmin presidentiksi päätynyt Ahtisaari golfia. Kansan suussa kiertääkin tarina, jonka mukaan Koivisto olisi sanonut, että hän vaihtaa lentopallon golfiin sen jälkeen, kun ei enää osu liikkuvaan palloon 🤣.

Minulla on omat, persoonalliset syyni presidentin valinnalle. Tunnetta ja oletettua tietoa, joilla ei juuri ole tekemistä sen kanssa kuinka hyvin uskon ehdokkaani hoitavan työnsä. Jos se edes on työ, sillä siitähän ei taideta maksaa palkkaa, vaan veroton palkkio. Ehkä sekin on eräänlaista veronkiertoa, kun ajattelen, että itse maksan veroa elämäni loppuun jokaikisestä eläkekolikostakin. Vasta pestin hoito osoittaa kuinka kukin vuorollaan selviää. Vaalikampanjathan ovat itse asiassa vain kohteen myymistä kansalle, jossa pärjää välillä huono tarjokas hyvällä markkinoinnilla paremmin kuin hyvä huonolla.

Vallan kammarit, porstuat ja takahuoneet

Vuoden 2017 kuntavaalien nuorin ehdokas paraislainen Benjamin Bergan täytti 18 vuotta vain päivää ennen vaaleja. Vanhin ehdokas oli 97-vuotias vuorineuvos Paavo V. Suominen Tampereelta. Kumpikaan ei tullut valituksi.

Itsekin olin aikoinaan innolla politiikassa mukana. Jyväskylän maalaiskunnan valtuutettunakin muistaakseni kolme kautta. En koskaan kokenut päässeeni tehtävään omilla äänillä tai ansioilla, vaan siksi, että samalla listalla oli hyviä tai ainakin kuntalaisten mieleisiä naisehdokkaita. Vaimoni Liisa Saarnivaara-Soinikin äänikuningattarena, kuten lehdet silloin kirjoittivat. Heiltä jääneillä, ikään kuin ylijäämä-äänillä minäkin pääsin mukaan.

Myöhemmin olin ehdokkaana syntymäkunnassani Tuusulassa. Ei jatkoon, sanoivat tulokset. Vaikka sain Vihreistä miehistä eniten ääniä, edellä oli 5 naista. Yhtä huono menestys minulla on ollut eduskuntavaaleissa, joiden olemattomia ääänimääriä en enää muista. En kyllä olisi omastakaan mielestä Arkadianmäelle kuulunut ja sanon edelleen, että jos meillä olisi kansanedustajina 200 Jorma Soinia, olisivat asiat vielä huonommin. Sitä paitsi eivät ne kovin huonosti edes nyt ole, jos vertaan menoa esimerkiksi Suomen sota-aikoihin. 

Tällä hetkellä luen iltaisin aina muutaman sivun yli 700-sivuista kirjaa "Rajaton valta". Se kertoo diktaattoreista, joista jokainen lienee uskonut tarjoavansa kansalle parempaa. Mutta valta turmelee ja sokaisee. Jos päättäjien olisi hyvä edustaa koko kansaa, on usein tyytyminen kansanvaltaan. Jossa siinäkin on omat ongelmansa, sillä on demokratioita ja demokratioita Jenkkilän käytännössä kaksipuoluejärjestelmästä lähtien.

Haasteensa on kotimaan monipuoluejärjestelmässäkin. Eilen seurasin tovin puolueestaan poistuneen, yhden kansanedustajan Ano Turtiaisen uuden puolueen Valta kuuluu kansalle historian ensimmäistä puoluekokousta. Läsnä oli muun joukon lisäksi 6 äänivaltaista edustajaa. Odotetuin vieras oli kuitenkin Venäjän Suomen lähetystön kolmas sihteeri, joka kertoi, että Venäjä ei aloittanut sotaa Ukrainassa. Ja lisäsi tuovansa vain tervehdyksen eikä anna mitään haastatteluja.

Toinenkin puoluekokous sattui viikonlopulle, sillä Jomtien Pattaya Beach Faceryhmää huomattavasti pienempi Liike Nyt piti historiansa toisen puoluekokouksen. Heilläkin on yksi kansanedustaja, Hjallis Harkimo. 

Hänet valittiin jatkamaan puheenjohtajana sekä nimettiin myös ehdokkaaksi seuraaviin presidentinvaaleihin.

"Nato-käsittelyn aikana sain käsityksen siitä, miten Suomi toimii. Istuin silloin Matti Vanhasen vetämässä parlamentaarisessa työryhmässä ja puolueiden puheenjohtajien ryhmässä", Harry Harkimo sanoi Ylelle puoluekokouksessa. Lisäksi Hjallis jatkoi, että hän on matkustellut paljon ja tehnyt ulkomaankauppaa. On siinä vielä hieman sovittamista presidentinsaappaisiin, jotka jäävät Niinistöltä. 

Minäkin olen ollut presidentintekijä, sillä tähän ikään olen ollut heitä valitsemassa tai torppaamassa jonkun kerran. Siitä kaikesta saatan kirjoittaa huomenna, kunhan hieman ensin muistelen. 

Pienet ja suuret asiat

Eilen kirjoitin, että isot asiat ovat monille pieniä ja pienet suuria. Pysähdyin illalla tähän ajatellakseni mitä mahdoin tarkoittaa. Muistelin kolmenkymmenen vuoden työuraa Katulähetyksessä ja Sininauhassa. Yksi tärkeimmistä osa-alueista oli hankkia asuntoja, joihin koditon voi perustaa kodin tuen avulla tai ilman. Ne olivat minullekin isoja asioita, mutta kotia tarvitsevalta asunnon puute vie usein koko elämältä pohjan.

Mieleen muistui entinen koditon ystäväni, joka istui kesäpäivänä pää täynnä makeaa viinaa Rantaväylän liikennevalojen nurmikolla ja itki. Ajoin tien sivuun ja pysähdyin kysyäkseni mikä mieltä painaa, sillä hän oli saanut juuri upouuden kaksion Kuokkalan Takalaittomasta. Mikään ei ollutkaan hyvin, kun mies purki sydäntään: "Kyllä ne arkkitehdit koppeja piirtävät ja Katulähetys rakentaa, mutta eivät ne niihin itse muuta."

Se pysäytti minut ja kertoi karulla tavalla asunnon ja kodin eron, sillä uusikaan asunto ei ole eikä siitä tule itsestään kotia. Siihen tarvitaan muutakin kuin seinät, mitä sanon kodin hengeksi. Se on luotava, eikä se pysy ulko-oven sisäpuolella itsestään. Kodin henki tarvitsee kodinhaltijan ja tasapainon löytämistä mielen sekä oman elämän välillä, balanssia. Sen olen joskus löytänyt kaatopaikkojenkin koijista. 

En halua sanoa nyt jo kuolleen ystäväni nimeä, sillä minulla ei ole tarvetta kirjoittaa juuri koskaan kielteisesti kenestäkään ilman syytä. Ystäväni vaakakupissa menneisyyden taakka painoi aika ajoin liikaa korvikeaineiden käyttöineen, sovitettuine henkirikoksineen, avioeroineen, rahattomuuksineen, työttömyyksineen ja lapsettomuuksineen. 

Monta hyvää, uutta alkua oli mennyt pilalle alkoholin kanssa. Ehkä yhteinen nimittäjä useaan umpikujaan ei silti ole pullossa, vaan sen ulkopuolella oleva yksinäisyys. Sitä en kokenut ollessani työelämässä ja avioliitossa, mutta niiden päättymisen myötä kylläkin. En tiedä kuinka tuttua se on muille, mutta lukuisine seuranhakumahdollisuuksineen tiedän tarpeettomuuden ja hyödyttömyyden olevan yhdistettynä yksinäisyyteen pahimmillaan ennenaikaisesti hautaan vievää.

Pienet asiat ovat joillekin suuria ja suuret pieniä ja mitättömiä, sillä ne eivät kosketa millään lailla. Eivät monet minuakaan, vaikkakin olen niistä kiinnostunut, sillä esimerkiksi itäisen naapurimaamme viime aikojen tekemiset liikuttavat myös suomalaisia Naton suuntaan ja mahdolliselle lomalle jonnekin muualle kuin Turkkiin.

Aivan oman rajoitteensa tekee raha tai oikeastaan sen puute suomalaisen tiukassa taloudessa, vaikka tänäkin vuonna taitavat eläkkeet nousta 2, 2 %. Innostuin hieman penkomaan talouden tosiasioita, jos jostain syystä ei voi ottaa työtä vastaan tai on pienellä kansaneläkkeellä. Voi olla, että työstä kieltäytyvälle tippuu elämiseen tarkoitettu yhteiskunnan raha vielä pienemmäksi. Sillä ei kummoista herran eikä narrin huonetta rakenneta. 

Jotta pääsee edes kiinni toimeentulotukiin, on omistamaansa kotia lukuunottaamatta myytävä muu omaisuutensa, vaikka olisi maksannut ison osan elämästään veroja. Mitätön autokin lähtee, jos joukkoliikenne kulkee. Perustoimeentulo on vihonviimeinen yhteiskunnan tarjoama elannon muoto, kiinteä summa niistä menoista, joka on tarkoitettu jokapäiväisen elämän välttämättömiin menoihin (esim. ruoka ja vaatteet). Vuonna 2022 toimeentulotuen perusosan määrä on yksin asuvalle 514,82 e/kk.

Pienen pieni maailmani

Saimi Hoyer suosittelee jokaista ihmistä pysähtymään pienten ihmeiden äärelle ja hämmentymään niistä. Mutta kuka Saimi on? Hän on Punkaharjun kartanon emäntä, joka raahaa vuodesta toiseen mukanaan velkaista taakkaansa, tamppaa lumessa pojaltaan lainaamissa pilkkisaappaissa ja nauraa mielikuvalle käheästi.

Valtti-koira kieppuu kannoilla ja upottaa kirsunsa hankeen kuin tarkistaakseen, onko lumivaipan alla elämää. Sanoo koiran ja metsän olleen hänen pelastusrenkaansa. Vaikka ahdinko olisi kuinka syvä ja pöydällä valtaisi laskupino, on koiran päästävä metsään pissalle. Ne hetket ovat pitäneet hänet kasassa, sillä matkalle on jäänyt myös puoliso. "Kun muutimme Punkaharjulle perheen kanssa kymmenen vuotta sitten, en tullut tänne kartanon neitona istuksimaan. Jengi kelasi, että vain syön kuivattuja mustikoita ja halailen puita. Mutta eei, eeei, ei se ole niin mennyt", kertoo Saimi.

Itseeni ei kolahtanut Saimi, vaan metsä ja koiran merkittävä rooli, sen ehkä sitä ymmärtämättä. Se pitää emäntäänsä kasassa yhdessä koettujen pienten, mutta lähes eloa suurempien asioiden kanssa. Se kaikki oli kuin elämästäni, jossa ei muiden silmissä juuri olekaan kuin pieniä asioita. Ehkä minutkin on pitänyt kasassa Niilo ja luonto. 

Kun luin artikkelia Me Naiset -lehdestä, ajattelin luonani käynyttä Leenaa ja Piku-koiraa, jolle ei kelvannut sen omaan ruokakuppiin laittamamme nakkikastike perunoilla. Kun heitin päivällisen puun juurelle pihan pitkään heinikkoon, kaikki kelpasi yht'äkkiä viimeistä nokaretta myöten. Ihmisen järjelle outoa, mutta Pikulle nälkää suurempi asia. Ehkä se oli kade ja ajatteli, että muut syövät, jos ei hän. Piku nimittäin on kateellinen kissakaverilleen, joka on muille Häkkinen, mutta minulle Heiskanen. 

Toissapäivänä kävelin sen kanssa ison tien varteen heidän lähtiessä kotiin ja pysähdyin puun kohdalle, joka pisti silmiin täysin harmaana kaiken vihreyden keskellä. Kirjoitinkin, että jollekin elävälle ei kevät eikä kesä enää koitakaan, vaan taival on päättynyt talven tuiverruksiin. 

Illalla puu ja sen elämä tulivat uudelleen ajatuksiini vuoteessa. Entäpä, jos pitkien nokkosten takana kuvan puu onkin tuomi, jonka elon taipaleelle on tullut aavikkotaival? Jospa sen olivatkin löytäneet tuomenkehrääjäkoit, jotka ovat mässäilleet sen kukilla vatsojensa täydeltä. Kun ruuat on syöty, lähtevät kutsumattomat vieraan ja puu saattaa selvitä hengissä vaikka minua kauemmin.

Nyt on sitten Aku Ankan kokoinen toinenkin syy kävellä postilaatikolle kannustamaan puulle jatkoaikaa ja elämää. Oikeastaan kolmaskin, sillä kastelen ja kasvatan tien varressa postinkantajalle kolmea pikkutomaattia amppelissa. 

Viime kesänä ihmettelin osaomistuskoira Niilon kiireitä aamuin, päivin ja illoin uimalaiturille, kunnes sen keksin. Se oli löytänyt ilmeisesti vuorokausitolkulla kestävät viitasammakoiden lemmenleikit laiturin vieressä. Niiden puuhia se eli mukana päivästä toiseen hieman lättänä kuono vedessä, aivan sammakoissa kiinni.

En myöskään unohda kuinka seurasimme ikkunalasiin lentäneen tiaisen kamppailua elämänsä puolesta. Kuinka yhdessä iloitsimme, jos se kohosi siivilleen ja kuinka yhdessä surimme, jos sen hautasimme. Niilolla ja minulla on oma, yksityinen maailmamme ja osaamme eläytyä selällään olevan koppakuoriaisen hätään auttaessamme sen takaisin jaloilleen. Mielemme osaavat myös luikerrella yhdessä vaskitsan rinnalla sen ylittäessä Jokilaakson pihan hiekka-aavikkoa.

Muille pienet ja mitättömät asiat ovat isoja minulle, ehkä Pikulle ja Niilollekin. Useat ihmiset eivät välitä tai ymmärrä tätä lainkaan. Ehkä elän elämääni näin, koska iän myötä isosta on tullut pientä ja pienestä isoa. On mukavaa ajatella, että Punkaharjun Saimi saattaisi ymmärtää, jos jotain tästä tietäisi.

Kouluaikaa ja juhannusyön taikaa

Aikoinaan kävin Tuusulan yhteiskoulua viisi vuotta, vaikken suorittanut kolmea luokkaakaan, sillä läksyt eivät olleet minua varten. Kielet hirttivät kiinni ja 16-vuotiaana edessä olisi ollut koulun vaihto keskiarvon ja ruotsin sekä saksan nelosnumeroiden vuoksi.

Sitä paitsi koko oppilaitokseen pyrin ja menin sen vuoksi, että vanhempani lupasivat, että saan syödä Perä-Hyrylän kioskilla niin monta tötteröjäätelöä kuin kerralla jaksan. Ehkä söin yhdeksän, en muista. Viimeinen niitti koulunkäynnille tuli Speden sanoessa televiossa, että sellaiset käyvät koulua, jotka eivät muuten pärjää.

Siinä on kyllä joskus totuuden siemen, sillä moni lähtee hankkimaan koulusivistystä ja oppiarvoa ollaakseen kuin muutkin tai enemmän. Minäkin ja raitistuttuani etsinkin monet kerrat väylää kuinka voisin saada diakonin pätevyyden koulua käymättä. Koin olevani senkin suhteen muita vähemmän, sillä minulla ei ollut edes peruskoulun oppimäärää. Sitten, ehkä itsetunnon eheytymisen myötä eräänä päivänä havaitsin olevani vaihtoehto muodollisesti päteville työntekijöille. Sen kruunasi presidentti Halonen myöntämällä sosiaaalineuvoksen arvon. Alussa häpesin sitä yhtä paljon kuin kirkon taskukalenteria. Kunnes oivalsin, että sitä ei saa kouluja käymällä.

Siellä jossakin oppikoulun käytävillä 60 vuotta sitten törmäsin Paavoon ja hänen sisareensa Leenaan. Punatukkaiseen, lettipäiseen ja herttaiseen tyttöön. Joka oli yhtä outo kuin sorakeisari Valon tyttäret Seija ja Ritva. Leena vastaavasti oli pankinjohtajan tyttö, joka riitti siihen, että hänkin oli outo maailmaani. Koin heidän olleen eri yhteiskuntaluokasta, koska äitini oli kotiäiti tai Elannon myyjä ja isä perinnöttä jäänyt aliupseeri. Itse olin kapiaisen kakara, jonka kylkiäiseksi keksin nimen puupää hauskuuttakseni kavereitani ja ollakseni kuin muut tai edes jotain. Vieläkin kirpaisee, jos joku käyttää nimeä.

Leena on ollut kaverini kauan. Välillä lähempänä, välillä kauempana. Koulussakin niin kaukana, ettei antanut kopioida läksyjä Valon tyttärien lailla. Tosin en muista pyysinkökään koskaan 🤔. Leena on myös hyvä kirjoittamaan ja toimittajana ollessaan hän taisi väsätä jonkun jutunkin tekemästämme työstä Sininauhassa ja ehkä Katulähetyksessä.

Mutta on hän oikeastikin omituinen. Antakaapas, kun kerron. Viime juhannuksena Leena tuli illalla myöhään Jokilaaksoon ehkä Rusutjärven kokkojuhlista koiransa Pikun kanssa. Se tai hän on huomattavasti epämääräisemmän näköinen kuin ihmisemäntänsä. Vähän kuin osaomistuskoira Niilon flegmaattinen äiti Haminassa, josta ei heti tiennyt kumpi on etu- ja kumpi takapää. Pitkien naamakarvojen alta se vain tarkkaili, kun koppasimme sen Niilovauvan syliin ja veimme mukanamme uuteen kotiin. Samalla tavalla Piku silmäili naturistiuintiamme juhannusyössä Soiniityntien sillanpielessä. Uinnin jälkeen Leena totesi, ettei kehdannut uida uima- tai alusasuisena, koska minä uin alasti. Hieno ja omituinen, leenantyylinen vastaus. 

Televisio ja virtuaalimaailma

Televisio tuli Suomeen 1950-luvulla. Ensimmäinen antennien välityksellä esitetty lähetys toteutettiin 24. toukokuuta 1955 Helsingissä. Säännölliset televisiolähetykset alkoivat vuonna 1957. Taisi olla TesTV tai TesVisio.

Luulen, että kuvan amerikkalainen poliisisarja oli mukana alusta saakka. Ensimmäinen televisiokuuluttaja oli Teija Sopanen mutta sillä ammattinimikkeellä ei taida enää olla ketään. Teija otti puolisokseen lähes 10 vuotta nuoremman nyrkkeilijän, olympiamitalisti Pertti Purhosen, jonka kanssa tein yhteistyötäkin hänen ollessaan Kriisipalveluyhdistyksen toiminnanjohtaja. Hieno mies ja monen osaaja. 

Ensimmäisen suomalaisen tv-lähetyksen 24.5.1955 kokosi, ohjasi ja juonsi Lasse Pöysti. Elokuvissa esiintymään tottunut Pöysti sai ohjelman jälkeen kritiikkiä siitä, ettei hän ollut katsonut kohti kameraa.

Paljon vettä ja dataa on virrannut langattomasti niistä ajoista. Muistan hyvin, kun ihmettelin rintataskukokoista radiota, jonka Tyrnävältä tullut serkkupoikani Esko Suutari osti saavuttuaan Etelä-Suomeen leveämmän leivän hakuun.

Aamulla katselin ja kuuntelin televisiosta, kun Ylen Areena viettää 15-vuotispäiviään. Tilastot kertovat, että varsinkin nuorempi ikäluokka seuraa Areenaa etupäässä kämmenenkokoisilla älylaitteilla. Osin niin minäkin, vaikkakin varsinkin sarjoja katselen etupäässä television välittämänä.

Tänä päivänä elävän kuvan seuraaminen, tekeminen ja lähettäminen ympäri maailmaa on mahdollista ja helppoa oikeastaan melkein kenelle tahansa. Videopuhelutkin yleistyvät vinhaa vauhtia enkä tarvitse kummoista englannin taitoa vaihtaakseni kuulumisia vaikka ghanalaisen koululaisen kanssa. Chattaillen se onnistuu ilman kielitaitoakin, sillä kielenkääntäjät ovat oivia apureita. 

Osaomistuskoira Niilon ollessa luonani julkaisin aika paljon sen kuvia. Sille rakentui pieni fanikerhokin, kun tytöt ja pojat ympäri maailmaa halusivat tietää "how's Niilo?" Ja minä kerroin. Nykyisin Niilo ei käy Jokilaaksossa kuin kylässä, joten minulla on vain harvoin siitä uusia kuvia. Niinpä sen fanitkin ovat hiipuneet satunnaisiin kyselyihin 😢.

Monia kertoja olen kirjoittanut sosiaalisen median merkityksestä. Se on minulle hyvin tärkeä. Vaikka olen resunnut maailmalla fyysisestikin, on virtuaalimaailma aivan oma lukunsa. Elän Laosin rajalla perheen mukana, joka kasvattaa sieniä ja sikoja sekä silkkiäistoukkia syötäväksi ja silkin raaka-aineeksi. Välillä vietän vapaa-aikaa eli leppoistan varpaat milloin missäkin maapallon vedessä. Mutta olen myös videon välityksellä ystäväni sairasvuoteen äärellä Pattayalla kannustaen häntä toipumisessa ja tukien hänen vaimoaan.

Elämäni uimapaikkoja, osa 2

Jatkan Hyrylän seudun luonnonvesien uimapaikoistani, sillä eilen en ehtinyt Tuusulan- enkä Rusutjärveen saakka. Aloitan "Russasta", jolla yleisen uimarannan moni tunsi. Sekä sen yhteydessä olleen leirintäalueen. Ranta lienee nykyisin toinen Hyrylän seudun uimapaikoista, joissa on kesäkioski. Ehkä kioskien ansiosta on jotain valvontaakin. Russa päivittää myös aktiivisesti varsinkin veden lämmön osalta Facesivujaan.

Mutta Rusutjärvellä olen uinut muillakin rannoilla elämäni aikana. Yleisen uimarannan vieressä oli ja lienee yhä seurakunnan rantakin, jonne hipsimme jostain syystä lapsina enemmän tai vähemmän salaa.

Sitten oli armeijan ranta, jonne poljimme Hyrylästä fillareilla mato-onget mukana. Joka kerta uimme myös ja odotimme, että joku toisi varuskunnan hevoset uimaan. Ei niitä koskaan näkynyt.

Kun kiersi järven toiselle puolelle, oli puolivälissä mukava paikka, jota kutsuimme kylän rannaksi. Onkimisen ohessa sielläkin uitiin. Eriksonin Eero, Tuomisen Vesa ja minä. Jatkaessani järven ympäri tietä eteenpäin, vastaan tuli Elannon ranta. Luulen sen tulleen minulle tutuksi siksi, että Annikki-äitini oli sielläkin Elannossa töissä. 

Ylivoimaisesti salaperäisin oli tyttökodin ranta, jota sanoimme Pimppalaksi. Sinne soudimme uimarannalta vuokratulla veneellä ja kerroimme toisillemme toinen toistaan huimempia isojen poikien juttuja haulikoiden kanssa vahtivista vartijoista lähtien. Luulen, että yksikään tarina ei ollut totta.

Rusutjärvellä oli puhtaampi vesi kuin Tuusulanjärvellä, mutta kyllä me sielläkin uimme. Ehkä suosituin oli Krapin ranta, jossa taitaa olla tänä päivänä vuokrattava savusaunakin. Ainut paikka missä muistan äitini uineen, isäni en sielläkään. 

Kirkon vieressä, ensimmäisen kouluni kohdalla oli ja on kirkkoranta. Usein siellä oli matonpesijöitä, jotka eivät häirinneet uimisiamme. Isälläni oli huono uimataito, jos lainkaan. Kerran hän sanoi tässä kohtaa olevan niin matalaa, että voisi halutessaan kävellä Hankkijan rantaan järven yli. Uskoin tämän monta vuotta ja leveilin kavereillekin.

Hankkijan rannan vieressä oli toinenkin, taloyhtiön ranta, joissa molemmissa uimme vanhempina Päiviksen kanssa yhdessä, sillä yövyimme siellä välillä Matkakodissamme. Taidettiin olla joskus teltallakin. 

Tuusulanjärven rannalla oli myös Tuuskoto, jossa äitini asui viimeiset vuotensa. Senkin rannassa uin. Suunnilleen samassa paikassa taitaa olla nykyisin Tuusulan ainut, virallinen koirien uimaranta.

Järven vesi puhdistuu vuosi vuodelta ja sitä tekee myös Tuusulanjoki, joten sekin sopii uimiseen. Kunnostuksen yhteydessä sinne tehtiinkin useampi uimapaikka. Voi olla, että Soiniityntien rantaa lukuunottamatta muut eivät ole koskaan päässeet tai selvinneet varsinkaan ihmisten uimakäyttöön. Sillanpieli onkin ainut joen kohta, jossa uin edelleen. Joskus aikoinaan viinan kanssa läträtessäni yli 40 vuotta sitten tipahtelin veteen pitkin joen vartta silloin tällöin siellä täällä tai Taru minut riideltyämme tönäisi sinne 🤣.

Tänä päivänä eniten uin Hyrylän seudulla Jokilaakson luonnonsuojelualueen lammissa. Ne ovat kesäni helmiä ja oikein mukavia hetkiä. Se on aitoa naturismia luonnon keskellä Aatamin asussa. Vain Eevan asuinen puuttuu nykyisin. 

Elämäni uimapaikkoja, osa 1

Eilen sanoin kirjoittavani tänään missä kaikkialla olen Hyrylän lähiympäristössä käynyt luonnonvedessä 70 vuoden aikana uimassa vähintään käsipohjaa. Niitähän on ollutkin aika tavalla. Aloitetetaan "käsipohjasta", joka vaati vettä vain muutaman kymmenen senttiä.

Perä-Hyrylän kotitieni sai aikanaan nimet Korpintie ja -kuja. Kun niitä jatkoi kohti Pähkinämäentietä, tie päättyi ja jatkui polkuna sekä viljapeltona, mikä on nykyisin täynnä ihmisten koteja. Metsäpolun varrella, ennen nykyistä Jätintietä oli koivikon keskellä matala suolampi, jossa uimme tai oikeastaan polskimme ja talvisin luistelimme.

Samantapainen, ehkä ihmisten tekemä oli peltojen keskellä Amer-Tupakan takana, Tyllilän ja Savolaisen rajamailla. Nykyisen Pirilän Kukkatalon paikalla ollut lampi oli liian syvä ja savinen käsipohjauintia varten, mutta kyllä me sielläkin veden kanssa lotrasimme.

Uimataidottomien lasten ehdoton paikka oli Hyrylän Sementtivalimon takana Erik Winqvistin hiekkakuoppa, josta oli ehkä rouhaistu hiekkaa ripauksen alle pohjaveden pinnan. Kirkasta vettä kertyi hiekkapohjalle puolen metrin molemmin puolin. Sora-alue ilman vettä on edelleen käytössä ja luulen sitä isännöivän nykyisin entinen koulukaverini Kai Winqvist sekä Jani.

Heidän omakotitalonsa pihan läpi poljettiin fillareilla huimaa vauhtia, kun ketään ei näkynyt ulkona. Uimaan lähellä olleille Lemmelän ja Valon hiekkakuopille, joista oli rouhaistu hiekkaa vähän enemmän pohjaveden alapuolelta. Uimiseen sopivia vesialtaita oli kolme, osa Valon ja osa Lemmelän suvun mailla. Olipa siellä Lemmelöiden saunakin. Sen vastarannalla olen oppinut uimaan ja pelastanut myöhemmin viereisestä lammesta kaverini hukkumasta. Neljäskin allas alueella oli, jossa kukaan ei uinut. Eivät kalatkaan, sillä reunalla oli kunnan käytännössä hoitamaton kaatopaikka.

Nykyisin Tuusulan Urheilukeskuksen kolme lampea on pienennetty ja yhdistetty yhdeksi, jossa viihtyvät kalatkin. Joskus sekin on kylläkin aikansa uimakelvoton, kun jotkut heittävät yöaikaan bajamaja-käymälän veteen. Ilman pyttyäkö vai sen kanssa, sitä en tiedä. 

Soranottamoille tehdyistä uimapaikoista on Hyrylän tienoilla säilynyt toinenkin. Häklin monttu, jossa on myös hyppytorni. Sen parkkialue täyttyy joskus roskista ja hylätyistä autoistakin. Pääosin uimarannat pysyvät siisteinä, joka on suurelta osin kunnan ansiota. Luulen Häklin olevan seudun ainoita uimarantoja, jossa on ainakin osin jonkinlainen valvonta. Onhan siellä ollut kesäkioskikin.

Ylivoimaisesti puhtain vesi oli Vanha Hämeentien varrella Orikorven hiekkakuopalla. Moni ei sen olemassa olosta edes tiennyt. Nykyisin se on täytetty hiekalla, kuten on käynyt Vanha Tuusulantien varressa olleelle, kuvan sorakuopallekin. Joku muistaa sen Ruduksen, joku Partekin ja joku Stockmannin monttuna. Vuosikymmeniä se palveli ilman isoja ongelmia oivana uimapaikkana, jota pitivät siistinä käyttäjät ja ympäristön asukkaat. Sitten ehkä virka- tai luottamushenkilö jollakin paikalla oivalsi sen olevan uhka kunnan vedenottamolle ja vesiallas täytettiin hiekalla. Eilen kävin siellä, kuten joka vuosi. Enää ei ollut puomi kiinni ja betonipaadetkin oli siirretty sivuun. Vettä oli parikymmentä senttiä. Näin on sateella ja joka kevät, sanoivat koirien ulkoiluttajat.

Enduropyörät ja mopot ajoivat pitkin rinteitä ja veden yli. Haastattelin myös naapureita, jotka sanoivat kunnan tai vesilaitoksen omistuksessa olevan alueen olevan huonommalla hoidolla kuin koskaan. Heidän mukaan sinne tuodaan jopa jätekuormia ja romuautoja. En tiedä kuinka loppuun päättäjät ovat täytön jälkeisen ajan miettineet, mutta maallikkona ajattelen, että lopputulos ei ole hyvä.

Onko Tuusulanjoki, Vähäjoki ja Lillå(n) sama joki?

Asun Tuusulanjoen varrella. Tosin kakaroina sanoimme sitä välillä Ruotsinkylänjoeksi. Mutta vaihtaako se nimensä ennen laskemistaan Vantaanjokeen Lillåksi tai Vähäjoeksi? Jos kyllä, tietääkö joku miksi tai mistä nimet ovat tulleet? Jos näin on, lieneekö Suomessa paljonkin jokia, jotka muuttavat matkalla nimensä noin vaan liittymättä toiseen jokeen?

Myllykylän kotimaisemissa asiaa ei tunnu kukaan tietävän, vaan jäävät ihmettelemään sitä kanssani. Tuusulanjoki ylipäätään on ainutlaatuinen väylä Hyrylästä Helsinkiin, sillä siinä ei ole lainkaan ylämäkiä. Toinen vastaavanlainen lienee Keravanjoki, jota myöten päässee ilman ylämäkiä Tuusulan Kellokoskelta Vantaanjokeen ja sitä myöten samaan paikkaan Helsingissä kuin Tuusulanjärveltäkin.

Jos tarkkoja ollaan, niin myös Rusutjärveltä, josta voi saada ainakin joskus mukaansa lorauksen Päijänteen vettä, jota virtaa Vuohikkaanojaa myöten Tuusulanjärveen. Kulkeminen kylläkin saattaa onnistua veden lisäksi parhaiten vesikirpulla, kaarnaveneellä ja kaloilla. Joita tulvat tuovat Jokilaakson luonnonsuojelualueellekin. Alamittaisiakin haukikaloja kuivalle maalle, jos eivät aina ymmärrä tai ehdi palata laskevan veden mukana jokeen.

Kun Tuusulanjokea viimeksi kunnostettiin, tehtiin sen varrelle useampikin, ei uimaranta, mutta uimapaikka kuitenkin. Mitä lienee niille tapahtunut tai kuuluu? Itse pidän käyttökuntoisena Soiniityntien sillanpielen rantaa pallogrilleineen, pöytineen ja tuoleineen sekä roska-astioineen.

Löytyypä Jokilaaksosta persoonallinen puuceekin tarvittaessa. Miehet ja pojathan käyttävät varsinkin pienempiin tarpeisiinsa monesti metsäwc:tä. Tämän mukavan sanan lanseerasivat minulle virolaiset perheet, jotka mato-onkineen ja retkieväineen viihtyvät kesäisin paikalla. Helteellä uimassa käyvät myös poliisi- ja muut koirat, joten eläimetkin ovat tervetulleita. Ainutlaatuista on sekin, että joen virtauksen ansiosta en ole havainnut koskaan sinilevää. 

Nyt kun Googlen elävät ihmiset, viruaalihenkilöt tai automaatit ovat viimein vuosien väännön jälkeen muutamaa päivää kauemmin uskoneet, että reitti Myllykylään ei kulje pihamme läpi, on sillanpielikin rauhoittunut. Tienkään kunnostamisessa ei ole nyt niin paljoa työtä. Siihen on auttavan kätensä monesti antanut lähistöllä oleva Senkkerimäen kiviainestehdas tuomalla ja tarjoamalla soran sekä tien tasauksen. Seepsula Oy jeesaa muutenkin, sillä sen jätelavalle kuljetan uimarannan jätesäkin. Tehdasalueen ulkopuolella on maukkaan ruuan Ravintola Sepelikin, jossa voi käydä päiväsaikaan täyttämässä kupunsa. Luulen, että sama firma pitää yllä Ravintola Kerhoa Hyrylän keskustassa. 

Mutta missä kaikkialla olen Hyrylän lähiympäristössä käynyt luonnonvedessä 70 vuoden aikana uimassa vähintään käsipohjaa? Siitä saatan kirjoittaa huomenna, kunhan ensin hieman muistelen. 

Eiliselläkin päivämäärällä läpi vuosisatojen on tapahtunut monenlaista

Aasinsilta on esimerkiksi kirjallinen siirtymätekniikka, jossa tekstiin lisätään irrallinen tai kömpelö viittaus siihen, mitä aiotaan käsitellä seuraavaksi. Aasinsiltani tässä blogissa on muun muassa eilinen, jolloin syntyi AA-liike liki 90 vuotta aiemmin. 

Päivämäärällä tapahtui muutakin. Ruotsin kuninkaan piti päättää historian ensimmäinen virallinen valtiovierailu Ahvenanmaalla. Mutta sekä kuningas että presidenttimme taisivat lähteä koteihinsa aiemmin ennen illallista syistä, joita ei ole kansoille kerrottu. 

Kuninkaan esi-isä sen sijaan on käynyt syömässä Suomessa aiemmin. Muun muassa Kuusijärvellä, jossa olen käyn uimassa. Se sijaitsee Kuninkaanmäen kaupunginosassa, mikä on heti järven itäpuolella. Siellä hänen kuninkaallinen korkeutensa Kustaa III istui piknikillä 10. kesäkuuta 1775. Tapahtuman johdosta kaupunginosa lienee saanut nimensäkin. Lounaspaikka sijaitsee karttojen mukaan kallion välissä sijainneessa syvennyksessä, missä on nykyisin  omakotitaloja. Käytännössä voisi kuitenkin ajatella kuninkaan kivunneen kallion laelle aterioimaan ja ihailemaan korkealta hienoja maisemia.

Helsingborgilaisen lautturisuvun jälkeläinen Petter Hällström (1702-1781) saapui Suomeen jo aiemmin, Ison vihan jälkeen vuoden 1721 tienoilla ruotsalaisen upseerin sotilaspalvelijana. Hän on isäni puolelta sukuni kantaisä. Joskin sellaiseenkin tietoon olen törmännyt, että hän, kuten tuleva puolisokin, sukunimeltään Slotte olisivat molemmat olleet tahoillaan huutolaislapsia. Joten en ole oikeastaan varma verenperinnöstäni. Mutta onhan se ylevää kuulua sukuun, jonka yksi haara on aatelinen.

Samalla päivämäärällä 10.6. vuonna 2022 sukuni aloitti kolmepäiväisen kokouksensa ja juhlansa Etelä-Pohjanmaalla. Ehkä olisin siellä itsekin, jos olisin oivaltanut kuka olisi lähtenyt sinne kotiseudultani kaveriksi. 

Äitini suvusta tiedän paljon vähemmän. Kun joku vuosi sitten lähdin hakemaan hänen synnyinkunnasta Tyrnävältä Päiviksen kanssa kevytperunaa ja käymään isovanhempieni haudoilla, en löytänyt edes tietoa minne Elina ja Juho Paavola ovat haudattu. Ehkä yritän tänä tai muu vuosi uudelleen. Ulkonäöltä ja hieman muutenkin heidät muistan ja joskus ikävöinkin. Se onkin itselleni aivan riittävä syy etsiä viimeinen leposija ja viedä kukka tai molemmille omansa, ovat samassa haudassa tai erikseen. 

Tänään on AA:n 88. syntymäpäivä

Robert Holbrook "Bob" Smith oli yhdysvaltalainen lääkäri, joka oli myös alkoholisti perustaessaan AA-liikkeen Bill Wilsonin kanssa 10. kesäkuuta 1935. Hän syntyi Vermontissa, oli vanhempiensa ainoa lapsi ja sai heiltä uskonnollisen kasvatuksen, mutta kärsi alkoholiongelmista jo opiskeluaikoinaan.

Se olikin merkittävä hetki alkoholistien historiassa, sillä Bob oli ensimmäinen 100 ihmisen ryhmästä, joka lopetti juomisen 12-vaiheisen ohjelman avulla. Päivämäärä on määritelty Anonyymien Alkoholistien alkamispäiväksi. Sen mukaan juuri tänään vuonna 1936 Robert oli ollut vuoden ilman viinaa. Moni aa-lainen sanookin, että raittius alkaa, kun on ollut vuoden juomatta.

AA on hieno ohjelma ja tapa raitistua, mutta sopii monelle muullekin, vaikkei olisi koskaan yrittänyt hukuttaa murheitaan pulloon tai etsinyt sieltä uutta elämää. Myös heitä on paljon, jotka sanovat, että ei sovi minulle käymättä kertaakaan vertaisryhmässä tai lukematta riviäkään sen 12 askeleesta.

Itselläni meni vuosikymmeniä löytää tyydyttävä selitys miksi torpata jotain sellaista mistä ei mitään tiedä. Tänään sen tiedän, sillä törmäsin samaan, kun jälleen kerran pienensin itseäni ja ymmärsin, etten olekaan maailman napa. Enkä edes oman elämäni herra, vaan minulle tapahtuu paljon mitä en tahtoisi. Avioeroista sairauksiin ja niin edelleen. 

Seurasin aikoinaan ja joskus vieläkin itseään kristittyinä pitäviä, heidän tuomioitaan muille ja menolippujen jakamisia tuonelaan. En halunnut tulla samankaltaiseksi enkä edes mennä paikkaan, jonne kaikki ihmiset eivät heidän mukaansa ole tervetulleita tai edes pääse.

Niinpä halusin tutustua Luojaani myös muulla tavoin kuin niiden ohjaamana, joilla ei itse asiassa omia mielipiteitä olekaan. Kysyy heiltä melkein mitä tahansa tuonpuoleisesta, he kaivavat mustakantisen kirjansa ja sanovat sen takaa, että raamattu sanoo näin ja näin. Mutta kun kysyn heidän omaa käsitystään, sitä ei ole. Minusta sen sijaan oli tullut harhaoppinen, koska löysin tieni, mutta kadotin helvetin.

Vähän samoin oli käymässä AA:n kanssa. Joku vuosi sitten osallistuin Nimettömien Alkoholistien kokoontumiseen Thaimaassa Pattaya Suomi-Seuran tiloissa, kun tapasin siellä entisen aamulenkkikaverini. Hän lampsi luokseni ja kysyi "mitä sinä täällä teet, kun et käy ryhmässäkään?"

Kysyin itseltäni, että lähdenkö pois, jos en kelpaa tännekään. Sitten näin metsän puilta ja käsitin, että ihmisessä voi olla roppakaupalla ilkeyttä, oli ohjelma elämää varten millainen tahansa. Luulin, että korkeampi voimanikin on samanlainen kuin mustakanttista kirjaa huiskutteleva kristitty tai aa-lainen, joka kysyy "mitä teet täällä". 

AA toimii lähes 200 maassa ja jäseniä on paljon enemmän kuin miljoona. Tarvetta on joka paikassa missä on viinaakin. Thaimaassakin, jossa thaikieliset ryhmät ja kirjallisuus ovat varsin harvinaista herkkua. Syytä en tiedä, sillä näkäräiset maistuvat thaikuillekin. Luulisin Buddhankin katsovan elämän raiteille laittamista suopein silmin. 

Pistämätöntä logiikkaa

Eilen lupasin, että kerron palautteen antaneen Letkun tiskijukkapioneerin nimen, jos hän antaa luvan. Hän on Martti Mäkinen alias Näkki. Kysyin myös haluaako mies julkaisun yhteydessä sanottavan jotain muuta itsestään? Tässä vastaus: "Sano vaan. Esimerkiksi, että en itse tiedä mistä yli 60 vuotta mukanani kulkenut Näkki on tullut. Vedessä vaanivaksi menninkäiseksi en itseäni tunnista." 

Kun nyt julkisuuden henkilöihin juutuin, jatketaan tämä kirjoitus samoilla linjoilla. Aika usein synkistelen blogeissani, kun kuuntelen Radio Suomea, vaikka mitään erityistä syytä murheisiin ei olisikaan. Tänä aamuna oli toisin kuunnellessani usein iloista Radio Novaa. Siellä oli aamusta äänessä muiden toimittajien kanssa miss Suomenakin kunnostautunut Heidi Sohlberg.

Hän oli saanut 80 euron virhemaksun Helsingissä kieltomerkin kohdalla, jossa oli pysäyttäminen sallittu lisäopasteella lastaus- ja purkuhommiin vain kuorma-autoille. Logiikallani selvä juttu, mutta ei Heidille. Hän nimittäin kertoi nauravin sanankääntein katsoneensa kellosta, että oli pysäköineenä vain neljä minuuttia. Eikä edes käynyt kielletty merkin kohdalla olevassa elintarvikeliikkeessä, vaan piipahti kadun toisella puolella palauttamassa tyttären ylioppilaslahjaksi saamaa mekkoa.

Heidi perusteli lisäksi asiaa, että vaatekaupassa käynti oli sekin oikeastaan kuorman purkua, vaikka kyseessä olikin vain leningin purkaminen henkilöautosta. Olipa hän tehnyt oikaisuvaatimuksenkin. Toimittajakollegalla oli hyvä toteamus Heidille: "Just, vähän sama juttu, jos ajaa viidenkympin rajoitusalueella kahdeksaakymppiä tutkaan ja perustelee, että ajoin ylinopeutta vain neljä minuuttia" 🤣🤣.

Aasinsiltoja pitkin Heidi, omaa sukua Willman, on oikeastaan tuttu, sillä hän on syntynyt samana päivänä kuin Marko-poikani, mutta jonkun vuoden myöhemmin. Heidin Juha-isä vastaavasti teki Markollekin ruokaa Palokan koulussa. Sitä taitoa kokki Willman hyödynsi muun muassa perustamalla myöhemmin ravintolan Espanjan Aurinkorannikolle, jossa taisin käydä syömässä Päiviksen kanssa Matkakodillamme.

Letku ja Irinani

Liian harvoin ja vähän saan päiväkirjanomaisista blogeistani palautetta. Joskun kuitenkin, kuten tänä aamuna eilisestä kirjoituksesta: "Huomenta. Soitin levyjä Letkulla sen kahtena viimeisenä kesänä Eklundin Sepon, Haikosen Penan ja Männikön Ekin jalanjäljissä. Bussit Keravalta ja Järvenpäästä tulivat noin kello 20.30. Tositoimiin päästiin kymmenisen minuuttia myöhemmin, kun panin soimaan Yön kulkijan. Aika usein rupesin kuulemaan toiveita heti kahdeksan jälkeen: "Älä unohda hämähäkkiä." "Muista soittaa aikamerkki."

Joku saattaa sen ajan tiskijukan tunnistaakin. Sanon kyllä senkin, jos hän antaa luvan. Letku tuskin sekään kaikille sanoo mitä sillä tässä tarkoitan, siispä kerron. Se oli Tuusulan VPK:n ylläpitämä, suvien puurakenteinen tanssipaikka Hyrylässä, nykyisen Keski-Uusimaan painotalon tai konttorin paikalla. Silloin palontorjunta oli enemmän vapaaehtoista, joten erilaisia rahantekovälineitä tarvittiin.

Varsinaisen palokunnantalon ja elokuvateatterin vieressä oli myös monesti kesäisin niin sanottu Humpuukiteltta erilaisine peleineen. Kun palokello soi, kaatui joskus osa teltastakin, kun vapaaehtoiset sammuttajat juoksivat mäen yli ehtiäkseen autojen mukaan sammuttamaan tulipaloa.

Letkulla kävin minäkin, mutten juuri koskaan ostanut lippua, sillä en osannut silloin enkä vieläkään tanssia. Takakautta aitojen yli toisinaan kiipesin ja järjestysmiehet taluttivat niskasta ulos, kun ei ollut esittää lippua. Välillä menin sinne järvenpääläisen Raila-tytön hurmaamana, joka opetti minulle kokovartalohalauksen. Ja minä vastaavasti kerroin sen nimen Sari Rinteelle puolivuosisataa myöhemmin 😂.

Mutta ainakin yhden kerran ostin lipun. Silloin letkulla esiintyi Irina Milan. Koko illan istuin lavan vieressä ja odotin, että hän laulaisi Sonnyn ja Cherin kappaleen "Kuljen pois vaikka paljain jaloinkin"". Ja viimein hän lauloi sen. Ehkä myös huomasi, kuinka paljon ihailin ja rakastin häntä. Sillä kappeleen jälkeen unelmieni rakkaus kyykistyi viereeni, katsoi silmiin ja kysyi mikä on nimesi. Sitten Irina otti mustavalkoisen kortin, jossa oli hänen kauniit kasvonsa, piirsi niiden alle pienen sydämen ja kirjoitti "Jormalle". Seuraavan yön nukuin tai oikeastaan valvoin kuva tyynyllä pääni vieressä. 

On oikeastaan mukava asia, että aika kultaa muistoja, vaikka katkerin mielin niistä saa todellisuuttakin synkempiä. Minusta tieni tai ainakin suunta on oikea. Viikko viikolta itselläni on yhä enemmän tuttuja, joita pidän kavereina ja ystävinäkin, vaikkeivät he sitä tiedäkään. Minulla ei ole enää juuri kenestäkään pahaa sanottavaa tai ajateltavaa, vaikka joskus intoudun jotakin haukkumaankin. Ikävät asiatkin aika näyttää kuitenkin tekevän paremmiksi, vaikka niihin ei kultakehyksiä tulekaan. Paha muisto on yhä useammin patinoitu surumielisyydellä.

Voin vain toivoa, että ihmiset, jotka kokevat sanojeni ja tekojeni heitä loukanneen, voisivat antaa minulle anteeksi. Itselläni on tältä osin tavoite selvä. Menen taivaaseen, tuonelaan tai en minnekään, tulen lähtemään niin, että olen antanut kaikille kaiken anteeksi. Ehkä osin itsekkäistä syistä. Eletty elämä on osoittanut, että kauna, katkeruus ja anteeksiantamattomuus ovat täällä ja muualla huonoja matkaseuralaisia, jotka myrkyttävät omankin mielen.

Loppujen lopuksi elämä on kohdellut minua silkkihansikkain. Ehkä en voi edes aidosti käsittää vihan syvimpiä muotoja. Luulen, että ukrainalainen ei pääse venäläisiä kohtaan sen yli vuosisadassa. Näin sen saman isässäni. Yritän ymmärtää ja hyväksyä, että näin on ihminen tehty tai siksi vuosituhansien aikana tullut.

Tämän kaiken keskellä olen taas tänä aamuna 17-vuotias ja Irina 20. Istun Letkun tanssilavan reunalla silmiin katsoen ja laulan hänen kanssaan: "Ehkä kuitenkin mä asetun, joskus aikanaan kun rauhoitun....."

Ystäviä onko heitä?

Monta vuotta ajattelin, että hyvä ystävä on sellainen jolle voi ja haluaakin kertoa kaiken. Ehkä näillä kriteereillä ykköspaikalla keikkui vaimoni Päivis, jolle kyllä taisin kertoa aina kaiken. Ainakin lähes. Kun meille tuli avioero, muistan hänen toivomuksensa, että säilyisimme ystävinä. Tätä minäkin toivoin ja toivon yhä. Mutta se mitä jäi eron jälkeen yhteistä jäljelle, on jotain minulle outoa olotilaa. Ehkä se on ystävyyttä, ehkä etäisyyttä, ehkä jotain muuta, en tiedä.

Kun etsin ystäviä ja ystävyyttä mainituilla ktiteereillä, en löytänyt. Vaan tutkin yhä yksin omituisuuksiani, joista en halunnut ehkä halua luopua ja joiden kanssa moni tai juuri kukaan ei halua olla pysyvästi tekemissä. Ehkä eniten sieluni orpoutta koen, kun kerron kipeimpiä tuntojani. Jotain siitä miltä syvimmissä sopukoissani tuntuu. Monesti näen itselleni kuulijaksi tarkoittamani tavoittaneen jotain sisältäni, mutta myös itsestään. Eikä toviakaan ole kulunut, kun huomaan kuuntelevani häntä hänen kertoessaan jotain vastaavaa kokemusta omasta elämästään. Suljen suuni, yritän pitää korvani auki sekä olla hyvä kuunteljia, joksi hänestä ei minulle ollut 😥. 

Nykyisin ajattelen, että hyvälle ystävälle ei kuulukaan kertoa kaikkea eikä odottaa sitä toiseltakaan. Mutta miten vaalia ystävyyttä, jos ei koe sellaista itsellä olevan? Sitä en tiedä. Niinpä sydämeni asuu ilman ihmissielun kumppania ja kuljen yksin elämääni lyhentyvin askelin. Minne, sitäkään en tiedä. Puhun metsän puille, ketojen kukille ja mehiläisille sekä luonnon muille eläimille, joista osan olen houkutellut luokseni ruualla. Ne kaikki kuuntelevat ja pitävät kipeimmätkin salaisuuteni.

Pitkätkään rakkaussuhteeni eivät ole päättyneet, kuten solmiessani ajattelin; "kunnes kuolema meidät erottaa". Ne ovat jättäneet muistoja ja surulliset jälkensä elämääni, sillä olen havainnut tulleeni henkiseksi allergikoksi. Kun joku, josta välitän paljon ehdottaa jotain, koen sen muuttamisen vimmana.

Tänä aamuna, yhtenä alkukesän kauneimmista kuuntelen Muistojen bulevardia. Sieltä tuli kotiini sanoittaja Saukki, jonka joku muistaa Pikku oravista. Lienevät sukulaisia niille, joita lahjon kotini ympärillä. Saukki sanoitti paljon hienoa biisejä ja Olavi Virtakin lauloi Yön kulkijasta, kun aloitin koulunkäyntini 65 vuotta sitten. Myöhemmin sanoiltaan minulle yhdestä puhuttelevimmista lauluista. En tiedä miksi mieleni on juuri nyt kaihoa täynnä ja löydän sanoista yhä uudelleen itseni:

"Hämähäkki seitin kutoo, on kohta valmis verkko sen.

Sadekyynel nyt siihen putoo, mä sitä välttää myöskään voinut en.

Paluutieni seitti sulkee, nyt lukin myötä polku kulkee.

Vankis oon öinen lukki, seittis jo tieni tukki. Yöhön viet mukanasi mun.

Ei varoittaa mua kukaan voinut, kun yöhön jouduin, ei päivän laulu soinut.

Vain nähdä saan pitenevät varjot ja seitit nuo mun sitoo öisen vaeltajan luo.

Lukki seittinsä keskellä illoin, sadekyyneltä tuijottaa silloin.

Kun se päivän heijastuksen heittää, lukki kaipausta ei voi peittää.

Itse vankina verkkonsa takaa, lukki onnettomuutta vain jakaa, mutta koskaan ei vapaaks päästä se voi.

Sen sille osan kohtalotar soi. Niinkuin lukki seitin suojaan mä päivin hiivin piilohon.

Ennen uskoin mä onnen tuojaan, mut kauan sitten usko mennyt on.

Yhä yössä yksin kuljen ja toivon, että viimein suljen silmistä kauniin naisen, seittiini pisaraisen. Se mulle päivän heijastaa.

Itse vankina verkkonsa takaa, lukki onnettomuutta vain jakaa, mutta koskaan ei vapaaks päästä se voi. Sen sille osan kohtalotar soi."

Päiväkirjantapaiset blogini

Eilen kysyin blogissa olisiko hyvä ajatus tehdä pysyvä näyttely keskeisellä paikalla olevaan halliin tai vastaavaan kotien irtaimistoista, joilla on vähintäänkin paikallishistoriallista merkitystä? En saanut ainuttakaan tykkäystä saati kommenttia 😥. Silti idea on loistava 😅.

Samantien innostuin katselemaan taas kerran tekemisieni tilastoja kymmenen vuoden ajalta. Ylivoimaisesti luetuin on Resqueyhdistys Kulkureista ja Salla Honkapäästä kirjoitettu tarina kahdeksan vuoden takaa. Koirat vailla ihmiskotia ovat säilyttäneet suosionsa sekä pitäneet pintansa. Vaikka pitkään piikkipaikalla oli Päivi Strandénin kirjoitus kuinka hän hankki thaimaalaisen ajokortin.

Luulen tai oikeastaan tiedänkin, että lukijoiden määrää voisin helposti kasvattaa jakamalla kirjoitettua muille sivuille ja ryhmiin. Kun esimerkiksi joskus linkitän Thaimaahan liittyviä blogeja Jomtien Pattaya Beach Faceryhmään, lukijat tuplaantuvat. Myös lisäämällä "myyviä sanoja" tekstiin tulee lukijoita lisää, sillä ihmiset etsivät hakupalveluiden avulla päivänpolttavia tai muuten kiinnostavia juttuja. Ehkä kaikista luetuin kuukausi onkin, kun olimme koko sen ajan esittelemässä Päiviksen kanssa Merikonttikotiamme Hyvinkään asuntomessuilla. 

Mielenkiintoinen kokonaisuus ovat myös valokuvat, joita otan, jaan ja annan Googlen käyttöön. Joku päivä sitten huomasin niitä katsotun yli 2 miljoonaa kertaa.

Google on jotenkin outo lintu monella tapaa, sillä sinne ei hevin löydy puhelinnumeroa. Sitä etsin huonolla menestyksellä silloin tällöin vuosien ajan, koska halusin sen karttapalvelun ohjaavan Myllykylän liikenteen jotain muuta kautta kuin pihani läpi.

Kirjaimilla Googlen sivuille viestittelemällä sain reitin siirrettyä aina pariksi päiväksi, kunnes ohjeet palasivat entiselleen. Jos ei Soiniityntien sillalla olisi puomia, olisin polttanut käämini useammin. Jota sitäkin tapahtuu yhä milloin minkäkin keskisormen näyttäjän ansiosta.

Nyt olen jälleen kerran kartta- ja osoitehakupalveluiden suhteen toiveikas, sillä löysin suomalaisen karttojen ylläpitäjän, jolta Googlekin ehkä tietonsa saa tai hakee. Joka tapauksessa sillanpielessä autojensa kanssa kääntyjät ovat nyt olleet poissa. Aika näyttää määräajanko vai pysyvästi.

Käytän Googlen palveluita aika tavalla. Joka päivä voin sanoa. Eri hakukoneet kuitenkin antavat erilaisia tuloksia. Esimerkiksi vuosikymmeniä sitten tehdyn, itseäni koskevan jutun saatan löytää Bing-hakukoneesta, mutten muualta. Sen sijaan juuri aloittamani kirjan Rajaton valta kirjoittajasta en löytänyt juuri mistään mitään. Ehkä Leif Sundström ei olekaan kirjailija eikä muukaan julkisuuden henkilö. 

