Eilen kirjoittelin samantapaisista aamuistani ja tänään jatkan kertomalla niiden jatkoista eli päivistä. Siihen minut innoitti muutama myönteinen palaute. Tuli hyvä mieli. Kopioin kuvana tähän viereen yhden parhaista tsemppauksista jo senkin vuoksi, että se on minuun nähden nuorelta. Kiitos paljon siitä ja kaikista muistakin. Ne myös vahvistavat käsitystäni, että kenenkään, tai vain tosi harvojen on pakko olla aivan yksin. Mutta silloin on lähdettävä omasta linnoituksesta ihmisten ilmoille. Jos ei jalat kanna, niin ehkä voi mennä nettimaailmaan muiden joukkoon.
Mutta sitten päiviin takaisin, jotka nekin ovat hyvin toistensa kaltaisia. Harvase aamupäivä viemme kaupunkiin itsepalvelupesulaan koneellisen pestäväksi ja noudamme tai minä noudan ne puhtaana tunnin tai yli kuluttua. Kone veloittaa tästä työstä 40 bahtia eli rouhean euron.
Lähes aina aamupäivisin kirjoitan tai ainakin aloitan jokapäiväisen annokseni. Valokuvia kaivelen julkaisuun usein arkistoistani tai ilmaisista kuvapankeista. Aivan oma roolinsa on omakuva Bitmojin emojeilla. Joskus myös otan erikseen aivan tiettyä tarkoitusta varten valokuvan julkaisuuni. Kun viimein, vähintään tunnin sorvailun jälkeen saan tekstin valmiiksi tai sinnepäin, luen sen moneen kertaan muunkin kuin kirjoitusvirheiden vuoksi. Niitä inhoan tavattomasti, mutta aina tai usein niitä tekstiin jää. Joskus ensimmäinen versio on niin päätön, etten ymmärrä sitä uudelleenlukiessani itsekään. Ymmärrettävyys onkin toinen tärkeä asia itselleni.
Iltapäivällä vietetään siestaa ennen päivällistä tai sen jälkeen. Ja joskus ennen ja jälkeen . Päivä- ja ilta-ateriat syömme lähes aina kotona. Morakot tekee mielestäni hyvää ruokaan varsin akseettisissa olusuhteissa. Olen nyt hieman panostanut kaluston uusimiseen, josta laitan kuvan, kun saan Lazadan viimeiset toimitukset. Ehkä tähän ajoi osin huono omatuntokin huomatessani Tatan tekevän parhaansa ja tiskaavan tiskitkin betonilattialla kyykkien.
Iltapäivällä karautetaan usein viiden, kuuden kilometrin päähän kaupunkiin joskus syystä ja joskus tekosyystä. Jos kelit ovat sateettomia, ajelemme välillä jonkun kymmenen kilometrin lenkin lähiseuduilla. Meren rantaan on useampi kymmenen kilometriä, mutta sen sijaan lähistöllä on järvi, jonka vastaranta ei joka paikasta näy. Eilen ajoimme taas sen rannalle syömään hyönteisiä ja jäätelöt tai jotain siltä väliltä.
Kun olen ollut Pattayan seudulla, olen monesti ihmetellyt mikä sadekausi, kun oikeastaan jokaiseen päivään on mahtunut myös auringon pilkahdus. Täällä aurinko on ollut kuukausitolkulla etupäässä piilossa ja vettä on satanut reippaanlaisesti monta kertaa päivässä. Minua se ei juurikaan häiritse ja olenpahan oppinut lisää sadekelillä ajamisesta kaksipyöräisellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti