Jokilaakson pikkutilalla ei ole oikeastaan kolkkaa, jota yhteiskunta tai joku sen jäsen ei olisi säätänyt tai muuten muokannut. Siispä vastapainona sille annan kaiken elävän elää siellä nykyisin elämäänsä. Niin kasvien kuin eläintenkin. Jokilaakso on myös monen lainsuojattoman lajin turvakeidas ja -satama.
Yhtenä talvena kuitenkin päätin, että seuraavana kesänä vähennän himalajan palsamin elintilaa. Mutta nyt tiedän, ettei minusta ole siihen. Joka kerta, kun nyppäsin kasvin maasta juurineen, tiesin tekeväni toisin kuin on tarkoitettu ja vastoin luontoani. Joten lopetin sydämeeni sattuvan puuhan.
Mutta ihminen on ennen minua myös muualla tehnyt säätöjään, jotka vaikuttavat Jokilaaksossa. Riipaisee, kun näen kylän kissan vievän suussaan ainoan, Jokilaaksossa syntyneen villikanin angorapoikasen. Toisella lailla riipaisee, kun supikoira tulee Merikonttikotini alta vain vähän aiemmin syntyneen poikasensa kanssa. Tai kun ilves, jonka kanssa Niilo haluaisi päästä välien selvittelyyn, katsoo pentunsa kanssa sisään ikkunalasin takaa.
Välillä pihassa on haikaran lisäksi sekä musta että valkoinen minkki, joiden tiedän tekevän paljon pahojaan varsinkin maassa pesiville linnuille. Mutta niin sitä tekee oravakin. Kahdessa lepakonpöntössä on asukkaat, joista yksikin voi syödä vuorokaudessa yli 2000 hyttystä. Sekin sopii minulle enemmän kuin hyvin.
Joten luonto säätäköön itse elonsa. Puutun siihen vasta, jos joku laji on saamassa totaalisen selkävoiton. Kun talviaamuna huomaan saukon laskeneen vieressä olevalle lammen jäälle persmäkeä, tiedän olevani oikeammassa luonnon suhteen kuin moni työnsä puolesta säätäjä. Ehkä tulee aika katsoa kaapin ja lupiinin paikkaa heidän kanssaan joskus. Siihen mittelöön valmistaudun huolellisen monipuolisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti