Kuka kantaa kaiken mukanaan?

Omnia mea mēcum portō on latinankielinen lause, joka tarkoittaa "kaiken omaisuuteni kannan mukanani". Lausetta lainasi ainakin Cicero, joka kertoi, että jos oikein muistan, sitä käytti Bias. Itse lyhensin sen muotoon Omnia mecum porto - kaiken kannan mukanani. Näin varmasti moni muukin. Sillä otsikolla olen kirjoittanut aiemmin ainakin kaksi blogia. Ja nyt kolmannen hieman toisin kysymällä kuka kantaa kaiken mukanaan?

Innoituksen aiheeseen antoi Radio Suomen sunnuntaiaamun juontaja, joka pyysi kuulijoita kertomaan mitä itse kukin oikeasti kantaa aina mukanaan? Ehkä ylivertainen oli "mummeli", joka sai ohjelmassa lisänimen "varautuja". Hänellä oli aina rahamassin sivulokerossa paperilapulla omaisten ja läheisten nimetkin yhteystietoineen.

Mutta mitä itse kannan nahkapukuni sisällä sinne syntymäni jälkeen tullutta? Yksi on sepelvaltimotauti sekä napani ympärillä auringonkukan siemensäkin verran ylimääräistä. Jolle en tähän hätään keksinyt kuin vastenmielisiä sanoja, kuten ihra ja läski. Henkiselle puolelle karttuu sydämeen, sieluun ja korvien väliin koko ajan lisää jotain hyvääkin, vaikka iän karttuessa unohdan niistä yhä enemmän.

Muistelen, että ihoni ulkopuolla ei lapsena vaatteiden lisäksi ollut mitään. Ei taskussa kolikkoakaan eikä linkkuveistä, eikä kädessä ritsaa. Nyt on usein silmälasit ja jokapaikassa joskus löylyhuonetta myöten ranteessa kello ja ominaisuuksia askelmittarista lähtien. Täysin tarpeetontakin siinä on. Kuten Tyynenmeren surffausaaltojen korkeudet kulloinkin.

Nykyisin on jonkun vuoden tauon jälleen vasemman käden nimettömässä kultasormus yötä päivää, sillä menin jouluaattona kihloihin Tatan alias Morakotin kanssa. 75 onkin oikein hyvä ikä virallistaa ja yrittää kestävää parisuhdetta kolmannen kerran. Sillä sanotaanhan, että kolmas kerta toden sanoo.

Vaatteita on hyvä kantaa mukana varsinkin aikuisena ja julkisilla paikoilla sekä pakkaskeleillä. Sillä muuten tulee kylmä tai valkotakkiset piipaa-autolla vieden lukkojen taakse. Sen sijaan Jokilammilta ilman rihmankiertämää ei minua kukaan vie. Ei pakkasellakaan. 

Rahaakin kannan kukkarossa ja sen kyljessä pankki- ja ajokorttia sekä passia. Sillä ajolupa ei enää kelpaa joka paikassa henkilöllisyystodistuksesta. Kummallista, sanon minä. Vaikkei olisi seteleitä, joku kolikko pitää olla, jotta saa kaupasta lainaksi ruokakärryt. Joita kaupan lisäksi löytyy milloin minkäkin ojan pohjalta tai muista oudoista paikoista. Sekin on kummallista.

Ehkä tämän päivän joka paikan tärkein seuralainen on kämmenenkokoinen älylaite, joka taipuu moneen puhelimen, internetin, sähköpostin ja chat ominaisuuksien lisäksi. Hyödyn ohella se käy hyvästä ja monipuolisesta ajanvietteestäkin satoine eri ohjelmineen.

Jotakin muutakin kannan aina mukanani. Kuten aasialaisen munkin ranteeseeni laittamaa punaista, ohutta narua. Sen vieressä kulkee Nomination rannerengas kymmenine rakkaine tarinoineen.