Nurinkurinen hengellinen maailmani, osa 2

En ollut päässyt kovinkaan pitkälle päähteettömällä taipaleellani, kun yhteyttä otti Jyväskylän kaupunkiseurakunnan "viinadiakoni" Markku Laukkanen. Hän pyysi minua päihdeleirille Vesalaan. Ei asiakkaaksi, koska olin ollut niin kauan juomatta eikä työntekijäksi, koska olin ollut niin vähän aikaa juomatta. "Mutta siihen väliin", sanoi hän. Minä menin. Myöhemmin selvisi, että pyynnön takana oli myös silloinen tyttöystäväni Liisa Saarnivaara, josta tuli myöhemmin vaimoni.

Seurakunnasta tuli raittiin elämäni ensimmäinen työpaikka, sillä hain työvoimatoimistosta pari vuotta, aina kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan sosiaalisesti työrajoitteisten työllistämistukea. Luterilaisuus on myös hengellinen kotini, sillä kelpasin sinne sellaisena kuin olin. Kristillisyys ja kristityt näyttivät minulle kauneimmat kasvonsa. Koin olevani oikealla tiellä. Ikäänkuin odotushuoneessa, jossa odottelin vuosikymmenet kutsua sisään. Siellä istun edelleen. 

Perustin valtakunnan ensimmäisen päihdetyön päiväkeskuksen Omakotikadulle purkutuomion saaneeseen mummonmökkiin, jonka piharakennuksen hellahuoneessa asui koko jengille rakkaaksi tullut Olga kissansa kanssa. Itselläni oli kirkkoherran lupa tehdä myös katulähetystyötä ja Jyväskylän Katulähtyksestä tulikin seuraava työnantajani, jonka toiminnanjohtajaksi siirryin.

Yhdistys oli ja on aidosti yhteiskristillinen, jossa on paljon arvokasta, mutta myös nurjat puolensa. Esimiehenäni toimi hallitus eikä muististani ole kadonnut sen yksi jäsen, joka oli sitä mieltä, että menen helvettiin, koska minua ei ole kastettu uskoontulon jälkeen. Ajattelin silloin ja yhä, että kasteessa lapsena minulle annettiin nimi, jolla Luoja minut tuntee ja kutsuu. Onko Hän unohtanut tai enkö kelpaakaan? 

Kuinka murheellinen olinkaan kotiin mennessäni. En pystynyt ymmärtään miksi ihminen voi tai edes haluaa ottaa itselleen tehtäviä, jotka eivät kuulu meille. Itselleni ei ole koskaan ollut väliä onko joku tulossa tai menossa Hänen luokseen oikealta tai vasemmalta.

Uskoni karikkona ei olekaan ollut mikään ihmistä suurempi, vaan ihminen itse. Eräänkin kerran olen heidän tuomitsemanaan kapinoinut, etten halua "noiden" kanssa samaan paikkaan. Erityisesti niin koin, kun rakastuin Päivikseen. Sanoinkin hänelle, että menen mieluummin helvettiin kanssasi, jos sellainen on tarjolla, kun paikkojen jakelijoiden kanssa samalle osastolle.

Pomona työntekijöiden valinta kuului minulle. En edellyttänyt uskonratkaisua, mutten myöskään valinnut jumalankieltäjiä. Halusin jättää tilaa muutokselle. Joskus kysyin työhaastattelussa, että miten toimit, jos joku asiakas tai muu päihdeongelmainen pyytää rukoilemaan puolestaan tai kanssaan. Tovin kuluttua vapautin kysymyksen kanssa kiemurtelevan, että ole huoleti, en sitä edellytä. Mutta edellytän, että kykenet tarvittaessa ohjaamaan apua kaipaavan rukoilevan luokse. Onko sinusta siihen? Jos oli, oli hän usein työntekijämme.

Kokemus osoitti, että työntekijä joka etsii tietään, on monesti parempi kuin hän, joka kulkee Luojansa edellä yrittäen muuttaa Häntä itselleen sopivammaksi. Jotain samaa löydän alati itsestäni. Kun pyyhkii hyvin, unohdan kaiken suuremman ja kiitollisuuden. Mutta kun edessä on umpikuja, liitän käteni yhteen yön hiljaisuudessa, tähtitaivaan tai peiton alla sekä huokaan: "Päästä minut pälkähästä, jos ja kun olet olemassa lymyten jossain siellä mistä en Sinua löydä enkä ehkä tavoita".

Tänään en enää kärsi raamatulla muksijoista enkä kivittäjistä, koska samassa joukossa olen itsekin. Sillä tunnen ja arvostan Päivi Räsästä, mutta myös kivitän. Hän on jäänyt nimenomaan oman totuutensa ja ihmisten kirjoittaman raamatun taakse vangiksi. Eikä näe kuinka hän loukkaa Luojan tehtäviä ottaneena niitä, jotka kulkevat omia teitään omalla laillaan, ehkä kaukanakin Luojan perässä.