Harrastuksena elämänmeno

Ehkä joutenoloni tärkein harrastus on sosiaalinen media. Mutta ei ainoastaan sen seuraaminen, vaan myös kommentointi ja kirjoittaminen. Kun sopivasti hollille sattuu, niin ärsytykseen asti. Välillä tähtieni asentojen ollessa kulmikkaasti tai muuten otollisessa asennossa, lisään kirjoittamaani tarkoituksellisesti hyppysellisen provosointia. Se saa toisinaan aikaan kipukynnyksen ylittymisen sielläkin, missä on totuttu pitämään sanan säilä visusti tupessa. 

Joskus saan kipakan tai useamman vastauksen ja syntyy kipinöivä keskustelu. En oikein tiedä kumpi on vaikempaa, ymmärtää olevansa joskus väärässä vai sanoa se puolijulkisesti. Ehkä se on jälkimmäinen. Ikäänkuin kasvojen menettäminen paljastaisi suurenkin tyhmyyden. Kai tietämättömyys tai väärässä olo kolahtaa jonnekin itsetuntoon, omaan egoon tai sen puutteeseen.

Joku yrittää livahtaa aloittamastaan keskustelusta aidan raosta vaihtamalla aihetta huomatessaan, ettei enää pääse pinteestä puhumalla aidasta tai sen seipäistä. Viimeksi näin kävi, kun joku kysyi Thaimaassa mopoa vuokralle. Vastasin asiallisesti, että maassa ei ole mopoja lainkaan. Ja toisessa viestissä jatkoin, että maan kaikki kaksipyöräiset moottoriajoneuvot ovat moottoripyöriä. Siitähän nousi yli sadan kommentin mittainen kiivas, osin asiatonkin, henkilökohtaisuuksiin mennyt metakka. Toisella puolella olin lähes yksin ja vastapuolella oli suomalaisten ikämiesikäisten, muutaman hengen mopopoikien kerho, jonka jäsenet kuvittelevat mopoilevansa edelleen murkkuikäisinä, vaikka alla on tuhdisti lisää vuosirenkaita, joskus kilojakin ja pyörässä kuutioita. Kun tämän viimein käsitin, sen heille suon.

Eilenkin kirjoitin blogin, jossa oli montakin keskusteluun haastavaa kohtaa. Oli raamatun väittämä puhuvasta käärmeestä tai sen kieltä ymmärtävästä Eevasta, jonka Luoja loi Aatamin kylkiluusta kumppaniksi ja miehelle alamaiseksi. Ehkä tämä kaikki meni yli ymmärryksen itseni lisäksi myös kirjanoppineilta ja muilta uskovaisilta eikä keskustelua syntynyt. 

Sen sijaan eväitä muutamaan kommenttiin kirvoitti väittämä, että eläintarhat ja vastaavat paikat pitävät eläimiä vangittuina ja toimintaansa yllä saadakseen taloudellista hyötyä. Kirjoitin sen kyllä vielä tylymmin. Poikipa blogi sellaisenkin totaumuksen, jossa kommentoija sanoi olevansa ihminen eikä polveutuvansa apinasta. Siitä olen samaa mieltä, sillä ymmärrykseni ei riitä olemaan eri mieltä. Tiedoillani ajattelen, että vaikka kaksi apinaa laitettaisiin samaan häkkiin miljardiksi vuodeksi tekemään pikku simpansseja, ei joukkoon syntyisi ensimmäistään edes ihmisen näköistä saati Jorma Soinia. Puuttuu palanen, joka tekee minusta minut. 

Sekään ei avannut kenenkään sanaista arkkua, kun sanoin, että jotkut suomalaiset eivät pärjää Thaimaan irtokoirien eivätkä Suomen kiinni olevien koirien kanssa. Meidän onkin joskus käsittämättömän vaikeaa elää sopusoinnussa eläinten kanssa. Hyttysiä on aina liikaa, kukko kiekuu liian aikaisin, Kauppatorin kalalokit ovat turhan röyhkeitä, naapurin koiraa räksyttää ilman syytä, jänis syö puutarhan porkkanat ja peurat sekä hirvet muut istukset, jonkun kissa tekee tarpeensa kukkapenkkiin ja niin edelleen...