Sain mukavan palautteen blogista

Kesän keinohyttysiä ja oikeita odotellessa

Luulen aloittaneeni suht säännöllisen kirjoittamisen yhteiskoulussa noin 12-vuotiaani tai jo aiemmin kansakoulussa. Sitä varten oli ainekirjoitustunnit. Niille opettaja taisi antaa aiheita tai sitten sai kirjoittaa omasta, jos sellainen oli mielessä. Aineet opettaja tarkasti ja korjasi virheet. Sitten niitä luettiin ääneen ja ruodittiin yhdessä tunnilla. Muistelen, että kun ymppäsin joukkoon adjektiiveja oli aineen lukeminen luokan edessä aika monesti totta. Harmittaa vieläkin silloin tälllöin, että yksikään ainekirjoitusvihko ei ole tallessa.

Mutta laatusanojen runsas käyttö ei ole ollut juttuni varsinkaan kirjoittessa, vaan enemmänkin puhuessa. En kyllä silloinkaan niitä isosti viljele. Yritän kirjoittaa kuivahkosti, mutta elävästi ilman koristeluja ja sen verran mielenkiintoisesti, että olisi jokunen päiväkirjanomaisten blogieni lukija.

Joskus saan niin mieltä koskettavan ja hellivän palautteen perusteluineen, että luen sen useammin kuin tekstiä sitä korjatessa. Itsekästä ja omahyvästä mieltä liikutti jonkun päivän takaisesta blogista saamani palaute niin paljon, että julkaisen sen myös tässä. Erityisesti ilahdutti perustelut, sillä lukija oli löytänyt sellaista, jota en osannut kuvia ja tekstiä värkätessä edes ajatella. 

Hieroja Seinäjoki on lisännyt kommentin postaukseeni Olin keinoälymaailmassa:

"Voi että, miten kiehtova ja monitasoinen kirjoitus! On vaikuttavaa, miten yhdistät menneisyyden muistot, unimaailman seikkailut ja keinoälyn tuomat uudet näkökulmat yhdeksi tarinaksi. Erityisesti tuo unesi matkasta Matkakodilla Alanyaan ja kohtaaminen turkkilaisen kyläkauppiaan kanssa herättivät lämpimiä tunteita – ne toivat esiin ihmisten välisen yhteyden ja vieraanvaraisuuden merkityksen.

Keinoälyn avulla luodut kuvat ja niiden herättämät ajatukset osoittavat, miten teknologia voi toimia siltana menneisyyden ja nykyisyyden välillä, tarjoten uusia tapoja käsitellä muistoja ja kokemuksia. Kiitos, että jaoit tämän matkan – se inspiroi pohtimaan omia muistoja ja unia uudesta näkökulmasta. Toivon sinulle antoisia hetkiä niin todellisuuden kuin mielikuvituksenkin maailmoissa."

Olin keinoälymaailmassa

Ehkä 20 vuotta sitten kävin kallonkuvauksessa. Eilen päästäni otettu röntgenkuva pomppasi älylaitteeni näytölle kuva-arkistosta. Aikani kaikkea siihen liittyvää muistellessa annoin kuvan keinoälyn käsiteltäväksi, että miltä pääni mahtaa näyttää keinomaailmassa.

Ehkä sille annetu tehtävä villitsi myös unimaailmaani, jossa olin viime yönä saanut käyttööni avioeron jälkimainingeissa myymämme Matkakotimme IN-105. Sillä kauimmillaan reissasimme Alanyaan. Oli mukava reissu. Turkin vuorilla kinasin leikkimielisesti pienen kyläkaupan omistajan kanssa, että huoliiko hän maksua ostamistamme ruokatarvikkeista vai ei. Olimme kuulemma koko kaupan historian ensimmäiset suomalaiset asiakkaat. Joka on heille niin suuri kunnia, ettei hän haluaa ottaa rahaa. Kompromissi löytyi maksamalla puolet.

Viime yönä ajelin unimaailmassani samalla autolla pitkin märkää viljapeltoa, jossa oli veden lisäksi sadonkorjuun jäljiltä vain sänki. Pelto oli niin märkä, että olin hyytyä upottavaan mutaan monta kertaa. Juuri ja juuri pääsimme sen toisella laidalla olleen, paljaan kallion päälle. Unessa ajattelin, etten pääse koskaan täältä pois. Mutta pääsin minä, sillä heräsin.

Jo pitkään olen nähnyt oikeastaan joka yö unia, joista muistan ainakin jotain aamulla. Niihin lisäilen omiani, sekä joskus keinoälyn tekemää tehden tarinoita itselleni, mutta myös muille jaettaviksi. Keinoälyn muokkaamasta kallonkuvasta innostuneena, annoin älylaitteeni ohjelmalle uuden tehtävän. Pyysin kertomaan yhdellä kuvalla kaikesta mitä päässäni liikkuu, jos keskiössä on toisen ohjelman tekemä keinokuva Jokilaakson Jokilammista.

Todellinen maailma, jos elän päivästä toiseen, yhdistettynä uni- ja mielikuvitusmaailmoihin sekä keinoälyjen muokkaamana tuo visioita jostain, jossa edes mielikuvitus ei taida olla rajoittajana. Ehkä tuulahduksen tästä kaikesta sain 60 vuotta sitten murkkuikäisenä impatessamme bensaa, tinneriä ja muitakin liuottimia.

Lain pitkä koura

Ajokiellon saa esimerkiksi toistuvasti ylinopeutta ajamalla. Poliisi määrää sen, jos kuljettaja on syyllistynyt moottorikäyttöistä kulkuneuvoa kuljettaessaan 2 vuoden aikana 4 kertaa tai 1 vuoden aikana 3 kertaa nopeusrajoituksen rikkomiseen. Joissa ylinopeutta on todettu 20-60 km/h nopeurajoitusalueella yli 10 km/h tai 70-120 km/h nopeusrajoitusalueella yli 15 km/h.

Itse olen ollut 3 kertaa nimismiehen tai komisariotason poliisimiehen luona kutsuttuna palauttamassa ajokorttia virkapöydän pöytälaatikkoon. Tai minne ne sitten määräajaksi laittanevatkaan kortit kuivumaan.

Muistan Jyväskylän Katulähetyksen toiminnanjohtajana puhuttelun, kun perustelin kortin tärkeyttä työssäni. Ja herra Isoherra sanoi, että voisi edes harkita jotain muuta, täytyisi olla kirjallinen lausunto työnantajalta. Siispä kirjoitin sellaisen ja menin takaisin. Sama virkavalta sanoi, että "niinpä niin, olet itse tämän kirjoittanut?" Kuten olinkin, mutta pääsin pälkähästä tiukoilla nuhteilla.

Toisella kerralla perustelin Myllykylän kehnoilla julkisen liikenteen yhteyksillä ja suht säännolllisillä  lääkärikäynneillä. Muistan, kun komisario armoa anoessani Järvenpäässä sanoi sitä antaessaan, että "jos kahden vuoden aikana tulee yksikin sakko mistä tahansa, älä edes kuvittele tänne yläkertaan tuloa. Vaan viet vaan hissunkissun ajokortin alakerran tytöille."

Kerran minut pysäytti Jyväskylän Rantaväylällä jäätelökauppiaaksikin kutsuttu moottoripyöräpoliisi ylinopeudesta. Hänelle sanoin sakkoa kirjoittaessaan, että mekin jeesaamme teitä melkein joka päivä, joten voisit antaa vain huomautuksen." Nahkapukuinen katsoi minua entistä tuimemmen ja kysyi: "Alatko kiristämään?" Tähän minä: "Että en. Mutta otamme kadulta korjaamianne sällejä ja sällittäriä harvase päivä Ensisuojaan, vaikkei olisi pakko ottaa ainuttakaan." Katse pysyi tuimana, kun hän repi sakkolapun ja sanoi minulle, että "ala vetää!" Samainen jäätelokauppias pysäytti minut seuraavana aamuna liian kovan vauhdin vuoksi Keuruuntiellä. Jo kaukaa näin, kun hän hymyili kuin Hangon keksi sekä sanoi avaamastani ikkunasta: "Lain pitkä koura tavoitti sinut kuitenkin." 

Eilen minulla oli vuosipäivä, sillä tuli vuosi täyteen Luumäellä saamastani viimeisestä ylinopeussakosta. Siitä huolimatta, vaikka pöytä on taas puhdas, en aio painaa kaasua raskaammalla jalalla. Rangaistukset ja köyhtyminen ovat opettaneet minut yli 50 vuodessa välttämään laitapolkuja ja ajamaan hiljaa. Tosin Aasiassa huristelen edelleen pyörälläni kuin poikaviikari konsanaan. Suomen ajoissa minua auttaa herran nuhteeseen Vanha rouva Avensiksen vakionopeudensäädin. Jos lain rikkominen tavallani on rikos, voisi minua sanoa kuitenkin hyvinkin aiheellisesti edelleen taparikolliseksi.

Olenko osa jäteongelmaa?

Soiniityntien joenvarren pelto ei taida tänä eikä tulevina vuonna tuottaa ruokaheinää lehmille, hevosille eikä lampaille. Vaan luulen niityn saaneen aimo annoksen myrkkyä ihmisten toimesta eikä se juuri vihreältä näytä. Harmillista, ajattelen tällä hetkellä. Mutta en arvostele keskeneräistä enkä tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Jos joku tahtoani kysyisi, toivoisin pellolle puuntaimia ja sähkölinjan alle luonnonniittyä.

Kotitieni toisella laidallakin näkyy ihmisen käsien jälki, mutta myös vastuuttomuus sekä järjen vähyys. Sillä viime talven lumien vetäessä viimeisiään, oli joku tuonut ojaan autokuormallisen jätettä. Näin on käynyt pari kertaa aiemminkin. Ne siivosin omalla kalustolla, ajalla ja rahalla Seepsula Oy:n osoittamalle jätelavalle. Siitä iso kiitos kotikyläni vastuulliselle yrittäjälle.

Kolmatta kertaa en Satakielipuistoksi ristimämme lehtometsän ja mehiläistarhan vieressä olevia jätteitä siivoa. Mutta ei niitä näytä siivoavan maanhaltija eikä yhteiskuntakaan. Neuvova ympäristöneuvoja kyllä neuvoi ja pyysi samalla poistamaan nimensä aiemmasta aihetta käsittelevästä blogista kuukausi sitten: "Kirjataan ylös ja vien ilmoituksen eteenpäin. Mutta kun ei ole ilmennyt ympäristölle vaarallisia myrkkyjä, ei se ole tärkeydessä eikä muissakaan prioriteeteissamme kovinkaan korkealla, vaikka kyse onkin ympäristörikoksesta." 

Saman tapainen suhtautuminen oli maannomistajalla. Luulen, että maallinen majani palaa krematoriossa tai mätänee maan uumenissa aiemmin kuin mainittu jätekuorma lähtee näillä toimenpiteillä minnekään. Mutta ehkä silmäni tottuvat uuteen näkymään  lehtipuiden satakielten lailla, jotka laulavat kuten ennenkin.

Maailma ja menomme siinä näyttää joskus perin nurinkuriselta. Vuosikymmen, kaksi sitten kuljetin ja kierrätin jätteeni lajitellen taatusti moitteettomasti viime vuosiin saakka. Sitten tuli ylikunnallinen jäteyhtiö Kiertokapula Oy, joka pakotti asiakkaaksi ja maksamaan perusmaksun kuukausittain, vaikkei olisi nimen omaan oman astiani tyhjennystäkään. 

Toisaalta ymmärrän, sillä olemme varsinainen porsaskansa, joka luultavasti hukkuisi omaan paskaansa tai eläisi sen keskellä ilman yhteiskunnan järjestämää jätehuoltoa (anteeksi vertaus oikeat siat). Ajattelemme edelleen, että kun joku on pois silmistä, asia on hoidettu tai ongelmaa ei ole.

En tunnista itseäni tästä heimosta, vaikken aiokaan kolmatta kertaa kuljettaa kotitieni varteen kuulumatonta roinaa minnekään. Toistaiseksi kasojen hyötyjiä ovat yhteiskunnan kustannuksella jätemaksunsa säästänyt ympäristörikollinen sekä naapurin rouva, joka penkoi ojasta panttipullot ja -tölkit. 

Mieleni tekisi kiikuttaa kuorma yöaikaan maanomistajan tai -haltijan kotinurkille, kuten kerran olin lähes kippaamassa pihaani ilmestynyttä romukuormaa vantaalaisen omakotitalon uima-altaaseen. Tätä kirjoittessa oivalsin mitä teen seuraavaksi. Siitä kerron ensi kerralla, sillä en jätä asiaa hoitamatta tavalla tai toisella.

Tänäänkin voi tehdä kukkaseppeleen

Tänä kesänä teen Jokilaakson pihapiirissä ja luonnossa pari uutta asiaa tai toisin. Ensinnäkin ryhdyin jalostamaan Keinokukkulaksi nimeämääni jätemaakasaa, vaikken vielä tiedä mitä kaikkea siitä tulee tai sillä kasvaa.

Voikukat nukkuvat öisin ja avaavat nuppunsa auringon noustessa

Annan myös kasveille enemmän tilaa tekemällä pihani alkukesän keltaiseen kukkamereen vain polkuja. Voikukkaa pidetään usein rikkakasvina, mutta itse asiassa se on osa luonnon monimuotoisuutta, jolla on merkittävä vaikutus ympäristöön. Se parantaa maaperän rakennetta, sitoo ravinteita ja tarjoaa ravintoa sekä pesäpaikkoja monille eläinlajeille. En tiedä ketkä kukkien joukossa asuvat, mutta sen tiedän, että hunajankerääjille sekä monille muillekin hyönteisille kasvi kelpaa. Ihmiselle se on lisäksi arvokas lääke- ja ruoka-aine. 

Pienen Vihreän Taloni kutsumattomaksi vieraaksikin siitä on, sillä sen juuret tunkeutuvat syvälle maahan. Tosin se sitoo maaperään kaliumia, mikä on tärkeää kasvien kasvulle. Voikukka voikin olla osa luontopositiivista elämää, jossa luonnolle tuotetaan enemmän hyötyä kuin haittaa. 

Voikukan lehdet, juuret ja kukat ovat syötäviä ja niitä voidaan käyttää salaateissa, keitoissa ja rohdoksissa. Juuret sisältävät luonnonkumia, joita voidaan hyödyntää rengasvalmistuksessa. Luonnossa on tärkeää juhlia jokaisen eliön merkitystä, myös voikukan. Monella lapsella, minullakin oli aikoinaan kaulassa itse tehty voikukkaseppele. Keltaiset kukat sinällään eivät oikein ole ihmisten suosiossa, joka johtunee niiden monilukuisuudesta. 

Luonnon monimuotoisuus on kuitenkin lähes välttämätöntä ihmisen hyvinvoinnille ja taloudellekin. Voikukka on osa tätä kokonaisuutta. Se on esimerkki siitä, kuinka jokainen eliö, myös ne, joita pidetään "rikkakasveina" tai "vieraslajeina", voivat olla osa tärkeää luontoa. European Environment Agency (EAA) korostaa, että luonnon monimuotoisuuden uhkaa on torjuttava. Sen heikkeneminen johtuu ihmisen toiminnasta, kuten maankäytön muutoksista ja saasteista. Ehkä Himalajan Balsamikin saa vielä joskus rauhan ja oikeuden elää Suomessa.

Lisää liksaa lentäjille?

Aamunärästykseni aihe löytyi päivän Hesarista. Ehkä siksi, että minäkin maksan viime kädessä veroistani Finnairin lennot, lennellään tai ei:

"Lentäjien keskiansio oli Finnairin mukaan viime vuonna 155 000 euroa ja lentokapteeneilla 210 000 euroa. Parhaiten palkattu ansaitsi eri lähteiden mukaan viime vuonna 290 000 euroa. Alun perin peräti kahdenkymmenen prosentin toivottu palkankorotus nostaisi hänen tapauksessaan palkan 350 000 euroon vuodessa. Neuvottelu lentäjien kanssa on nyt loppusuoralla, ja toissa viikolla lentäjät kertoivat, että työtaisteluihin ei enää ryhdytä."

Nyt piti ottaa närästyslääke. Vatsan lisärauhoitukseksi kaivelin myös hieman muiden ihmiskuljettajien palkkatietoja.

Veturinkuljettajan liksa on 5 500 € kuukaudessa. Kahdeksan kymmenestä palkasta sijoittuu välille 3 975 – 6 600 €.

Raitiovaununkuljettajan palkka on noin 3 300 euroa kuukaudessa. Heidän hankkeista kahdeksan kymmenestä sijoittuu välille 2 175 – 3 950 euroa.  

Keskimääräinen kuukausipalkka linja-autonkuljettajalla on 2 742 euroa kuukaudessa.

Päätoimisen taksikuskin palkka on työntekijästä riippuen 1500 – 3500 € kuukaudessa.

Varmasti kaikissa töissä on erilaisia lisiä, jotka nostavat ansioita. Yritin järkeillä millä eväillä Finnairin lentäjien palkat ovat eri planeetalta muihen kuljettajiin verrattuna. Lähimmäs päässevät isojen matkustajalaivojen kapteenit, jotka eivät taida kyllä hekään yltää edes puoleen.

Suomessa ammattilentäjän peruskoulutusta tarjoaa muun muassa Suomen Ilmailuopisto Porissa. Koulutus kestää noin kaksi vuotta ja se toteutetaan useissa eri jaksoissa. Koulutuksen jälkeen lentäjillä on ansiolentäjän lupakirja, mittarilento- ja monimoottorikelpuutus, joten huippuliksat eivät selity edes koulutuksen kestolla tai kalleudella. 

Kun aikoinaan näin punaisen avo-Ferrari Testarossan Monte Carlon pihassa, jonne ei edes päästetty Hondaamme saati minua sisään Casinolle, Multialla tehty James farkkutakki päällä, tunsin kateuden pistoksen. Mutta kun rauhoituin ja pysähdyin laskemaan lämiskäni sisällön huomatakseni, ettei Ferraria oltu hankittu rahoillani, helpotti olo. Nyt ei aamulla laskeminen auttanut. Sillä huomasin Finnairin tappioita maksettavan minunkin rahoilla.

Kuka kantaa kaiken mukanaan?

Omnia mea mēcum portō on latinankielinen lause, joka tarkoittaa "kaiken omaisuuteni kannan mukanani". Lausetta lainasi ainakin Cicero, joka kertoi, että jos oikein muistan, sitä käytti Bias. Itse lyhensin sen muotoon Omnia mecum porto - kaiken kannan mukanani. Näin varmasti moni muukin. Sillä otsikolla olen kirjoittanut aiemmin ainakin kaksi blogia. Ja nyt kolmannen hieman toisin kysymällä kuka kantaa kaiken mukanaan?

Innoituksen aiheeseen antoi Radio Suomen sunnuntaiaamun juontaja, joka pyysi kuulijoita kertomaan mitä itse kukin oikeasti kantaa aina mukanaan? Ehkä ylivertainen oli "mummeli", joka sai ohjelmassa lisänimen "varautuja". Hänellä oli aina rahamassin sivulokerossa paperilapulla omaisten ja läheisten nimetkin yhteystietoineen.

Mutta mitä itse kannan nahkapukuni sisällä sinne syntymäni jälkeen tullutta? Yksi on sepelvaltimotauti sekä napani ympärillä auringonkukan siemensäkin verran ylimääräistä. Jolle en tähän hätään keksinyt kuin vastenmielisiä sanoja, kuten ihra ja läski. Henkiselle puolelle karttuu sydämeen, sieluun ja korvien väliin koko ajan lisää jotain hyvääkin, vaikka iän karttuessa unohdan niistä yhä enemmän.

Muistelen, että ihoni ulkopuolla ei lapsena vaatteiden lisäksi ollut mitään. Ei taskussa kolikkoakaan eikä linkkuveistä, eikä kädessä ritsaa. Nyt on usein silmälasit ja jokapaikassa joskus löylyhuonetta myöten ranteessa kello ja ominaisuuksia askelmittarista lähtien. Täysin tarpeetontakin siinä on. Kuten Tyynenmeren surffausaaltojen korkeudet kulloinkin.

Nykyisin on jonkun vuoden tauon jälleen vasemman käden nimettömässä kultasormus yötä päivää, sillä menin jouluaattona kihloihin Tatan alias Morakotin kanssa. 75 onkin oikein hyvä ikä virallistaa ja yrittää kestävää parisuhdetta kolmannen kerran. Sillä sanotaanhan, että kolmas kerta toden sanoo.

Vaatteita on hyvä kantaa mukana varsinkin aikuisena ja julkisilla paikoilla sekä pakkaskeleillä. Sillä muuten tulee kylmä tai valkotakkiset piipaa-autolla vieden lukkojen taakse. Sen sijaan Jokilammilta ilman rihmankiertämää ei minua kukaan vie. Ei pakkasellakaan. 

Rahaakin kannan kukkarossa ja sen kyljessä pankki- ja ajokorttia sekä passia. Sillä ajolupa ei enää kelpaa joka paikassa henkilöllisyystodistuksesta. Kummallista, sanon minä. Vaikkei olisi seteleitä, joku kolikko pitää olla, jotta saa kaupasta lainaksi ruokakärryt. Joita kaupan lisäksi löytyy milloin minkäkin ojan pohjalta tai muista oudoista paikoista. Sekin on kummallista.

Ehkä tämän päivän joka paikan tärkein seuralainen on kämmenenkokoinen älylaite, joka taipuu moneen puhelimen, internetin, sähköpostin ja chat ominaisuuksien lisäksi. Hyödyn ohella se käy hyvästä ja monipuolisesta ajanvietteestäkin satoine eri ohjelmineen.

Jotakin muutakin kannan aina mukanani. Kuten aasialaisen munkin ranteeseeni laittamaa punaista, ohutta narua. Sen vieressä kulkee Nomination rannerengas kymmenine rakkaine tarinoineen. 

Entisen maatalouspitäjän karjalauma

Olen Hyrylässä alkuunpantu ja Naistenklinikalla syntynyt paljasjalkainen tuusulalainen. Tosin en tiedä, kun minut roudattiin armeijan sairasautolla vanhempieni rakentamaan ensikotiin, oliko sukat jalassa. Kenkiä tuskin ainakaan, kun en osannut vielä kävelläkään.

Silloin tällöin minulta kysytään ehkä osin pitkästä elostani johtuen Perä-Hyrylässä, joka on yhä olemassa, vaikka Riihikallio on laajentanut aluettaan kuin Suur-Suomen tekijät konsanaan, että onko Tuusula hyvä asuinkunta. Vastaan aika usein: "Jos kaipaat mitä tahansa ainutlaatuista, on lähes sata varma, että sitä ei seudulta löydy. Mutta jos et kaipaa mitään erityistä, on kotikuntani oikein mukava paikka.

Mutta on meillä jotain erityistäkin. Kun valitsemamme valtuutetut eivät kyenneet irtisanomaan kunnanjohtajaa haluista huolimatta, päätettiin lopettaa koko virka ja siirtyä pormestarimalliin. Sillä pormestarit ovat päätoimisia luottamushenkilöitä. Valtuusto valitsee pormestarin valtuutettujen ja varavaltuutettujen keskuudesta neljän vuoden valtuustokauden ajaksi. Joten laillani yksinkertainen voisi luulla, ettei neljän vuoden pestiä tarvitse hevin kesken katkaista. Varsinkaan, jos ei ole tehty laittomuuksia. 

Suomen kunnista kai ainoastaan Helsingissä, Kärkölässä, Tampereella, Tuusulassa, Pirkkalassa, Turussa sekä Puolangalla on toiminut pormestari kunnan- tai kaupunginjohtajan sijasta.

Joten kyllä vaan, Tuusulassa on ainutlaatuista. Olemme lopettaneet kunnanjohtajan viran päästäksemme valitsemastamme pomosta eroon. Ja sen jälkeen olemme erottaneet myös valitsemamme pormestarin muutama viikko ennen kuin pesti olisi päättynyt muutenkin. Minä luen tämän niin, että estääksemme uudelleenvalinnan.

On valitettavaa, että osa valtuutetuista halusi ennen maalia hiihtääkin loppumetrit toisten perässä toisten tekemiä latuja. Sillä pormestarimme oli latujen tekijä myös umpihankeen. Hän nosti joukkoineen monilla mittareilla Tuusulan kuntien valtakunnan piikkipaikalle.

Mielestäni politiikka ei ole niin likaista kuin miltä näyttää. Vaan se on vielä likaisempaa. Sen mahdollistaa neljän vuoden välein vaalikarja, joka haluaa olla myös karjapaimen. Silloin ei ole enää tärkeintä tehdäänkö verorahoilla oikeita päätöksiä. Vaan kuka saa päättää ja tehdä pormestarista paimenpojan.

Kun mikään ei riitä

Veroja ja sen luonteisia maksuja kerättiin Suomessa vuonna 2024 yhteensä reilut 116 miljardia euroa. Niitä ja pakollisia sosiaaliturvamaksuja keräävät valtio, kunnat ja sosiaaliturvarahastot. Lisäksi Suomessa kerätään Euroopan unionille tilitettäviä rahoja. Kun tämän kaiken jakaa valtakuntamme asukkaiden määrällä, on se liki 20 000 euroa vuosi per lärvi vastasyntyneet mukaan lukien. Jos laskin oikein, siitä voi itse kukin pohtia onko kotimaan väkisin keräämät maksut hintansa väärti. Sillä valtio ei taida laittaa esimerkiksi ropoakaan työeläkkeeni maksamiseen. Vaan ottaa sen sijaan siitäkin arkkuun tai uurnaan saakka rouhevan osan. 

Thaimaalainen verokarhu suomalaisella petankkipelipaikalla

Työeläkemaksu on Suomessa nimittäin  työnantajan ja työntekijän maksama eläketurvan rahoitusmaksu. Joka vuonna 2025 on keskimäärin 24,85 prosenttia palkasta. Työntekijän suora osuus on ikäryhmästä riippuen 7,15 % tai 8,65 %, mutta jostainhan se työnantajakin maksuosuutensa kerää. 

Kun työelämässä ynnäsin maksamani verot kirkollis- ja kunnalliveroineen, pakolliset vakuutusmaksut työeläke- ja sairausvakuutuksineen sekä omaisuus- ja liikennevakuutukset, jäi elämiseen hauskan- ja murheenpitoineen reippaasti alle puolet palkasta, jonka voin kyllä perustellusti katsoa ansainneeni bruttona.

Luulisi, että tässä on kaikkea muuta kuin ystävälliselle verokarhulle yllin kyllin ja liikaakin. Mutta ei. Kun sitten hankin kaupasta jonkun tuotteen tai yrityksestä palvelun, lyö verokarhu ylipitkät, leikkaamattomat kyntensä siihenkin sanoen, että maksapa vielä reipas 25 prosentia arvonlisäveroa. Kun tästä kaikesta tietoisena ja kokeneena sanon autoni öljynvaihtajalle, joka hänkin maksattaa työstään, öljystä, suodattimista ja tiivisteistä maksamansa veron asiakkaallaan, että en tarvitse kuittia, saattaa huollon hinta pudota neljäsosan. 

Vaikka ymmärränkin, että järjestäytynyt yhteiskunta tarvitsee rahaa, en koe pimeän työn ostamisesta syyllisyyttä. Vaan aitoa vahingoniloa, jos ahne karhu apunaan loppupelissä vouti ulosottoineen, jää kerrankin nuolemaan näppejään ilman hunajaa. Sillä vaikka kansanviisaus sanoo, että lypsävää lehmää ei kannata tappaa, ei se koske valtion nallea. Vaan se kaluaa vielä vainajan raadollakin tai tonkii tuhkakasaa perintöveroineen.

Keinokukkulan ensimmäiset mamukasvit

Aikoinaan, yli parikymmentä vuotta sitten hankin Tuusulan Myllykylästä suojättömaata noin 8 hehtaaria. Muodostin sen yhdeksi tilaksi, joka sai nimen Jokilaakso. Pari vuotta sitten yhteiskunta hyväksyi sen hakemuksestamme saman nimiseksi luonnonsuojelualueeksi.

Eämän tähden ry:lle lahjoittamani paikka tuli tavallaan valmiiksi. Nykyisen asun sen keskellä ja kotini pihapiirissä on vain hienosäätöjä ja oikkujen sekä visioiden toteutusta yhdessä luonnon kanssa.

Yksi sellainen on tänä aamuna Keinokukkula nimen saanut, pari metriä korkea nyppylä, johon kuorittiin maata ja vähän muutakin silloisen Matkakotimme pressutallin alta. Sen tarinan päätti menneiden talvien lumet, kuten Pienen Vihreän Talon, eli kasvihuoneemme katonkin. Nykyisin nukun paikalla peräkärryn sisään pystyttämässäni teltassa jonkun kerran kesässä kuunnellen vieressä lammesta toiseen virtaavan puron solinaa. Tilaa on kulkuväelle, joka matkaa vuode mukanaan. On se sitten selässä kannettava teltta tai omilla pyörillä liikkuva. Toki yösija löytyy sängyttäkin reissaavalle, vaikkapa Seitsemän veljeksen vaellusreitin samoilijalle. 

Vieressä oleva, varsin ruma, luontoon soveltumaton jätemaakasa odotti visiota ja toteuttajaa parikymmentä vuotta. Päivä, kaksi sitten kävin veljeni vaimonsa kanssa kauniiksi kunnostamalla läheisteni haudalla. Samoissa puuhissa vastaan käveli ventovieras nainen. Hänellä oli paperikassillinen kevään kukinnat kukkineita, poissiivottuja narsisseja. Joten tervehtimisen lisäksi kysyin mihin viet nyykähtäneitä kukkasipuleja?

Ajattelin, että varmaan viereiseen biojäteastiaan. Mutta ei, vaan hän vastasi: "Kotipihaan ajattelin, mutta kyllä sinä nämä saat. Säästyypä istuttamisen vaiva." Matkalla kotiin mietin, mitä meninkään kysymään ja mitä teen tai minne ne istutan? Näin sai karu Keinokukkula nimensä ja tarkoituksen sekä ensimmäiset luontoon kuulumattomat kasvinsa. Aika näyttää säilyvätkö elossa. Tosin en tiedä kuinka on käynyt puron toisella puolella olevien Sari Rinteen karhunvatukoidenkaan kanssa.

