Jälleen Thaikoti ll:ssa

Toistaiseksi näyttää, että viimeisen hotelliyön huoneeseen en unohtanut mitään. Krabin seudulta on suorinta tietä Phatthalungin laitamille parisataa kilometriä, jonka Morakot matkasi nyt minibussin sijaan täysikokoisella linja-autolla. Kohtalaista vauhtia sekin ajoi, sillä linjuri jäi odottamaan lähtöä asemalle, kun lähdin matkaan PeeCeeX:lläni. Silti olimme perillä yhtä aikaa.

Ainakin kolme kelvollista ajoreittiä oli valittavana, joista poimin käyttööni suorimman. Hyvin iso osa oli nelikaistaista, hyväkuntoista väylää, muttei kuitenkaan moottoritietä. Niitä itseasiassa ei Thaimaassa hirveästi olekaan. Minulle hyvä, sillä Highwaylle ei ole moottoripyörillä asiaa. Ei niilläkään suomalaisilla mopopojilla, jotka moottoripyörälläkin maassa ajaessaan luulevat ajavansa mopoilla 🤣🤣.

Ennen lähes viikon kestänyttä turistikohdereissua olin tilannut Lazadan kautta moottoripyöräkypärän, joka ei taatusti täytä mitään turvallisuusvaatimuksia siellä missä niitä on. Se vaan oli hieman yli 10 euron hintoineen niin huvittajan näköinen. Aion sitä lyhyillä ajomatkoilla käyttääkin. Sen sijaan käyttäjäänsä on jäänyt odottamaan vaatekaappini päälle Thaimaan poliisin kypärä. 

Kun lähdimme Krabilta, alati valehtelevat älylaitteeni sähköiset ennustajaeukot ja -ukot lupasivat poutapäivää. Kun katselin pitkin matkaa edessäni olleen taivaan synkänpuhuvia pilviä, toivoin profeettojen edes kerran olevan oikeassa. Mutta ei. Kun lähestyin kotikaupunki II:n vuoristoseutua, jossa varoitetaan lukuisten jyrkkien mäkien liukkaudesta sateella moneen kertaan, kaikkien sateiden äiti tai Esteri, tyttö sadepisarain antoi vettä taivaan täydeltä. Jopa autot pysähtyivät, kun tuulilasinpyyhkijät eivät selvinneet tehtävästään. Mutta minä jatkoin puoliksi avoin sadeviitta päälläni, kun silmälaseissani ei ollut pyyhkijöitäkään ⛈️. Pisarat hakkasivat kypärääni ja luulin pääni halkeavan. Vaikka päälläni oli takki ja sen päällä sadeviitta, luulen saaneeni esimakua miltä tuntuu olla yläkeho tatuoitavana. Ehkä opin jotain siitäkin kuinka ajaa märällä Thaimaan asfaltilla. 

Oli oikein mukava, yli 600 kilometrin pikkureissu, joka kertoi ihmisten ystävällisyydestä ja maan kauneudesta vuorineen. Kun saavuin kakkosthaikotini pihaan, häntävaurioinen Black & White ilmestyi jostain kuin kani taikurin hatusta. Jatkuvalla, surkealla naukumisella se ilmaisi ikäväänsä, jota en uskonut kissalla olevan. 

Mutta nyt uskoin. Edes ruoka ei ollut sille ykkösvaihtoehto, vaan syliin piti päästä. Istahdin toviksi katon sadelipan alle kertomaan sille Horizon-resortin surkeannäköisen kissan terveiset. Ensimmäisen kerran kotipihan mustavalkoinen kissa nostamista odottamatta hyppäsi reisieni päälle. Sen jälkeen se taiteili pitkin rintaani terävillä kynsillään pienen päänsä korvaani vasten ja kehräsi enemmän kuin milloinkaan. Ajattelin, että toivottavasti sen mahdolliset kirput eivät tepastele korvakäytävää pitkin pääni sisään. Toisaalta ehkä tulisi vain hieman vilskettä ajan patinoimiin aivoihini.