Blogiaihe karkasi käsistä...

Phatthalung (พลับบัน) on Phatthalungin maakunnan provinssin pääkaupunki Etelä-Thaimaassa. Väkiluku (2005) oli arviolta 43 500. Kaupunki sijaitsee Tenasserim-vuorten eteläisellä juurella Malakan niemimaalla. Kaupungista itään on n. 1250 km²:n makean veden järvi Thalee Luang, jolla on lyhyt yhteys Songkhlan Siambukeniin. Se on riisinviljelyalue. Etäisyys Malesian rajalle etelässä on noin 100 km. 

Pattayalla vastaavasti oli kirjoilla 119 532 asukasta (2019), mutta todellinen väkiluku on paljon suurempi, sillä suurin osa muualta saapuvista työntekijöistä ei tee muuttoilmoitusta. Sen tekevät lähinnä vain perheelliset, sillä lapset saavat ilmaisen koulunkäynnin, jos he ovat kirjoilla Pattayalla. Pattayalla asuu vakituisesti myös suuri määrä ulkomaalaisia, joista suurehko osa on eläkeläisiä.

Voisinkin ajatella, että vakituisenluonteisesti Jomtienin kaupunginosassa ja Phatthalungin kaupungissa asuu saman verran väkeä. Enemmän siis kuin koti- ja synnyinkunnassani Tuusulassa, jossa on kolme kohtalaisen kokoista kylää, Kellokoski, Jokela ja Hyrylä.

Pattayan seutu elää isolta osin tavalla tai toisella turismista ja farangeista. Phatthalung ja Tuusula eivät juuri lainkaan. Tosin, jos farangeilla tarkoitetaan länsimaalaisia, eivät ne liene tällä hetkellä suurin ryhmä. Vaan eniten saattaa olla kiinalaisia, venäläisiä ja intialaisia, joiden matkustamiseen tulee silloin tällöin esteistä. Niin kuin suomalaisillekin esimerkiksi Covid 19.

Me suomalaiset luulemme itsestämme välillä liiankin suuria. Kuten Suur-Suomea tehdessämme. Mutta minkään maan matkailutilastoissa emme juuri näy. Silti osa meistä on ja elää kuin omistaisi koko Thaimaan tai vähintään seudun, missä aikaansa viettävät. Aikoinaan taisimme olla suurin ulkomaalaisten ryhmä vain ruotsalaisissa vankiloissa 🤭. 

Jomtienin seudun tunnen parhaiten, mutta jotain tiedän kahden kuukauden asumisen perusteella Phatthalungistakin. Suurin arjen ero itselleni on, että lahden toisella puolella englanninkieli on lähes yhtä turha kuin suomikin. Kun ei ole ulkomaalaisia, ei tarvita ulkomaankielitaitojakaan. Vaikka kääntäjät kääntävät välillä omiaan, ovat ne verraton apuväline.

Ehkä maaseutujen paikallinen on hieman pidättyväisempi ja sen myötä hymyttömämpikin alussa kuin elämäänsä turistivilinässä viettävä thai. Kielimuuri tekeekin tehtäväänsä moni tavoin, sillä kuuronkin kanssa on vaikea kuulevan keskustella ilman viittomakieltä. Outojen kielten sekamelskasta saa jotain makua tai käsitystä kun menee päiväksi ja illaksi seuraamaan Helsingin Itäkeskuksen arkea. 

Isäni puolelta sukuni on Jurvasta, jossa silloin tällöin vietän aikaani tai ainakin käyn edelleen. Jurvakin  on muuttunut, mutta ei sen murre. Enää se ei ole oma kuntansa ja yhä harvempien talojen arki pyörii maa-, karja- ja metsätalouden ympärillä. Luulen, että isoisäni aikaan maaseutu ei olisi elänyt ilman maanviljelystä metsineen ja karjataloutta. Vaikka isäni kotitila aikoinaan jaettiin, sai sen osista senkin jälkeen elantonsa useampikin setäni. Maasta saa pieni osa suvustani leipänsä edelleen, nyt myös turvealan yrittäjinä. Vaikken olekaan alan vastustaja, on minulla siitä mielipiteitä. Niitä en ehtinyt sanoa, sillä sivujeni tykkäykset loppuivat siltä suunnalta. Sekin on kummallista.

Itse asiassa olisin vain halunnut keskustella ja tietää mitä turvesoille tehdään sen jälkeen, kun turve on nostettu. Lähes 60 vuotta sitten kärräsin sitä nimittäin urakkapalkalla paaleissa sisään Satoturve Oy:llä päivästä ja viikosta toiseen kasvihuoneisiin. Sitten purin paalit, levitin kasvualustoille sekä lannoitin. Jonka jälkeen istutin turpeeseen etupäässä ruusuntaimia. Tottakai minua tietävämmät ovat kokeilleet yhtä ja toista, mutta menestystarinaa ei ole tältä osin silmiini sattunut eikä korviini kuulunut. 

Blogini lähti tällä kertaa aivan eri suuntaan kuin aloittaessani tarkoitin, joten taidan palauttaa huomenna sen ruotuun.