Rajaton valta

Viktor Frankl pohtii kirjassaan "Ihmisyyden rajalla" mikä sai jotkut ihmiset selviytymään keskitysleirin oloissa paremmin kuin toiset. Hän päätyi tulokseen, että ratkaisevaa oli pystyikö ihminen löytämään tarkoituksen elämälleen. Näiden kokemusten pohjalta Frankl kehitti uuden psykologisen ja psykiatrisen ajattelun teorian: logoterapian. Sen keskeisiä ajatuksia ovat elämälle motivaation löytämisen tärkeys sekä ihmisen luovuttamaton, perimmäinen valinnanvapaus kaikissa olosuhteissa: vapaus valita oma suhteutumisensa olosuhteisiin.

Se on itsensä etsimisen ja löytämisen kannalta merkittävä teos myös minulle. Kirja opetti minut käsittämään, että kullakin on elämäänsä koskien viimeinen sana sanottavana sekä sen myötä vastuu ja vallasta suurin. Vaikka natsit olivat keskitysleireillä vieneet juutalaisilta käytännössä kaiken, kaikkien kasvoilta he eivät pystyneet viemään hymyä vankien astuessa kaasukammioon ja omaan kuolemaansa. Merkittävää elämänlangasta kiinni pitämisen suhteen oli myös syy, miksi halusi elää. Usein se oli toivo ja leirin ulkopuolella mahdollisesti elossa oleva puoliso, lapset, ehkä vanhemmat, joskus työkin tai muu tehtävä. Viktor Franklinilla se oli tarve kirjoittaa ja kertoa maailmalle keskitysleirien kokemuksista.

Vaikka minun ei ole tarvinnut mennä kaasukammioon natsien antama pyyhe käsivarsilla, tiedän elämäntarkoituksen merkityksen. Kun olin Meilahden sairaalavuoteella sydänkohtauksesta ja -leikkauksesta selvinneenä, elossa minut piti rakkaus. Ilman sitä olin valmis kuolemaan. Elämäni jatkamisen ainut tarkoitus, jonka siinä hetkessä löysin, oli rakkaus vaimooni ja hänen minuun.

Olin myös työnarkomaani monesta syystä, jotka eivät olleet niin yleviä kuin ehkä ulospäin joskus näytti. Ehkä sellainen oli kuitenkin halu auttaa ja kulkea rinnalla, vaikka en ketään voinutkaan muuttaa, vaan antaa vain joitakin uusia rouheita elämään tai sen etsintään. Kun jäin eläkkeelle, koin itseni täysin tarpeettomaksi ja hyödyttömäksi ilman elämisen oikeutta. On ollut pitkä matka löytää elämän tarkoitus tai edes oikeus, vaikkei polullani olisi edes koppakuoriasta käännettäksi takaisin jaloilleen.

En myöskään tiedä miksi haluan olla kai aina heikomman tai alakynnessä olevan puolella. Riippumatta kuka tai mikä hän tai se on. Kun katson luonto-ohjelmasta gepardin, karjaeläimen tai alligaattorin sekä kuristajakäärmeen taistelua elämästä ja kuolemasta, sympatiani on poikkeuksetta sen puolella, joka on joutumassa syödyksi.

On hieno asia, että halutessaan voi ja osaa käyttää viimeistä valtaa itseään koskevissa asioissa. Mutta muitakin vallankäyttäjiä ja -muotoja on, kuten olemme joutuneet huomaamaan Ukrainan ja monesta muustakin sodasta. Silloin ei ole arvoa lasten, vanhusten, ei naisten eikä miesten elämillä ja tuntuukin, että usein diktaattorin, tällä kertaa Putinin, tarkoitus on hävittää koko veljeskansa.

Eilen ostin uuden kirjan, nimeltään "Rajaton valta", yli 700 sivuisen järkäleen, joka ei e-kirjana paljon paina. Se kertoo viime ja tämän vuosisadan diktaattoreista, jotka käyttävät valtaansa itsensä lisäksi myös muihin. Ehkä hyvä kysymys onkin miksi sen sallimme tai peräti haluamme, sillä muitakin syitä kuin pelko on. Sen Hitlerkin teoillaan osoitti. 

Olisiko tästä toteutettavaksi?

Tänään on Toivon ja puolustusvoimain päivä sekä Mannerheimin syntymäpävä. Se on hyvä hetki muistella kotikuntani sekä Hyrylän menneisyyttä ja suunnitella tulevaa. Siihen kaikkeen istuu ilman aasinsiltojakin rakennus, joka aloitti ortodoksipappilana, toimi vuosikymmeniä Hyrylän Elantona ja päätti päivänsä ravintola Päämajana. Rakennuksesta ei ole enää jäljellä kiveäkään. Toivottavasti toisin on irtaimiston laita, josta itselläni on kuvan kokopuinen opaste. Sen tekijää en tiedä. Ehkä Ilari Sjöblom tietää. Kerron saatuani kysyttyä, jos muistan tai joku muu osaa sen sanoa?

Kun katselin haikealla mielellä oleellisella tavalla Hyrylän historiaan kuuluneen rakennuksen katoamista kaivinkoneen kauhallinen kerrallaan, pyöri mielessä monenlaista. Muistoja, kuultua ja koettua, sillä minut on tehty kyseisen rakennuksen yläkerran pienessä huoneessa. Äitini kodissa hänen ollessa alakerran Elannossa myyjänä ja isäni Hyrylän varuskunnassa aliupseerina. En tiedä tai en kerro mikä tästä on faktaa ja mikä fiktiota. Se on silti osa omaani ja kansan suusta siepattuja paikallishistoriaa.

Sitä teemme jokainen laillamme olemalla olemassa. Näkyvääkin voi saada aikaan monella tavoin. Kuten toimimalla pankinjohtajanakin olleen Teuvo Tyllilän renkinä tai istumalla pyhäaamuisin Huokausten laakson reunalla Hokkasen, sittemmin Mokkilan kioskissa kohmelopilsnerillä. Juoma oli etupäässä Koffin Presidenttiä puolen litran pulloissa.

Hyrylän seutu kehittyy sekä kasvaa vauhdilla ja näkymä muuttuu, johon ei paljoakaan voi vaikuttaa eikä aina ole syytäkään. Mutta onko puretun rakennuksen mukana irtaimistonkin aina kadottava?

Vaikka jokainen ihminen on yhtä arvokas, en kaipaa Tuusulaan niinkään asukkaita, jotka vain piipahtavat täällä tuokion, koska "jossainhan sitä on asuttava". Kaipaan ihmisiä, jotka haluavat tehdä Tuusulasta kotikuntansa ja juurtua. He myös pitävät ehkä yleisesti ottaen paremmin huolta yhteisestä omaisuudestamne puistonpenkeistä lähtien.

Juurtumiseen tarvitaan monia asioita. Yksi on paikallishistoria, jota osa tulemme jokainen olemaan joskus ja jossakin. Kun emme voi säilyttää historiaan liittyviä kaikkia rakennuksia, niin voisimmeko säilyttää joidenkin rakennusten koti-irtaimiston tarinoineen mahdollisimman alkuperäisinä kokonaisuuksina jossain toisessa paikassa? Ehkä joku siellä käydessään muistaisi uuden tarinan, joka voitaisiin lisätä osaksi tallennettua irtaimistoa. Haikosen kirjakauppa esimerkiksi Hyrylässä on hyvä esimerkki monen muistoja täynnä olevasta rakennuksesta. 

Uudelleen sijoitettuja irtaimistoja voisi olla esimerkiksi keskitetysti kunnan omistamassa, keskeisellä paikalla sijaitsevassa teollisuus tai kaupallisessa hallisssa. Ehkä se olisi valtakunnallista kiinnostusta herättelevä, toisenlainen vierailukohde ja kulttuuriteko, joka auttaisi juurtumaan sekä osaltaan motivoisi valitsemaan Tuusulan uudeksi kotikunnaksi. 

Jos joku on vielä tässä vaiheessa mukana tai peräti innostunut, on oikeutettu kysymys "mistä rahat?" Niiden keräämisen voisi kunta aloittaa esimerkiksi maksamalla tarkoitukseen hankittavan hallin sen omistajalle vaikkapa rakennusoikeudella toisessa paikassa.

65 vuotta sitten....

Tuusulan lähettiläät viestivät omissa somekanavissaan kuntaa koskevista asioista. Toiminta perustuu vapaaehtoisuuteen, mutta siihen kuuluu koulutusta, tukea ja pieniä kannustinpalkintoja sekä yhdessä tekemisestä tulevaa hyvää mieltä. Olen yksi heistä. Ollut kai alusta saakka. 

Viime viikolla olin menossa yhteiseen aamutapaamiseen evakossa olevalle kunnantalolle, entiseen Tuuskotoon Tuusulanjärven rannalle, jossa äitinikin eli viimeiset vuotensa. Pysähdyin kirkon kohdalle katsoen tien toisella puolella olevaa, punaista puurakennusta, entistä kouluani. Palasin ajassa 65 vuoden taakse kahteen ensimmäiseen kouluvuoteeni. Muistelin jälleen kerran luokaltani mustalais-Leenaa, joka oli usein yksin. Silloin ei ollut romaneja, vaan valkolaisia ja mustalaisia. Heidän kielellään kaajet ja kaalet. 

Olin monesti Leenan kanssa välituntisin ja kuljin koulumatkojakin vähintään pysäkille saakka. Hän oli salainen ensirakkauteni. Usein kotonakin haaveilin kaikesta tulevasta yhdessä. Hän ja koko mustalaiselämä oli eksoottista, sillä tuttuja olivat myös mustalaisleirit hevosvankkureineen.

Kun jäin eläkkeelle puolivuosisataa myöhemmin, päätin ottaa yhdeksi leppoistamispäivieni sisällöksi etsiä menneisyydestä ihmisiä, joille olisin aikoinaan halunnut kertoa jotain, mutta mitkä syystä tai toisesta jäivät sanomatta. Leena oli yksi heistä. 

Monesti häntä etsin ja viimein löysinkin sosiaalisesta mediasta ja Ruotsista. Pyysin Facekaveriksikin, mutta koskaan hän ei minua somemaailman ystäväksi hyväksynyt. Ajattelin, ettei ole huomannut tai ei muista. Lohduttauduin, että on ymmärrettävää, etten merkinnyt kansakoulun ensimmäisellä luokalla sitä samaa kuin hän minulle.

Pari päivää sitten murehdin asiaa Manne-TV:stäkin tutulle Santeri A:lle. Johon hän, että "hai hyvä veli, kuinka sattuikaan. Haen Leena-siskon huomenna päivän reissulle satamasta. Käydään haudoilla ja niin edelleen. Soitan sinulle, jos aikaa jää ja se muutenkin sopii. Mennään kahville ja kerrot kaiken." Niin tapahtui. Sahankulman kahviossa tapasimme ja halasimme lämpimästi mennen tullen. Joimme kahvit ja minä puhuin silmiin katsoen mieltäni painaneen asian. Pienestä, arasta Leena-tytöstä oli kasvanut upea ja kaunis nainen. Yksi tarina harrastuksestani etsiä elettyä elämää sai kauniin, uuden sivun. 

Nurinkurinen hengellinen maailmani, osa 2

En ollut päässyt kovinkaan pitkälle päähteettömällä taipaleellani, kun yhteyttä otti Jyväskylän kaupunkiseurakunnan "viinadiakoni" Markku Laukkanen. Hän pyysi minua päihdeleirille Vesalaan. Ei asiakkaaksi, koska olin ollut niin kauan juomatta eikä työntekijäksi, koska olin ollut niin vähän aikaa juomatta. "Mutta siihen väliin", sanoi hän. Minä menin. Myöhemmin selvisi, että pyynnön takana oli myös silloinen tyttöystäväni Liisa Saarnivaara, josta tuli myöhemmin vaimoni.

Seurakunnasta tuli raittiin elämäni ensimmäinen työpaikka, sillä hain työvoimatoimistosta pari vuotta, aina kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan sosiaalisesti työrajoitteisten työllistämistukea. Luterilaisuus on myös hengellinen kotini, sillä kelpasin sinne sellaisena kuin olin. Kristillisyys ja kristityt näyttivät minulle kauneimmat kasvonsa. Koin olevani oikealla tiellä. Ikäänkuin odotushuoneessa, jossa odottelin vuosikymmenet kutsua sisään. Siellä istun edelleen. 

Perustin valtakunnan ensimmäisen päihdetyön päiväkeskuksen Omakotikadulle purkutuomion saaneeseen mummonmökkiin, jonka piharakennuksen hellahuoneessa asui koko jengille rakkaaksi tullut Olga kissansa kanssa. Itselläni oli kirkkoherran lupa tehdä myös katulähetystyötä ja Jyväskylän Katulähtyksestä tulikin seuraava työnantajani, jonka toiminnanjohtajaksi siirryin.

Yhdistys oli ja on aidosti yhteiskristillinen, jossa on paljon arvokasta, mutta myös nurjat puolensa. Esimiehenäni toimi hallitus eikä muististani ole kadonnut sen yksi jäsen, joka oli sitä mieltä, että menen helvettiin, koska minua ei ole kastettu uskoontulon jälkeen. Ajattelin silloin ja yhä, että kasteessa lapsena minulle annettiin nimi, jolla Luoja minut tuntee ja kutsuu. Onko Hän unohtanut tai enkö kelpaakaan? 

Kuinka murheellinen olinkaan kotiin mennessäni. En pystynyt ymmärtään miksi ihminen voi tai edes haluaa ottaa itselleen tehtäviä, jotka eivät kuulu meille. Itselleni ei ole koskaan ollut väliä onko joku tulossa tai menossa Hänen luokseen oikealta tai vasemmalta.

Uskoni karikkona ei olekaan ollut mikään ihmistä suurempi, vaan ihminen itse. Eräänkin kerran olen heidän tuomitsemanaan kapinoinut, etten halua "noiden" kanssa samaan paikkaan. Erityisesti niin koin, kun rakastuin Päivikseen. Sanoinkin hänelle, että menen mieluummin helvettiin kanssasi, jos sellainen on tarjolla, kun paikkojen jakelijoiden kanssa samalle osastolle.

Pomona työntekijöiden valinta kuului minulle. En edellyttänyt uskonratkaisua, mutten myöskään valinnut jumalankieltäjiä. Halusin jättää tilaa muutokselle. Joskus kysyin työhaastattelussa, että miten toimit, jos joku asiakas tai muu päihdeongelmainen pyytää rukoilemaan puolestaan tai kanssaan. Tovin kuluttua vapautin kysymyksen kanssa kiemurtelevan, että ole huoleti, en sitä edellytä. Mutta edellytän, että kykenet tarvittaessa ohjaamaan apua kaipaavan rukoilevan luokse. Onko sinusta siihen? Jos oli, oli hän usein työntekijämme.

Kokemus osoitti, että työntekijä joka etsii tietään, on monesti parempi kuin hän, joka kulkee Luojansa edellä yrittäen muuttaa Häntä itselleen sopivammaksi. Jotain samaa löydän alati itsestäni. Kun pyyhkii hyvin, unohdan kaiken suuremman ja kiitollisuuden. Mutta kun edessä on umpikuja, liitän käteni yhteen yön hiljaisuudessa, tähtitaivaan tai peiton alla sekä huokaan: "Päästä minut pälkähästä, jos ja kun olet olemassa lymyten jossain siellä mistä en Sinua löydä enkä ehkä tavoita".

Tänään en enää kärsi raamatulla muksijoista enkä kivittäjistä, koska samassa joukossa olen itsekin. Sillä tunnen ja arvostan Päivi Räsästä, mutta myös kivitän. Hän on jäänyt nimenomaan oman totuutensa ja ihmisten kirjoittaman raamatun taakse vangiksi. Eikä näe kuinka hän loukkaa Luojan tehtäviä ottaneena niitä, jotka kulkevat omia teitään omalla laillaan, ehkä kaukanakin Luojan perässä. 

Nurinkurinen hengellinen maailmani, osa 1

Koska elämäni on kesken ja keskeneräinen kuten minäkin, voin tehdä taipaleestani vain arvioita, joskin jotain valmistakin on jo ehtinyt tulla.

Oikeastaan lähes koko aikuisiän palkkatyön tein palvellen työnantajia, joilla on hengellinen viitekehys, Jyväskylän kaupunkiseurakunta, Katulähetys sekä Sininauhat. Peruskoulutuksen tehtäviin sain kulkemalla laitapuolia ja juomalla tolkuttomasti viinaa vuositolkulla. Mutta toisin kuin moni "uskoon hurahtanut", en elämäni suunnan muuttamiseen koskaan rukoillut tai pyytänyt muutakaan apua suuremmilta voimilta. Vaan ajattelin, että itse olen pullon huulilleni laittanut ja itse otan sen myös pois.

Jumalankieltäjä en silti ole milloinkaan ollut. Olen liian pieni ja mitätön sanomaan niin suureen asiaan juuta tai jaata, vaikka muiden lailla ainutlaatuinen ja ainutkertainen olenkin. Enhän tiedä edes kuinka kirjosieppo osaa takaisin Jokilaakson kotipönttöön Afrikan talvimatkaltaan. Sillä tietomäärällä on syytä pitää ainakin joissakin asioissa suu kohtalaisen supussa. Mutta on minulla uskoni, kuten jokaisella omansa. Ateistillakin, joka ei oivalla pohtia edes mistä hänelle on tullut tarve kieltää jumalat. Jonkun mielestä ihminen on kaiken napa, maailmankaikkeuden älyn huipentuma ja toisen mielestä taas ei.

Joka tapauksessa itse uskon ihmisellä olevan vallasta suurimman, valinnan vapauden. Tosin ehkä ylipäätään ihmisten tyhmyyden ansiosta joku onnistuu kahmimaan valtaa niin, että voi pudotella aikansa muidenkin päitä. Sen on tällä kertaa Ukrainan sota valitettavasti osoittanut. Mutta silloinkin jokaisella säilyy viimeinen valta. Päättää kuinka suhtautua tapahtuneeseen ja lopuksi omaan kuolemaansa. 

Maailmassani Luojaa myöten kaikki kunnioittavat ihmisen päätöksiä loppuun ja kadotukseen saakka, jos sellainen on ylipäätään olemassa. Vaikka ihmisten kirjoittama raamattu toista sanookin, itselleni ei ikuista tuonelaa ole. Vaan on ehkä isäni lauantaipullon jälkeen välillä toteamalla tavalla: "Humala haihtuu, mutta ikuinen tylsyys säilyy." Tai sitten hän sanoi tyhjyys. Mutta että osa meistä päätyisi eri paikkaan, ehei, siihen en usko.

Oikeastaan aioin kirjoittaa miten koin parhaimmillaan ja nurjimmillaan työyhteisön hengellisyyden, uskovaiset työtoverini sekä osin esimiehenikin. En päässyt vielä tänään siihen, sillä juutuin ytimen sivuraiteelle. Siihen sysäyksen sain, kun entinen työtoveri chattasi aamulla, että hän on palaamassa pitkän poissaolon jälkeen kotiinsa Jyväskylään. Kuten hän asian ilmaisi. Se toi mukanaan ison määrän kipeitä ja mukavia muistoja, joista taidan jatkaa huomenna.