Toisaalta viereisellä nyppylällä, Jokilammen rannalla on keisarinlilja kukkinut monta vuotta kesäisin. En edes tiedä kuinka kauan, sillä meni aikansa ennen kuin löysin mamukukan suomalaisen luonnon kasvillisuuden keskeltä. Mutta en siitä suurtakaan huolta kanna, sillä Jokilaakson lähes ainut kukkula on nyt saanut joutenolon sijaan käyttötarkoituksen. Ehkä se saa kanta-asukkaiksi tulevaisuudessa muitakin luontoon leviämättömiä maahanmuuttajia.

Saako tyhjän pyytämättä?

Voiko tyhjyydessä olla sattumaa? Sitä mietti isäni joskus lauantaisin siemailtuaan tuolin jalan pullolla terästettyä kylmää kahvia.

Tänään on ilman terästystäkin 4931. enemmän tai vähemmän mitäänsanomaton tämän blogialustan kirjoitus. Tarinoista ainakin 1000 on Päiviksen aivojen ja sormenpäiden tuotosta ja paria kolme lukuunottamatta loput omiani. 

Lukukertoja on kaikkiaan toista miljoonaa. Se on merkittävä saavutus ja päivieni sisältö, sillä aivoille on hyväksi käyttää niitä tyhjänpäiväiseenkin ja järjettömään kuin pitää korvien väliä vallan joutilaana telakalla. 

Kun saan päivän tekstin julkaisukuntoon, lisään itse ottamani, keinoälyn tekemän, ilmaisen kuvapankin tai joltain ilman lupaa nyysimäni kuvan tai pari, harvoin enemmän. Sen jälkeen luen tekemäni pari, kolme kertaa. Tsekkaan kuvien asettelun kokoineen ja julkaisen blogisivuilla. Sinne jaksan yhä odottaa myös Päiviksen kirjoituksia, sillä Elämän tähden blogisivut on yhteinen luomuksemme.

Lopuksi linkitän aikaansaannoksen yhdestä kolmeen Facesivuille aiheesta riippuen. Päivän ja yön mittaan luen kirjottamani vielä jonkun kerran läpi. Virheitä korjaillen tai muuten muokkaillen. Jos myöhemmin joku antaa itsekästä mieltäni hivelevän palautteen, puristan viimeisetkin mehut mukavasta palautteesta. Työstän kaiken joka tapauksessa seuraavanakin aamuna, kun hahmottelen uuden päivän kirjoitusannoksen sisältöä. Ja ihmettelen miten eilen tekemääni on yön aikana ilmestynyt uusia kirjoitusvirheitä, joita en ollut aiemmin huomannut. Joskus olen asiasta niin varma, että syytän kämmenenkokoisen laitteen oikolukuohjelmaa tai jotain muuta, joka tekee silmien ollessa suljettuna salaa blogiini virheitä.

Kaikkinensa blogimaailmani aiheen etsimiseen, faktojen tarkistamiseen, tekstin hahmottamiseen, kuvien ottamiseen ja muokkaamiseen, yhdellä sormella kirjoittamiseen, virheiden korjaamiseen sekä hienosäätöön menee elämästäni monta tuntia joka päivä, välillä öisinkin.

En tiedä onko kenenkään elämä tyhjänpäiväinen, vaikka se siltä välillä tuntuu sekä näyttääkin ja tällä pallolla joskus päättyykin. Eikä ehkä mitään saa mukaan. Vai saako? Jos kaikki muuttaakin ainoastaan muotoaan uudeksi osaksi universumin maailmankaikkeutta? Sanokoot uskonnot mitä tahansa, itse en tiedä päättyykö tai katoaako mitään milloinkaan vai tuleeko siitä jotain toista, josta tyhmä ihminen ei tiedä eikä ehkä ole tarkoitettukaan tietämään mitään.

Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Itse ajattelen, että kun tieto loppuu, jäljelle jää usko, josta varmimpana pidän, että ihmisestä on moneksi, muttei luomakunnan kruunuksi eikä älykkäimmäksi otukseksi. Vaikka onkin itsensä tehtävään tyhmyydessään ylentänyt. Mutta ehkä mikään ei ole silti turhaa ja aika näyttää vienkö jotain korvieni väliin, sydämeni syövereihin tai sieluni sopukoihin keräämästä mukanani jonnekin, jossa pääsen vapaaksi myös ajan vankilasta.

The Little Green House

Pieni Vihreä Talo on nimeltään ajan saatossa pienistä kunnostuksista huolimatta hieman ränsistynyt, nykyisin vailla kattoa oleva kasvihuoneemme. Jossain Forssan seudulla saattaa olla saman niminen ihmisille ja ehkä eläimillekin palveluja tarjoava majoitusyrityskin.

Mutta meidän on muovintapaisesta tehty ja tarkoitettu etupäässä kasveille. Sen pitkäaikaisin asukas on vuodesta toiseen viihtyvä ruohosipuli. Katon vei useampana vuonna talven lumet ja mittani tuli täyteen joka keväistä korjaamista. Joten Little Green Housesta tuli enemmän hyötykasvien ympärivuotinen koti ja majatalo. Toki sinne kesäisin änkeää myös kutsumattomia vieraita nokkosista voikukkiin. 

Vuosi sitten sipulit saivat seurakseen nyt oikein hyvinvoivan näköisen karviasmarjapensaan sekä jo yli katonrajan kurkottavat luumupuut. Ulkopuolella jalostettujen kasvien valtakuntaa vartioi pari, toistaiseksi ontuen kasvavaa pensasmustikkaa ja seuraksi muuttanut marjapensas sekä rapalperirypäs.

Yhden seinustan kesäasukkaita ovat perunat, joita syön loppukesästä vesi kielellä oman tai muiden maiden lisukkeiden sekä voin ja sipulisillin tai suutarinlohen kanssa. Yleensä kasvikoti on luovuttanut Päiviksen ja oman lautaseni reunalle vähintään jonkun tomaatin ja kurkun.

Ulkoseunustan vuosittaisista herneistä selkävoiton ottivat viimein pihapiirini puput, joiden yksi perhe taitaa nyt asustaa Merikonttikotini alla. Sen verran pihassa juoksee nyt pikku jänöjä.

Katoton kasvikoti päästää sisään lisäksi enemmän naapuriniityn mehiläisiä. Tekipä yhteen alumiiniseen katto-orteen ampiaisetkin kotinsa, joille kyllä annoin viime kesänä häädön. Myös monenlaisia perhosia sekä muita minulle outoja siipiveikkoja ja -veikottaria käy kylässä useammin. Pienet muurahaisetkin yrittävän asettua taloksi sekä lintuja käy poissaollessani vähintään kuokkavieraina. En tiedä mitä mahtanevat etsiä. Elleivät sitten maahan istuttamiani herneitä.

Pari talvea sitten jänikset söivät niin korkealta minne suut ylsivät 70-vuotislahjaksi saamani omenapuut. Jotka eivät kuitenkaan näköjään kuolleet, vaan villiintyivät. Luumupuihin ja herneisiin ei Roger Rabbit heimoineen pääse enää käsiksi ellen unohda ovea auki.

Kun toistaiseksi olen luopunut rakentamastani kastelujärjetelmästä, on katottomuudesta huolimatta enemmän kastelupuuhista kesän mittaan yhä vihreämmäksi tulevalle kasvihuoneelle asiaakin. Entiseen tapaan istun parhaat päivänsä nähneessä rottinkituolissa kesäisin monet kerrat kasvien valtakunnassa, sillä siellä minut valtaa joku outo rauha ja muutenkin mukava fiilis.

Mennyttä muistellen

Päivää ja kahta yli 13 vuotta sitten minulla oli poikani syntymäpäivä ja surupäivä, sillä silloin oli ensimmäisen vaimoni hautajaiset. Sinne menin kutsulla: "Enhän voi estääkään sinua tulemasta".  Liisan saattomatkasta kirjoitin silloin näin.

Paljon myöhemmin päättyi myös Päiviksen ja minun noin 10-vuotinen taival, joka vei mennessään yhteisen kirjoittamisen. Mutta ennen oli ennen ja päivälleen 13 vuotta sitten Päivis kirjoitti keväästä näin: 

Menneiden aikojen surujen ja ilojen epäsovinnainenkin penkominen on helppoa ja mielenkiintoista. Sillä blogimme etusivun reunassa on Translate/Kääntäjä-linkki, jota klikkaamalla voi tekstin kääntää vaikka kiinan kielelle. Ehkä se näkyy kaikilla laitteilla. Sitten on Tunnisteet-palkki, jota varsinkin Päivis käytti laittamalla sinne kirjoittamastaan avainsanan tai ueammankin. Kolmas on Blogi-arkisto, jossa taitavat olla lähes kaikki kirjoituksemme aivan alkua lukuunottamatta. 

Joskus yön hiljaisuudessa innostun matkaamaan ajassa taaksepäin, klikkailen arkiston kuukaisia ja tunnistesanoja. Nauran ja itken sekä hymyilen ja kyynelehdin eläen elettyä uudelleen. Se on mukavaa, tunteikasta ja opettavaistakin sekä tähän hetkeen tai tulevaisuuteen syvyyttä antavaa.

Vaikka elämä on ainutkertainen, elän sitä uudelleen tavalla ja toisella. Vaikkapa korvien välin muistojen ullakkoa penkomalla. Ehkä siksikin siellä on monenkirjavan muistin erilaiset lokerot ja piilopaikat. On joitakin, jotka toivoisimme voivamme pitää kirkkaina mielessä ja niitä, joita ainakin nuorempana toivoin voivani unohtaa. Mutta aika on kullannut ja kultaa yhä lähes kaikkea muistamisen ja muistelemisen arvoisiksi, vaikka välillä harmittaa sekä sattuukin aika ja monella tavalla.

Kaikki Luojan luoma on elämänkirjani

Oma hohtonsa oli olla 1955 viisivuotias ja oma hohtonsa on olla 2025 seitsemänkymmentäviisivuotias. Siihen mahtuu lähes kaikki Keski-Suomessa, Thaimaassa, Helsingissä ja Hyrylän Korpintiellä sekä Myllykylän Jokilaaksossa. 

