Ystäviä onko heitä?

Monta vuotta ajattelin, että hyvä ystävä on sellainen jolle voi ja haluaakin kertoa kaiken. Ehkä näillä kriteereillä ykköspaikalla keikkui vaimoni Päivis, jolle kyllä taisin kertoa aina kaiken. Ainakin lähes. Kun meille tuli avioero, muistan hänen toivomuksensa, että säilyisimme ystävinä. Tätä minäkin toivoin ja toivon yhä. Mutta se mitä jäi eron jälkeen yhteistä jäljelle, on jotain minulle outoa olotilaa. Ehkä se on ystävyyttä, ehkä etäisyyttä, ehkä jotain muuta, en tiedä.

Kun etsin ystäviä ja ystävyyttä mainituilla ktiteereillä, en löytänyt. Vaan tutkin yhä yksin omituisuuksiani, joista en halunnut ehkä halua luopua ja joiden kanssa moni tai juuri kukaan ei halua olla pysyvästi tekemissä. Ehkä eniten sieluni orpoutta koen, kun kerron kipeimpiä tuntojani. Jotain siitä miltä syvimmissä sopukoissani tuntuu. Monesti näen itselleni kuulijaksi tarkoittamani tavoittaneen jotain sisältäni, mutta myös itsestään. Eikä toviakaan ole kulunut, kun huomaan kuuntelevani häntä hänen kertoessaan jotain vastaavaa kokemusta omasta elämästään. Suljen suuni, yritän pitää korvani auki sekä olla hyvä kuunteljia, joksi hänestä ei minulle ollut 😥. 

Nykyisin ajattelen, että hyvälle ystävälle ei kuulukaan kertoa kaikkea eikä odottaa sitä toiseltakaan. Mutta miten vaalia ystävyyttä, jos ei koe sellaista itsellä olevan? Sitä en tiedä. Niinpä sydämeni asuu ilman ihmissielun kumppania ja kuljen yksin elämääni lyhentyvin askelin. Minne, sitäkään en tiedä. Puhun metsän puille, ketojen kukille ja mehiläisille sekä luonnon muille eläimille, joista osan olen houkutellut luokseni ruualla. Ne kaikki kuuntelevat ja pitävät kipeimmätkin salaisuuteni.

Pitkätkään rakkaussuhteeni eivät ole päättyneet, kuten solmiessani ajattelin; "kunnes kuolema meidät erottaa". Ne ovat jättäneet muistoja ja surulliset jälkensä elämääni, sillä olen havainnut tulleeni henkiseksi allergikoksi. Kun joku, josta välitän paljon ehdottaa jotain, koen sen muuttamisen vimmana.

Tänä aamuna, yhtenä alkukesän kauneimmista kuuntelen Muistojen bulevardia. Sieltä tuli kotiini sanoittaja Saukki, jonka joku muistaa Pikku oravista. Lienevät sukulaisia niille, joita lahjon kotini ympärillä. Saukki sanoitti paljon hienoa biisejä ja Olavi Virtakin lauloi Yön kulkijasta, kun aloitin koulunkäyntini 65 vuotta sitten. Myöhemmin sanoiltaan minulle yhdestä puhuttelevimmista lauluista. En tiedä miksi mieleni on juuri nyt kaihoa täynnä ja löydän sanoista yhä uudelleen itseni:

"Hämähäkki seitin kutoo, on kohta valmis verkko sen.

Sadekyynel nyt siihen putoo, mä sitä välttää myöskään voinut en.

Paluutieni seitti sulkee, nyt lukin myötä polku kulkee.

Vankis oon öinen lukki, seittis jo tieni tukki. Yöhön viet mukanasi mun.

Ei varoittaa mua kukaan voinut, kun yöhön jouduin, ei päivän laulu soinut.

Vain nähdä saan pitenevät varjot ja seitit nuo mun sitoo öisen vaeltajan luo.

Lukki seittinsä keskellä illoin, sadekyyneltä tuijottaa silloin.

Kun se päivän heijastuksen heittää, lukki kaipausta ei voi peittää.

Itse vankina verkkonsa takaa, lukki onnettomuutta vain jakaa, mutta koskaan ei vapaaks päästä se voi.

Sen sille osan kohtalotar soi. Niinkuin lukki seitin suojaan mä päivin hiivin piilohon.

Ennen uskoin mä onnen tuojaan, mut kauan sitten usko mennyt on.

Yhä yössä yksin kuljen ja toivon, että viimein suljen silmistä kauniin naisen, seittiini pisaraisen. Se mulle päivän heijastaa.

Itse vankina verkkonsa takaa, lukki onnettomuutta vain jakaa, mutta koskaan ei vapaaks päästä se voi. Sen sille osan kohtalotar soi."