Arkiaamut joissa elän...

Toivotaan parasta, pelätään pahinta ja tehdään suunnitelmat pahimman varalle. Se on elämälle hyvä ohje, joka pehmentää pettymyksiä ja kareille ajoja. Itsekin sitä harrastan, sillä jos joku, niin minä tiedän, että hyvänkin humalan jälkeen tulee kohmelo.

Näin on käynyt kaikkien rakkauksieni kanssa. Hetken ja pitempäänkin hurmaan on tullut aina arki eikä yhteinen taival ole mennyt varsinkaan loppuaikoina kuten aloittaessani uskoin, unelmoin ja toivoin. Onneni eivät olleetkaan elämänmittaisia saati ikuisia. Koska tapoihini ei kuulu jättää henkisesti juuri mitään taakseni, kaiken kannan mukanani. Niinpä jokainen rakkaus, on se sitten ihmiseen tai eläimeen, kulkee sydämeni selkärepussa, kukin omassa lokerossaan. Alati mukana onkin iso määrä välittämisiä, joista yksikään ei ole toistensa kaltainen. Vain haikeus ja suru ovat kaikille yhteistä. Kipeimmillään en pysty pitämään jotain muistoa kurissa, vaan se pomppaa hallitsemaan milloin mitäkin hetkeäni. 

Niin kuumaa hellettä tai suhdetta ei itselläni ole koskaan ollut, ettei lunta olisi viimein tullut parisuhdetupaan enemmän kuin olen pystynyt luomaan. Niistä kaikista kannan syyllisyyttä, vaikka tiedänkin, että vain harva kykenee riitelemään yksin itsensä kanssa. Kun kerron pettymyksistäni, tuntee joku vahingoniloa luullessaan oman olon paranevan toisen tuskasta. Mutta joukossa on myös ystäviä, jotka aidosti ovat olleet surullisia vuokseni.

Parin, kolmen vuoden takainen reissuni Filippiineille tuotti niin syvän rotkon pimeyden, etten ollut löytää takaisin valoon. Uskoni mukaan kuitenkin aurinko paistaa viimein jokaikiseen risukasaan, vaikka jokaisen synkän pilven takana onkin uusi synkkä pilvi. Sekin on hyvä elämän eväs, sillä se on arki, jossa me kaikki elämme.

Joskus saatan maata petin pohjalla ja kysyä ikkunasta kurkkivalta aamulta mitä sillä on minulle tarjottavana. Ja todeta, että samaa harmaata paskaa, kääntää kylkeä ja vaipua takaisin synkkyyteen. Kunnes viimein kuulen elämän kysyvän mitä minulla on tänään tarjottavana. Silloin ymmärrän auringon viimein onnistuneen työntämään taas kerran säteensä vuoteeni uumeniin, paksun vilttini alle. Tänään en edes tiedä missä risukasani on tai onko enää missään, sillä olen onnellinen. 

Toivon, että olen vuosikymmenten harjoittelun jälkeen kyennyt muuttamaan itseäni niin paljon, että osaisin hyväksyä Morakotin sellaisena kun hän on ja hänkin minut. 

Joulukuuni aamut alkavat Tatan tuodessa kahvit vuoteeseen. Mukana tulee kaksi aarrearkkua, jotka toimivat tämän vuoden joulukalentereinamme. Ne avaamme ja mutustelemme aina jonkun maan suklaakolikot. Usein samaan menoon tarkistetaan hiusteni, kulmakarvojeni, partani, varpaitteni ja sormien kynsien pituudet, josko niistä joku olisi leikkauksen tarpeessa. Mukana on koppakaupalla lämpöä ja välittämistä, ehkä rakkauttakin.

Aamusuihkun jälkeen siirryn pihan tuoliin kuivattelemaan, jossa minua Morakotin ja mahdollisesti jonkun naapurin lisäksi odottaa kymmenkunta pientä ja isoa kanaa sekä pari kukkoa. Niiden kanssa aamupalaa kärkkyy myös naapurin kissa, Black & White, joka haluaa ehdottomasti syliini aamiaisensa jälkeen ruokalevolle. Mikäpä siinä on meidän ollessa, minun nauttiessa itse tehtyä gingerjuomaa pari mukillista. 

Aamusuihkun jälkeen on vuorossa myös taatusti paikallista aamupalaa minullekin vatsan täydeltä sekä ystävällisiä ihmisiä kantapaikassamme. Sinne karautamme satoi tai paistoi reippaan kilometrin PeeCeeX:llä. Jos siellä on uusia lapsia, saavat he minulta ledvalolla vilkkuvan pienen, 20 bahtin elefantin. Kotimatkalla pysähdymme silloin tällöin Tatan hierontayrityksessä, jossa saan ammattaidolla suoritetun tunnin thaihieronnan.

Tästä kaikesta nautin ja toivon sen jatkuvan yhtä kauan kuin elämäni.