Kotini ja ehkä myös loppusijoituspaikkani on Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskellä. Toivottavasti Ison tien toiselta puolen naapurista anastamani Ison kiven juurella. Teolle sain myöhemmin Senkkerin kiviainestehtaan siunauksen.

Paikan snadeimmat asukkaat ovat täitä pienempiä. Niistä en näe mitään enkä ketään koskaan tai vain harvoin. Kunhan vaan tiedän olemassa olot.  Minikokoisimmat joiden kanssa en ole päätynyt sopuisaan yhteiseloon, ovat keltaiset muurahaiset, vertani imevät tulevat hyttysäidit sekä punkit, joista en tiedä ovatko ne yksi vai useampi sukupuolisia.

Punkit viettävät eloaan ja asuvat ensikodeissaan esimerkiksi pienissä metsähiirissä, myyrissä ja päästäisissä. Joita vuorostaan vaanivat monet lihansyöjät. Mukaan luettuna jonkun kerran kesässä näyttäytyvä kyykäärme. Sen elämä saattaa vastaavasti päättyä supikoiran tai vaikkapa harharetkillä olevan kylän kotikissan lounaaksi.

Pelkästään kotipiirini eläinten elämien kiertokulusta saisi helposti kokonaisen kirjan minunkin tiedoilla ja mielikuvituksella. Suurimmat Jokilaakson uteliaat ovat hirvet, peurat ja kauriit sekä ilvekset, ketut ynnä muut. Joista osa syö kasviksia ja osa kasvissyöjiä.

Ehkä itse luonnonsuojelualueen suurimpana asukkaana, jos en ota puita huomioon, elän varsin turvallista elämää. Pikaisella vilkaisulla pihapöntön kirjosieppo tai tiainen näyttäisi sekin elävän suht aivoista elämää. Näin ei ole, sillä naapuripuissa vaanivat käpytikat ja oravat kuinka saisi tintin pyöreän, ovettoman kotioven suuremmaksi ja suihin pikkulinnut jo ennen niiden syntymää.

Jokilaakson luonto on eläimille ja kasveille vaaroja täynnä sekä välillä kuolemaksi. Karhunköynnös, elämänlanka eli isokierto elää talven kuin sitä ei olisi olemassakaan. Kunnes kietoo kesän tullen ja mittaan mesiangervon kuolemansyleilyynsä päättäen kauniin kasvin päivät.

Oikeastaan viime vuosien yksi suuri löytö oli ymmärrys, että monet kukatkin nukkuvat. Pihan voikukistakin näkyy keltaisen värin sijaan kesäöisin vain nuput.

Maitohorsma sen sijaan taitaa valvoa aina ja pärjääkin hieman paremmin himalajan- eli jättibalsamin kanssa, joka kevään torkkujana antaa tasoitusta. Kunnes ne keskellä kesää kilvoittelevat auringonsäteistä kurkotellen valoa yli kahden metrin korkeudessa. Tätä elämän kilpajuoksua seuraan päivien lisäksi myös kesäöisin kävellessäni luonnon keskellä pitkin rantapolkuja aataminasuisena Jokilammille yöuinnille.

Jokilaakso jälleen kerran

Eilen vietin ¾ vyosisataisen elämäni merkkipäivää Jokilaakson luonnon keskellä ilman ihmisseuraa. Sähköisillä välineillä onnitteluja tuli kuitenkin enemmän kuin paperisina kai koko elämän aikana. Mukavaa ja kiitos kaikille tämänkin kautta, sillä vain yksi kaipaamani oli poissa 😥. Oli myös aikaa muistella yhä uudelleen mennyttä aikaa, sillä jokainen pohdinta tuo mukanaan jotain uutta.

Kun aikoja aiemmin vaihdoin osin vanhemmiltani perimällä omaisuudella ja sisarosuudet lunastamalla sekä vaimoni rahoilla syntymäkotini Jokilaakson suojättömaahan, teki verottaja minusta pienviljelijän. Sillä alue oli sen mielestä maatalousmaata, vaikken pienen, vihreän huoneeni ulkopuolella mitään viljelekään. Vähän samaan tapaan kuin eilen kertoi ystäväni Hankasalmelta. Että verottajan mielestä koko navetta muuttuu saunaksi, jos hän rakentaa toiseen päähän saunan. Heh, ajattelin minä. Että mitähän mieltä verokarhu olisi, jos saunassa asuisi sen jälkeen kanat kukkoineen, lampaat pässeineen ja joulua pelkäävä possu?

Niin tai näin, sieluni sai rauhan, kun en vaihtanut vanhempieni rakentamasta kodista osaakaan rahaan. Vaan maahan, jonka puolesta Suomi taisteli. Isäni sotilaana rintamalla ja rauhan aikana armeijassa Hyrylässä sekä Santahaminassa. Äitini vastaavasti lottana ortodoksikirkon tapulissa viholliskoneita tähystäen ja vuosia myyden ruokaa Elannoissa. 

Jokilaaksossa oli luvat neljälle omakotitalolle, joista ainoatakaan en käyttänyt. Siinä meni paljon rahaa niin sanotusti taivaan tuuliin. Mutta Jokilaakso säilyi kokonaisena, jonka tarkoituksen aika jalosti. Koin, että vanhempieni tahtoa kunnioittaen, sillä yksi sotien ja armeijoiden tarkoituksista on nurinkurisesti ei rahan, vaan elämän suojeleminen.

Monesti vuosien aikana pohdin Jokilaakson taivaan alla, silloin raiskatun luonnon ja savisten tulvavesialtaiden keskellä, että mitä minä tälle kaikelle teen? Mitä useammin joku kävi ihmettelemässä ja neuvomassa, että mikset rakenna tai siivoa edes risukoita, sitä kirkkaammaksi tuli tahtoni.

Halusin varjella kaikkea elämää, joka jalostui myös aiemmin perustamani yhdistyksen tarkoitukseksi. Elämän tähden ry:stä tuli Jokilaakson omistaja ja kotini, sillä huomasin, että minulla ei olekaan ketään, kuka haluaisi omistaa jotain yhdessä kanssani. Kaikki vaikuttaa kuitenkin kaikkeen tai ainakin moni moneen. Tämän käsittäminen sai aikaan, että vastaavasti jälkeeni minkään muuttumatta ei myöskään kukaan voi omistaa mitään entistä omaani yksin. Ehkä huomenna pääsen siihen mihin piti tänään päästä. Ketkä kanssani Jokilaaksossa asuvat tai elävät.

Viikatemiehen väistelyn vuosipäivä

Tänään on 27 394. viikatemiehen väistöpäivä. Elettyä elämää tulee ¾ vuosisata täyteen 18 minuuttia vaille 16. Hieno juttu, sillä edelleen rakastan elämää. Joka on joskus yksinäistä, aina elämisen arvoista eikä koskaan viheliäistä.

Muistelen äitini sanoneen, että tarinani oli loppua ennen kuin oli alkanutkaan, sillä sydämeni pysähtyi tullessani maailmaan. Mutta lähti kuin lähtikin uudelleen käyntiin ja pääsin tekemään tarinaani elämänkirjakokoelmien joukkoon. 

En osaa sanoa kuinka usein Tuonelan portit ovat olleet avoinna tai ainakin raollaan odottaen sisäänastumistani. Varmasti näin on vuosikymmenten aikana ollut useasti esimerkiksi liikenteessä, sillä joukossa kulkee päiviensä ennenaikaista päättämistä hautoviakin. Puhumattakaan kahjoista ja kaltaisistani rattijuopoista tai huumehörhöistä. 

Mutta tietoisestikin taival on ollut hiuskarvan varassa, kun kotikäynnillä pääni oli kamoissaan olleen bodarin kainalossa ja pistooli ohimollani, että "losautanko tästä?" Sitä ennen elin 10-15 vuotta itsekin kuin jokainen päivä olisi ollut viimeinen.

Lähellä oli polun pää myös Meilahden sydänvalvomossa infarktin saaneena. Silloin olin vailla kuolemanpelkoa ja valmis lähtemään. Elävien kirjoissa minut piti Päiviksen välittäminen ja vaurioituneen sydämeni pohjassa saakka tuntunut hänen rakkautensa. Elämästäni kiitollinen olen vanhemmilleni, puolisoilleni ja pojalleni tai pitäisikö sanoa pojilleni?

Varsinkaan vanhemmilleni en pysty velkaani maksamaan koskaan. Ehkä hyvittää voin jotain välittämällä ja jakamalla elämän mahdollisuuksia muille. Vaikka he eivät koskaan sitä tietäisi saati ymmärtäisi.

Ainutlaatuisen elämäni suuria ihmisiä ovat siis vanhempani, jotka minut tekivät. Liisa, jonka kanssa yhteinen elämä auttoi minut eroon viinasta ja laitapuolen kulkijan tieltä, vaikka laidalla laillani elän aina. Marko, joka toi suuren ilon ja uuden tarkoituksen. Sekä Päivis, joka auttoi minua pysymään kaidalla polulla ja oli suuri rakkauteni. Toki rakkaita ovat yhä ja yhtä kaikki mainitut ja monet muut. 

Tänään syntymäpäivänäni Jokilaakson juhlapaikalla liehuu Elämän tähden viiri sekä alkoi yötön yö Utsjoella. Silloin aurinko paistaa yhtäjaksoisesti runsaat kaksi kuukautta. Eikä se laske lainkaan horisontin alapuolelle. Merikonttikotini yössä, metsäwc:ssä käydessäni syntymäpäivää vastaanotti kiiluvine silmineen kanssani pihapiirin koloissa tai puiden alla asuva supikoira.

Kansan keskuudesta faktaa ja fiktioita

Olin viisivuotias, juuri polkupyörällä ajamaan oppinut natiainen, kun Tuusulan tupakkatehdas aloitti toimintansa vuonna 1955. Syntymävuonnani perustetun Amer-Tupakan tuotantolaitos siirtyi silloin Lauttasaaresta Perä-Hyrylään. Sen jälkeen moni hyryläläinen oli siellä töissä ja asui "Bostonin lähellä". 

Viimein minunkin entinen työpaikkani lakkasi olemasta. Mutta rakennukset säilyivät. Uuttakin rakennettiin ja ajan kanssa syntyi Bostonin asuinalue. Se ei saanut nimeään siksi, että tuusulalaiset olisivat erityisen amerikkamyönteisiä, vaan siksi, että Amer-tupakka teki aikanaan alueella Boston-tupakkaa. Taisipa entisen tehdasrakennuksen eteen tulla Tuusulantielle linja-autopysäkkikin, joka sai nimen Amer.

Mutta linja-autojen lisäksi paikalle ehtivät myös jalkamiehet, jotka mittelivät voitosta Helsingin olympialaisissa 1952 maratonin lisäksi myös 50 km kävelyssä ja kävivät mainitun asuinalueen kohdalla kääntymässä. Minulta meni vuosia sen tietämiseen, vaikka syntymäkotini oli lähes vieressä

Monenkokoisten kivien kanssa olen työskennellyt

Amer Tupakan laitamilla oli myös maatiloja. Yksi oli Korvenranta, josta voidaan katsoa saaneen alkunsa nykyinen, merkittävä 70-luvun alussa perustettu Seepsula Oy. 

Nimen tarina kuitenkin alkaa jo 1950-luvulta, kun Seepsulan perustaneet Sjöblomin veljekset olivat vasta pikkupoikia Korvenrannan tilalla Tuusulassa. Yhdelle pihapiirin leikkikavereista “Sjöblomin” ääntäminen tuotti kuitenkin hankaluuksia. Nokkelasti kaveri keksi leikkikumppaneilleen helpommin lausuttavan sukunimen: Seepsula. Oletan on, että nimen "keksijä" oli joku naapuritila Tyllilän pihan lapsista, jonka joku Sjöblomeista tietää nimeltäkin. Ehkä me muutkin joskus.

Olimme Bostonia vastapäätä olevan sähkömuuntajan "Linjan jengi". Mutta Sjöblomien mailla metsän keskellä oli myös Iso Kivi, josta Seepsula Oy teki myöhemmin sepeliä. Sinällään harmi, sillä kiven ympärille liittyi paljon meidän murkkuikäisen perähyryläläisten historiaa. Sieltä ja linjalta siirryimme kesäisin lähes joka ilta mopoinemme puolillaan heiniä ja pahnoja olleelle Winqvistin ladolle.

Voi olla, että yömyöhäänkin kestäneissä vapaa-ajanvietoissa joku meistä menetti leikatun heinän seassa poikuutensa tai neitsyytensä. Tosin me Perä-Hyrylän tulevat miehet emme mopedeinemme olleet aina tyttöjen mieleen, sillä Savion puolella asuneilla Koivikon pojilla oli moottoripyörät. Jotkut silloin syntyneet parisuhteet ovat kestäneet näihin päiviin. Paljon kuemmin kuin puolivuosisataa. Vai mitä tytöt ja mikseivät pojatkin?

Kuinka karavaani ja karjalauma jatkavat kulkuaan?

Eilen kirjoitin blogin Tuusulan kunnanvaltuuston päätöksestä lopettaa Ikkelän pormestaritaival kuten maatalon kanan lento. Silloin ajattelin, etten aiheeseen ainakaan blogimuodossa palaa. Mutta kun kaksi Tuusulan kuntapolitiikkaryhmää torppasi kirjoitukseni, tulin toisiin aatoksiin. Siihen vaikuttivat myös saamani palautteet. 

Kunnanvaltuusto asetti viime helmikuussa pormestarin luottamusta arvioivan tilapäisen valiokunnan äänin 36-15. Samoin äänin kolme kuukautta myöhemmin valtuusto päätti lähettää Ikkelän kilometritehtaalle välittömästi myös ylikunnallisista luottamustehtävistä, jotka muutenkin olisivat päättyneet noin kuukauden kuluttua.

Monesti pohdin mitä vaalikarjalle syötetyn lisäksi jätetään kertomatta? Ehkä tuulahdus tuli viime kuntavaalien tuloksesta, sillä Ikkelä oli vaalien ääniharava. Silloin käsitin, että kyseessä ei ehkä olekaan vain luottamuspula, vaan se on myös työkalu estää istuvan pormestarin seuraavan vaalikauden taival. 

Itsekin mukana politiikassa olleena vauhtia ajatuksille antoi, että erottamiseen johtaneen tilapäisen valiokunnan valtuustoaloitteen alulle panija on itsekin ehdokkaana pormestariksi. Samoin kuin kolmasosa valiokuntaan valituista kuudesta jäsenestäkin. 

Kun valtuusto päätti erottaa Ikkelän, herää kysymys, että kuinka moni oli jo ennen tilapäisen valiokunnan perustamista päättänyt päättää Ikkelän lennon ja sen myötä tulleet muut luottamustoimet. Sillä ilman kapuloita rattaissa Ikkelä olisi ollut pormestarimme myös tulevat neljä vuotta.

Vaikka oion mutkat suoriksi, edellinen tilapäinen valiokunta ei pystynyt esittämään kunnanjohtajan erottamista, vaikka hän ei saanut monen mielestä riittävää vauhtia Tuusulaan. Nyt valiokunta pääsi pitemmälle uusin eväin siksikin, että toissapäivänä vielä pormestarina ollut Ikkelä sai liian monen mielestä liikaa sooloillen liikaa vauhtia.

Ehkä kysymys ei silti ollut vain vauhdista eikä varsinkaan vääristä päätöksistä. Vaan siitä, että luottamusvetoista kuntaa ei voi johtaa kuin yksityisyritystä. Sillä ennemmin tai myöhemmin kunnanvaltuusto sekä  -hallitus näyttävät kaapin paikan. Otollisen maaperän lisäksi Ikkelä kompastui mielestäni politiikan kokemattomuuteen.

Kotikuntani ei osaa puhaltaa yhteiseen hiileen

Vuonna 1924 Kerava erotettiin Tuusulasta omaksi kauppalakseen. Tällöin sen asukasluku oli noin 3 000. Alkujaan siihen kuului myös osa Korson alueesta, jonka rautatieasemakin sijaitsi kauppalan alueella. Vuonna 1954 koko Korso kuitenkin liitettiin silloiseen Helsingin maalaiskuntaan. 

Samoihin aikoihin kun Kerava erosi Tuusulasta, järven­pääläisetkin ehdottivat Järvenpään kunnan perustamista. Johon olisivat kuuluneet myös Tuomala, Nummenkylä ja Kellokoski, mutta ministeriön asettama selvitys­mies hylkäsi ehdotuksen. Kun Järvenpäästä kuitenkin viimein tuli kaupunki, olin sen kaduilla juhlimassa tapahtumaa. 

Synnyin- ja kotikuntani ikä lasketaan vuodesta 1643, jolloin perustettiin Tuusulan kappeliseurakunta. Ennen sen perustamista enemmistö tuusulalaisista kuului Sipoon seurakuntaan. Tuusulan kappeliin liitettiin perustamisen yhteydessä myös osia Helsingin pitäjästä esimerkiksi Ruotsinkylä ja tietenkin Myllykylä sekä kai Hyrylä ja osa Nurmijärvestä. Tuusulan alueella asui 1600-luvun alkupuolella noin 600 henkeä.

Ehkä Tuusulassa on verenperintönä eroaminen ja erottaminen tavalla tai toisella. Vaikka Suur-Tuusulasta nykyisinkin puhutaan, viime vuosikymmeninä on keskitytty kunnanosien erottamisten tai liittämisten sijaan enemmän valittujen virka- tai luottamusteiden torppaamiseen. Oli sitten kyseessä kunnanjohtaja, pormestari tai joku muu. 

Kylän raitilla kulkeva, kansan suusta siepattu historia kertoo, että kun valtuutettujen vähemmistö ei päässyt kunnanjohtajasta muuten eroon, piti lopettaa koko toimi sekä korvata operatiivinen johtaja luottamushenkilöllä. Tätä rulettia pyörittämään tarvittiin pari apulaispormestariakin.

Kävi vähän samantapaisesti kuin niin ikään yhtä suuren, kolmen kylän Jyväskylän maalaiskunnassa. Jossa kahden kylän valtuutetut äänineen pitivät huolen, ettei kolmaskaan saanut jäähallia. Kunnes päätettiin rakentaa joka kylään halli. 

Nyt Tuusula sitten päätti testata pääseekö pormestarista helpommin eroon tai ainakin pestiä lopettamatta kuin kunnanjohtajasta ja passitti Ikkelän kilometritehtaalle kolme viikkoa aiemmin kuin homma olisi loppunut muutenkin.

Jokuhan tässä haisee kaltaiseni yksinkertaisenkin äänestäjän lättänokkaan, sillä kyse ei ollut edes laittomuuksista, vaan luottamuspulasta, jossa osin omatkin koirat purivat. Jonka senkin voi ymmärtää monin tavoin, mutta myös kansankielellä. Kun itse valitsemamme rakkikoirat eivät saaneet Kallea hyppäämään pää edellä kaivoon, eikä suostunut tai osannut olla edes valtuutettujen narri tai tarpeeksi sylikoira, totesi koiralauma, että pormestari saa mennä. Viimeisen sanan taitaa kuitenkin sanoa oikeus. Joten soppa kiehunee edelleen ainakin vuoden, kaksi saaden uusia mausteita ja hämmentäjiä. 

Erottamiseen johtaneessa aloitteessa sanotaan muun muassa, että Kalle Ikkelä on ”kaventanut luottamushenkilöiden mahdollisuuksia päätöksenteossa”. Valta ei ole joku taivaalla sinne tänne tuulten mukana kulkeva pilvi. Vaan päätyy sille kuka sen pystyy pitämään.

Mutta ei niin mitätöntä tointa, etteikö se jonkun hattuun nousisi. Silloin ei näköjään  paina valtakirjan antajien tahto, sillä Tuusulan pormestari nauttii kuntalaisten luottamusta. Näin kävi eilen väliaikaisessa valtuustosalissa. Valtuutetut eivät pystyneet eivätkä ymmärtäneet kasvaa tehtäviensa tasolle, joten he päättivät pudottaa Ikkelän omalle tasolleen. Se on heidän käsityksensä farssinomaisesta vallankäytöstä. 

Aivan oma osansa on kaikella sillä mikä on veran alla ja josta en tiedä mitään. Sekä kotimaisella kansanhuvilla, jota sanotaan kateudeksi. En ole kenenkään talutushihnassa kulkeva äänestäjä enkä talutettava puudeli. Vaikka hihnassa kulkeva pormestariperheen kani onkin käynyt kotonani Jokilaaksossa kesän apilalounaalla. Tervetuloa siis uudelleen ihmispalvelijoiden kanssa. 

Ensi perjantaina olen ¾ vuosisadan ikäinen. Ja päivä päivältä loivaliikkeisempi äijänköriläs, jonka mielen kulmikkuus ei vuosien myötä näytä kuitenkaan hiipuvan. Arvostan pormestarimme selkärankaisuutta, sillä lierojakin tunnen. Heitä, joiden selkäranka on sentin palasina ja jotka valuisivat asfaltille, jos kengänpohjassa olisi reikä.

Myllykylän laavun viiden vuoden tarina

Myllykylän laavu oli yksi osallistuvan budjetoinnin toteuttamista ideoista. Siinä ihmiset saivat ehdottaa hankkeita, joihin Tuusula jakoi kuntalaisten verorahoja. Yksi saajista oli eteläisen Tuusulan lounaisin kylä, jossa itsekin pidän Merikonttikotia laavun edestä otetun pikkukuvan alhaalla näkyvässä Jokilaaksossa.

Moni iloitsi hankkeesta ja joku yöpyikin  laavulla sateelta suojassa, sillä läheltä kulkee myös Seitsemän veljeksen vaellusreitti. Käytännön työn grillipaikan pystymättämiseksi infotauluineen, puuvajoineen ja polkuineen toteutti kyliä yhdistäviä hiihtolatujakin ylläpitävä paikallisyhdistys Myllylylän Mylly talkoolaisineen. Vuosi vuodelta oiva toteutus tuli yhä suositummaksi, sillä se oli merkitty myös Googlen karttoihin.

Mutta se toi perheiden lisäksi myös vastuutonta, herneen kokoisilla aivoilla varustettua roskajoukkoa, jotka eivät kyenneet viemään tekemiään roskia mukanaan tai varastivat peräkärryineen liiteristä puut, joita minäkin annoin pari kertaa alhaalta laaksosta. Piti tehdä kylälle puomi, jotta se hillitsisi polttopuuvarkaita ja luonto-/kuntopolulla autolla ajoa. Itsekin ehdotin roska-astiaa sekä kameravalvontaa, jota lupasin osaltani vahtia Merikonttikodissa. Taisivat ajatukset kuitenkin juuttua päättäjien mietintämyssyjen uumeniin.

Äitienpäiväyönä kävin yön pimeydessä metsäwc:ssä ja kaikki oli havaintokykyjeni puitteissa kunnossa. Vaan toisin oli aamuhämärissä, kun silmiini lasin taakse ilmestyi haalaripukuinen keltaisine kypärineen ja punainen paloauto palomiehineen. Kylän virkistyskeidas oli ilmiliekeissä, joten sammutushenkilöstö veti sammutusletkut pihastani ylös kalliolle 100-200 metrin matkan. 

Keski-Uudenmaan pelastuslaitoksen väki oli saanut kello 4.57 Helsinki-Vantaan lentoaseman lennonnjohdolta ilmoituksen, että jostain Myllykylän suunnalta nousee sakeampaa savua kuin savupiipusta tai tupakasta konsanaan. Joten väki lähti etsiään savun lähdettä, sillä sillä ei oletettavasti myöskään ilmoitettu Paavin valinnasta.

Aikansa taivaanrantaa tähyiltyään olivat sitä mieltä, että lyhin matka savun lähteille on kotini vierestä. Arvelivat Soiniityntien sillan kestävän paloauton painon, kun kerran oli Merikonttikotikin kulkenut sitä myöten.

Ammattimiehet, jotka tosiaan olivat tällä kertaa miehiä, arvelivat tulipalon syyksi ykkösvaihtoehtona ilkivaltaa tai tihutyötä sekä syttymisajankohdaksi aamuyötä. Sanoivat myös olevan turhaa ilmoittaa poliisille, josta olin kokemuksesta samaa mieltä. Maailma onkin outo monin tavoin, kun niin ikään verovaroin ylläpidettävän poliisin ainut tarve vastaavissa tapauksissa on, että vakuutuskorvaus ei irtoa ilman ilmoitusta virkavallalle. Mutta tietääkö kukaan tai kertooko oliko Myllykylän laavu vakuutettu? 

Äiti, olet sydämessäni piikkipaikalla ikuisesti

https://elamantahden.blogspot.com/2022/05/aiti.html

Euroviisut, Erika ja Katri Helena

Eurovision laulukilpailu muodostuu nykyisin kolmesta televisioitavasta lähetyksestä: kahdesta karsinnasta ja loppukilpailusta. Finaaliin suoraan etenevät kilpailun suuret rahoittajamaat, eli Espanja, Iso-Britannia, Italia, Ranska ja Saksa, sekä isäntämaa. Loput osallistujamaat kisaavat kahdessa semifinaalissa, josta kummastakin etenee kymmenen eniten ääniä saanutta finaaliin. 

Televisiolähetyksessä perinteiseen rakenteeseen kuuluu kaikkien lauluesitysten esittäminen sekä äänestys, jossa kaikki osallistujamaat laittavat lauluja paremmuusjärjestykseen. Kilpailulla on juontaja tai juontajia, jotka juontavat ohjelman englanniksi ja ranskaksi. Jokaisella maalla, joka televisioi kilpailun, on oma selostaja, joka selostaa kilpailun tapahtumat ja esittelee kilpailukappaleet omalla kielellä. 

Erika Vikman esittää kilpailussa, sanoisinko seksiä tihkuvasti kappaleen ICH KOMME, suomeksi MINÄ TULEN, olen tulossa tai miten kukakin sen kääntää. Musiikillisesta annista ei ehkä monikaan anna kovinkaan korkeita pisteitä. Sen sijaan julkisuudessa musiikkia huomattavasti suuremman huomion on saanut Erikan takapuoli, jota on viikkotolkulla yritetty sulloa vaatteiden sisään vähintäänkin esityksen ajaksi.

Itse en sullojiin kuulu, vaan olen ihmetellyt, miten paljas tai nyt enemmän peitelty takapuoli on saanut laulukilpailussa niin valtavan huomion ainakin Suomessa. Mutta kai olemme sirkushuvimme ansainneet, vaikka olenkin joskus sen paikasta ja laadusta eri mieltä. 

Nyt Erikan harjoituksista on julkaistu siistityssä asussa ensimmäinen video euroviisujen virallisella Instagram-tilillä. Myös itse Vikman on kommentoinut videota. – Tunsin, että todella TULIN, hän kirjoittaa englanniksi.

"On yö, sydän lyö Hän loveen lankeaa Kuu nousee, maa kaartuu Mun portit aukeaa Hei, mä oon Erika, tervetuloa Sä oot ku ihana trance-jumala Oo tääl ku kotona Tee ku haluut ja ku tuut Tuun sun mukana Ich komme, ich komme Ja ennen ku tullee, se huutaa mulle Ich komme, ich komme Ja siihen mä kajautin kovaa: Ich komme, ich komme, ich komme jne".

Ehkä olen myös musiikkimakuni kanssa mennen talven lumia ja vanhaa kansaa, kun ymmärrän kevyenkin musiikin laulukilpailut aivan toisin. Ajattelustani yksi esimerkki on Katri Helena, joka on yksi Suomen tunnetuimmista ja valovoimaisimmista naisartisteista. Hän on laulanut Suomen euroviisukarsinnoissa seitsemän sävelmää ja edustanut Suomea kahdesti, 1979 ja 1993. Ensimmäisen kerran Katri Helena otti osaa karsintoihin skandaalinkäryisenä vuonna 1965, jolloin Suomen kansa olisi halunnut letkajenkan "Minne tuuli kuljettaa" edustamaan Suomea. Katri Helenan euroviisu-ura oli silti menestyksekäs, sillä hän sijoittui karsinnoissa aina kolmen parhaan joukkoon, jos mukaan ei lasketa vuoden 1993 toista kilpailukappaletta "Viesti" joka sijoittui viidenneksi.

Jamalallista menoa

Aiheen tämänkertaiseen antoi Vatikaanin piipusta noussut vaalea savu mustan sijaan merkiksi, että 2000-vuotinen katolinen maailma on saanut uuden paavin. Hän otti nimekseen Leo XIV. Itsekin tunnen tai oikeastaan tunsin muutaman Leon, mutta ei heistä olisi paaviksi ollut. 

Roomalaiskatolinen kirkko on yksi kristinuskon kolmesta pääsuuntauksesta, jotka ovat katolilaisuus, luterilaisuus ja ortodoksisuus. Luterilaisuus tosin ei muodosta yhtä isoa kirkkoa, vaan siinä on monta pientä kirkkoa yhdistyneenä.

Seuraavana ovat muslimit ja vajaan miljardin hindun ja vajaan puolen miljardin buddhalaisten väliin sijoittuu laaja uskonnottomien ihmisten ryhmä. Ehkä joka kymmenes maailman ihmisistä,  700 miljoonaa, ei kuulu mihinkään uskontokuntaan.

Itse olen kuulunut aina kirkkoon, vaikken koekaan olevani siellä välillä kotonani. Kristinuskoa on minuun istutettu koko ikäni siitä lähtien, kun pappi antoi vanhempieni valitsemat etunimet kuukauden ikäisenä kastamalla minut synnyinkotini peräkamarissa Jumalan yhteyteen.

En oikein tiedä missä olisin hengellisesti kotonani, sillä minuun ei mahdu uskonnottomien yhteisökään uskoineni, joka istuu minussa ilman uskontojakin. Koditon hengellisyyteni on silti harhaoppeineenkin hyvä asia, sillä en voi ajatella minkään vertaa, että olisin ainutlaatuisuudessani maailman napa tai edes penaalin terävin kynä. Enkä sitä usko muistakaan ihmisistä.

Kun olin lapsi, oli televisio suurelta osin tulevaisuutta. Joten jännittävät seikkailijat ja heidän maailmoista muodostetut sarjakuvalehtien sankarit Manitou jumalineen olivat esikuvia. Villin lännen ykkösiä lienivät Pecos Bill lassoineen ja Myrskytuuli hevosineen sekä Tex Willer revolvereineen. Muualla Mustanaamio Devil koirineen ja Tarzan viidakoiden kuninkaana. Kuviakin piti olla, sillä lukutaito vasta etsi muotojaan. 

Monessa asiassa olen omien polkujen kulkija. Jos huomaan jonkun menneen ennen minua samaa väylää ja ajattelevan peräti laillani, on se toisaalta mukavaa ja toisaalta ei. Ikäänkuin joku toinen olisi vienyt reitin neitsyyden tai poikuuden. Helposti poikkean silloin muualle, sillä mieluummin olen henkinen ja hengellinen erakko kuin perässä kulkija. Ajattelen, että matkalla ikuisuuteen parempi matkaeväs on omat kuin toisten jutut. 

Kuka tai mikä hämmentää sukupuolikäsityksiämme?

Vaikka olenkin mielestäni tasa-arvon kannattaja varsinkin naisten ja miesten välillä, menee kuuppa välillä sekaisin, sillä iän ja tiedonkin karttuessa vain harva asia on mustavalkoinen tai edes aivan sitä miten olen määrättyjen asioidan kohdalla ikäni ajatellut. 

Kun olin lapsi, käytin vajaan vuoden nuoremman siskoni kanssa ilman edes ajatusta ongelmasta yhtäaikaisesti kahden istuinpaikan puuceetämme. Samaa käymälää käytimme aikuisuuteen saakka, myöhemmin kylläkin eri aikaan. Näinhän se on nykyisinkin lähes jokaisessa perheessä. 

Joku vuosi sitten tuli suomalaistenkin tietoisuuteen unisex-toilettitilat. Niistä festareilla kirjoitti aikoinaan Iltalehti-nainen tähän tapaan: "Wc-koppiin päästäkseen ei voi välttyä näkemästä lerssiriviä, halusi tai ei. Käsien pesukin tapahtuu lähes kiinni pisuaareissa ja virtsaavien miesten kyljissä."

Kun vietän puolet ajasta Thaimaassa, jossa on paljon ladyboyta, ajattelin näinä sukupuolten hämärryttämis- ja rikastuttamisaikoina unisex-vessojen olevan oikein oivia heidän tarpeisiin. 

Tämä palasi mieleen, kun opetin Morakotille Thaimaassa suomenkielen sanaa etana. Sillä se oli muuttanut yhtenä yönä kylpyhuoneemme kattoon. Kerroin Tatalle jonkun sentin mittaisen, jollain lailla sukupuolettoman tai kaksisukupuolisen eläjän olevan Suomessa edelleen luotettava vanhan kansan sateen ennustaja: "Etana, etana näytä sarves onko huomenna poutaa jne." Sitä hän sitten lorutteli kielellään aamupesulla monena aamuna. Näki välillä sarvetkin, joita näytti naapureillekin. Kunnes vapautti etanan puutarhaan. 

Kaikki etanalajit ovat kaksineuvoisia eli hermafrodiitteja, joten niillä on sekä naaraan että koiraan sukupuolielimet. Paritellessa etanat vaihtavat siittiöpaketteja, jotka hedelmöittävät kummankin etanan munat. Ukkoetana munii reilun kymmenen munan ryhmän karikkeeseen. Sateisena kautena etanat munivat useammin.

Ehkä siis ei olekaan niin, että on olemassa vain uroksia ja naaraita tai naisia ja miehiä. Tätä pysähdyin ajattelemaan taas eilen, kun törmäsin punapohjaisen linkin alla olevaan somerolaiseen transkukko Adgaan https://www.ruutu.fi/video/301397 Adgasta löytyykin googlaamalla myös monta kirjoitettua tarinaa. 

Myllykylä on kotikyläni

Myllykylä on eteläisen Tuusulan lounaisin kylä. Vaikka joku sanoo, ettei se ole lainkaan oma kylä, vaan osa pohjoispuolella sijaitsevaa Ruotsinkylää. Mutta on se eikä ruotsinkyläläinen voi sille mitään, että heidänkin kylänsä läpi kulkee kohti Vantaan Seutulaa Myllykyläntie ja Tuusulanjokikin. Luulen, että kyläni on joskus ollut Helsingin pitäjää ja saanut nimensä joen molemmin puolin olleesta myllystä. Josta jäljellä ei ole oikeastaan kuin louhittu vesiuoma ja vuosikymmeniä ilman asukkaita ollut kuvan Myllärin mökki.

Palveluita Myllykylässä ei naapuriavun lisäksi paljoakaan ole, vaikka joskus oli Vilpasen kauppakin. Ehkä myöhemmin myymäläautokin pysähtyi. Poissa on paperinkeräysastia, lähtevän postin laatikko ja poissa on kunnan kirjastoauto. Kesä näyttää kilkattaako jäätelöauto edelleen. Joukkoliikenteellä ei viikonloppuisin juurikaan pääse pääkaupunkiin saati iltaisin takaisin.

Mutta Myllykylä ei ole henkitoreissaan, vaan kaikkea muuta. Luulen työpaikkoja olevan enemmän kuin koskaan. Siitä suuri ansio on Seepsula Oy:n Senkkerin kiviainestehtaalla ja kotimaisella asfalttiteiden tekijällä Asfalttikallio Oy:llä sekä Kauniaista suuremmalle alueelle syntyneillä teollisuusrakennuksilla ja halleilla. Kuvassa näkyy lisäksi ensimmäisen vaiheen aurinkovoimala. Työpaikkojen myötä on syntynyt myös oiva ruokapaikka, ravintola Sepeli.

Lähes kivenheiton päässä on Helsinki-Vantaan lentoaseman kiitoradan pää, joka on hyydyttänyt asuntorakentamista. Kylä voi kuitenkin hyvin. Sitä vauhdittaa joskus valmistuva Kehä IV. Silti tilaa on ihmisille olla ja voida hyvin. Elämän tähden ry:n Jokilaakson luonnonsuojelualueen läpi kulkee Myllykylän Myllyn ylläpitämä hiihtolatu, jota kesäisin käyttävät samoilijat ja maastopyöräilijät. Samaa väylää voi hiihdellä kelien niin salliessa vaikka Tuusulanjärveä pitkin Järvenpäähän saakka.

Vaikka omakotitaloyhdistys on lopettanut toimintansa, on valaistu kunto- ja luontopolku ahkerassa käytössä. Sekä sen varrella oleva Myllykylän laavu grillipaikkoineen. Soiniityntien sillan pielessä on uimapaikka, joka on varsinkin koirien suosiossa. Lampien lisäksi itsekin uin joessa kesäisin silloin tällöin, sillä virtaavan veden ansiosta en ole koskaan havainnut sini- enkä muutakaan levää.

Kuvan lihamestari sanoi eilisissä Seepsulan porsasjuhlissa paistaneensa 300 possua. Maku oli sen mukainen, joka ei tietty ollut kasvissyöjien mieleen. Minulle se oli taivaallinen, vaikken vielä ole siellä käynyt saati muuttanut pysyvästi. Sen päälle kävin hörppimässä Johanssonin maiden lähteestä rosteriämpärillä kauhomani muutamat hörpyt. Puhtaan veden paikalla on kansan suussa kulkenut nimikin, jonka olen unohtanut. Muutenkin olisi mukava kuulla tai lukea tarinoita Myllykylästä. 

Tataa ja kesää odotellessa

Tänään on tässä samassa paikassa 4916:s blogi, joista yksi on Jorma Kuitusen, toinen Janne Siilin ja tuhat ehkä Päivi Srandénin kirjoittamia ja loput käsialaani. Eniten on taatusti omia eikä muiden juttuja, joita toistan joskus unohtamisista johtuen ja joskus tietoisesti, kun olen löytänyt mielestäni jotain uutta aiheeseen.

Välillä jään kylänraitilla suustani kiinni tuttujen ja ventovieraidenkin kanssa. Ilmeisesti olen melkoinen keskustelukumppani, kun yhtenä päivänä puolituttu sanoi tuntevansa yhden, joka on vielä minuakin kovempi puhumaan. Puhetulvaa ei vähennä, että olen puolet ajasta Aasiassa seuduilla, joissa suomalaisiin törmää ainoastaan aniharvoin tai joillakin yhteisillä matkoilla. Vielä harvemmin käy Thaikodissamme äidinkieleni taitoisia. Joten puhesanavarastoon jää paljon sanoja käyttämättä. Tätä yli äyräiden täyttynyttä sammiota tyhjennän kesällä ja sen molemmin puolin Suomessa, sillä Jokilaaksoakin asustan ilman kieltäni taitavaa seuraa. Morakot osaa sanoa "herkullista" ja "etana" sekä jonkun muunkin sanan, jotka olen itse tilapäisesti unohtanut 🤣. 

Onkin oikein mukavaa, kun hän tulee kesäkuussa paria päivää vaille kolmeksi kuukaudeksi Suomikotiimme. Vaikka taitaakin porhaltaa mustikkametsässä ison ajan. Ja toisen mokoman pihan kodassa päivän saalistaan yömyöhään  siivoten. Jotta metsämarjat ovat seuraavana aamuna odottamassa ostajia ja syöjiä jossain toripöydän tapaisella.

Jo pari, kolme päivää minua oli vaivannut jostain syystä Royal-suklaan himo, vaikkei se Siestan ja Dacapon mittoihin ole koskaan suosikeissani yltänytkään. Niinpä lähdin hopeanharmaan, vanha rouva Avensiksen kuljettamana nujertamaan kuninkaallista makeankaipuutani S-market Tuusulaan.

Pihamaalla törmäsin lapsuudesta saakka tuntemaani pariskuntaan, josta kauniimpi osa, Pipa (meniköhän oikein?) sanoi, että onnea kihlauksen johdosta. Tuntui oikein mukavalta. Sekä se, että hän sanoi lukevansa blogini joka päivä. Sitten Maken (meniköhän oikein?) rouva jatkoi, että nyt tuot Tatan näytille, sillä kaksi vuotta sitten kävelitte vaan ohi. Sorry sorry 🙏.