65 vuotta sitten....

Tuusulan lähettiläät viestivät omissa somekanavissaan kuntaa koskevista asioista. Toiminta perustuu vapaaehtoisuuteen, mutta siihen kuuluu koulutusta, tukea ja pieniä kannustinpalkintoja sekä yhdessä tekemisestä tulevaa hyvää mieltä. Olen yksi heistä. Ollut kai alusta saakka. 

Viime viikolla olin menossa yhteiseen aamutapaamiseen evakossa olevalle kunnantalolle, entiseen Tuuskotoon Tuusulanjärven rannalle, jossa äitinikin eli viimeiset vuotensa. Pysähdyin kirkon kohdalle katsoen tien toisella puolella olevaa, punaista puurakennusta, entistä kouluani. Palasin ajassa 65 vuoden taakse kahteen ensimmäiseen kouluvuoteeni. Muistelin jälleen kerran luokaltani mustalais-Leenaa, joka oli usein yksin. Silloin ei ollut romaneja, vaan valkolaisia ja mustalaisia. Heidän kielellään kaajet ja kaalet. 

Olin monesti Leenan kanssa välituntisin ja kuljin koulumatkojakin vähintään pysäkille saakka. Hän oli salainen ensirakkauteni. Usein kotonakin haaveilin kaikesta tulevasta yhdessä. Hän ja koko mustalaiselämä oli eksoottista, sillä tuttuja olivat myös mustalaisleirit hevosvankkureineen.

Kun jäin eläkkeelle puolivuosisataa myöhemmin, päätin ottaa yhdeksi leppoistamispäivieni sisällöksi etsiä menneisyydestä ihmisiä, joille olisin aikoinaan halunnut kertoa jotain, mutta mitkä syystä tai toisesta jäivät sanomatta. Leena oli yksi heistä. 

Monesti häntä etsin ja viimein löysinkin sosiaalisesta mediasta ja Ruotsista. Pyysin Facekaveriksikin, mutta koskaan hän ei minua somemaailman ystäväksi hyväksynyt. Ajattelin, ettei ole huomannut tai ei muista. Lohduttauduin, että on ymmärrettävää, etten merkinnyt kansakoulun ensimmäisellä luokalla sitä samaa kuin hän minulle.

Pari päivää sitten murehdin asiaa Manne-TV:stäkin tutulle Santeri A:lle. Johon hän, että "hai hyvä veli, kuinka sattuikaan. Haen Leena-siskon huomenna päivän reissulle satamasta. Käydään haudoilla ja niin edelleen. Soitan sinulle, jos aikaa jää ja se muutenkin sopii. Mennään kahville ja kerrot kaiken." Niin tapahtui. Sahankulman kahviossa tapasimme ja halasimme lämpimästi mennen tullen. Joimme kahvit ja minä puhuin silmiin katsoen mieltäni painaneen asian. Pienestä, arasta Leena-tytöstä oli kasvanut upea ja kaunis nainen. Yksi tarina harrastuksestani etsiä elettyä elämää sai kauniin, uuden sivun.