Luonnollisesta luonnotonta

Eilinen blogikirjoitukseni lähti lapasesta. Aloittaessani oli tarkoitukseni kirjoittaa Tuusulan, Phatthalungin ja Jomtienin arjen elämisen eroista, mutta yhtäkkiä huomasinkin olevani Jurvan soilla turpeen nostossa ja istuttamassa Satoturpeen ruusuja.

Polku johti niihin, kun pohdin karjankasvatusta Phatthalungin laitamilla. Tai oikestaan yhden härän, sillä karjan lisäksi tiellä näkee joka aamu ja päivä useita miehiä, jotka taluttavat heinän tai ainakin jonkun vihreän syöntiin härkää narussa kuin kotikoiraa konsanaan kohti koiratarhaa kaukana kotimaassani. Sitä katsellessa muistelin intialaista lehmää, joka käveli aikoinaan kanssamme Goan uimarannalle ja söi matkalla nurmen sijaan Stora-Enson pahvilaatikon.

En yhtään tiedä mikä tarkoitus on yhden härän kasvatuksella tai ovatko lehmät jossain muualla. Viikolla seurasin, kun kahta härkää treenattiin arvatenkin härkien väliseen otteluun, joita Thaimaassa harrastetaan kukkotappeluiden tapaan. Mutta kai härillä joku muukin tarkoitus on? Värkätä lehmien kanssa vasikoita vai joutua lihottuaan tarpeeksi suomalaisen jouluporsaan tapaan ihmisten ruokapöytiin?

Mutta oli Suomessakin monessa talossa vain yksi lehmä. Alussa oli vasikka, joka noin kahden vuoden ikäisenä tekee omia lehmälapsia ja hiehosta tulee lehmä. Sen jälkeen se lypsää maitoa noin 30 litraa vuorokaudessa. Vapaan lehmän Valion rasvaton maitolitra maksaa reippaan euron kotikulmani kaupassa. Siitä maitotilallinen saanee noin 30 %. Mielenkiintoinen vertailukohta on maanviljelijä, jolle maksetaan rukiista 3 % Oululaisten jälkiuunileivän hinnasta.

Mikä on erityisen eri tavalla Suomeen verrattuna, ovat Thaimaan kissat ja koirat ilman kahleita. Täällä missä aikaani nyt vietän, ei silti ole kulkukoiria tai -kissoja, vaan kaikilla on ihmiskotinsa. En olekaan nähnyt hiiriä enkä rottia, vaikka varmasti niitäkin on. Luulen kissojen tekevän täällä sitä mitä ne tekivät Suomessakin aikoinaan. Pienten nisäkkäiden pyytäminen oli suomalaisen navetta- ja kotikissankin ensisijainen tehtävä. Pistipä silmään hiljattain kirjoitus netissä missä joku kauppasi maatiaskissanpentuja lisämaininnalla, että ei maalaistaloon.

Jotenkin tuntuu, että ihminen muokkaa varsinkin länsimaissa koiran ja kissan elämää itselleen sopivammaksi. Mutta tapahtuu eläinten elämän säätämistä täälläkin. Papukaija ja sen heimon jäsenet, kanarialinnut elävät taivaan lisäksi häkeissä. Jomtienilla ne houkuttelevat ihmisiä ravintolaan ja nykyisellä naapurikadulla sirkuttavat ehkä vapudenkaipuussaan pienissä vankiloissaan skootterikorjaamon väelle. Kukoilta ja kanoilta on nypitty siipisulat, jotta ne eivät voi lentää jne... 

Yhtä itsekästä rahan tavoittelua on tuoda eksoottisia eläimiä Suomeen pallon toiselta puolen. Voidaksemme sitten mennä korvausta vastaan ihmettelemään niitä luonnottomiin olosuhteisiin. Delfiinit kokivat kovan kohtalon Tampereen Särkänniemessä ja nyt Suomi on tuonut jättiläispandoja maahan. Mutta kuinka pandat sopeutuvat karuun ilmastoon ja voiko niille käydä niin kuin delfiineille, kysyi joku. Vaikka pandat pysyisivät hengissä keinotekoisesti muutetussa maailmassaan, jää oleellinen pohtimatta. Mitä eläimille tapahtuu sen jälkeen, kun ihmiset menettävät mielenkiintonsa niiden pällistelyyn, eivätkä ne tuota enää rahaa ahneiden ihmisten pohjattomiin kirstuhin?