Sivun näyttöjä yhteensä

perjantai 24. kesäkuuta 2022

Juhannus

Minulla on kymmenkunta pienoislippua tai viiriä, joilla kaikilla on tunnearvoa ja muistojakin. Yksi niistä on serkkuni Markun 22 vuotta sitten 50-vuotislahjaksi antama pieni Suomen lippu. Se on odottanut kaikki nämä vuodet käyttöä. Tänään ja huomenna on viimein sen aika, sillä muutama päivä ja yö sitten päätin tehdä Jokilaaksoon minijuhlapaikan.

On avajaisjuhlan aika, joka alkoi neuvottelulla kyykäärmeen kanssa, sillä se oli mieltynyt samaan paikkaan. Se onkin jo toinen kerta, kun olen jakanut reviirejäni uudelleen kyseisen heimon edustajan kanssa. Ensi kerran keskustelutilanne syntyi, kun vuosia sitten sen heimoveli tai -sisar vietti talviaan pihani halkopinon alla. Sieltä se luikerteli keväisin aurinkoon. Kolme kertaa heitin talvehtijan haarakepillä Purolampeen. Vasta viimeisellä kerralla se ymmärsi uida vastarannalle, kun uhkasin, että jos vielä uit tänne takaisin, lähtee ehkä henki.

Vaikka kyy syökin kesässä monta kymmentä ellei satoja osaomistuskoira Niilon kiusankappaletta, eli punkkeja, lupasin sille, että sinä jäät ja käärme lähtee. Jos ei Taivaan Isän, niin Jokilaakson paratiisista kuitenkin. Nykyisin ei Niilo ole täällä kuin harvoin kylässä, joten olkoon pihapiirini nyt myös käärmeen, kuten kaikkien muidenkin eläväisten koti lepakoista lähtien.

Sen lisäksi, että juhannus on keskikesän ja yöttömän yön juhla, on se myös Johannes Kastajan syntymäpäivä, joka raamatun mukaan syntyi puoli vuotta ennen Vapahtajaa. Mutta se on myös Juhanin nimipäivä, joka on yksi kolmesta etunimestäni. En tiedä miksi, mutta luulen nimellä olleen suvussani joku merkitys, sillä se on myös yhdellä neljästä minua vanhemmista serkuistani. Marjatta, Juhani, Tenho ja Markku he ovat, näin muistelen. 

Joka tapauksessa tänään juhlistan ensimmäisen kerran pientä juhlapaikkaa. Vielä en tiedä kuinka yhden hengen pirskeitäni järjestelen jatkossa, mutta illalla taidan käydä juhannussaunassa Jokilampien naturistiuinteineen, syödä uusia perunoita suutarinlohen kera ja polttaa Suomen lipun liehuessa minijuhannuskokon. Ehkä nautin sen yhteydessä myös alkoholittoman oluen ja kierrän avo-osa-autollani Tuusulanjärven. 

En muista milloin olen viimeksi ylipäätään juhlistanut tai edes odottanut juhannusta, sillä eloni ja oloni on nykyisin melankolista, yksinäistäkin, mutta kovin rakasta. Niin tänäänkin, vaikka herttaista, punatukkaista tyttöä ei enää ollutkaan olemassa 😪. Oikein mukavaa ja ikimuistoista juhannusta kaikille. Elämä kuitenkin on 💕💕.... Meille ja meillä kaikilla. 

Ei kommentteja: