Eilen kirjoitin paljasjalkaisena tuusulalaisena, tuusulalaisesta yhdistyksestä, sen merkin suunnitelleesta tuusulalaisesta yrityksestä ja syntyperäisestä tuusulalaisesta yrittäjästä sekä siitä, että toivoisin hänen pyrkivän Tuusulan kunnanvaltuuston jäseneksi. Ja jaoin kirjoitukseni muun muassa Tuusula-faceryhmään, jossa on jäseniä noin 15 000. Siinä joukossa oli ainutlaatuinen lukija. Hän ei ymmärtänyt kuinka blogini liittyi Tuusulaan 🤔🤔😂😂.
Kun tätä kirjoitan, on täällä Aasiassa aamu ja koto-Suomessa yön pimeimmät hetket. Se on itselleni hyvä hetki pohtia niitä näitä. Sitäkin miksi niin monet ajattelevat oman hyvinvoinnin löytyvän muiden pahoinvoinnista. Julkisesti myönteisen palautteen antaminen on joskus vaikeaa niin, ettei kenenkään hissi sen vuoksi jäisi kerrosten välille. Mielensäpahoittavat ja -pahoittajat lienevätkin omia heimojaan.
Siitä oiva esimerkki on eilisen blogini lukija. Mutta voihan se olla hänelle mitä totisinta tottakin. Että hän ei lusikallaan löytänyt kirjoituksestani tuusulalaisuutta. Vaikka yritin sitä cucharonilla mättää. Joka on löylynheittovälineenä merikonttisaunassamme
oleva puinen, kolumbialainen soppakauha.
Blogejamme (Päiviksen ja minun) lukijamäärä kaikkiaan lähenee puolta miljoonaa. Lienee kohtuutonta edes ajatella kaikkien ymmärtävän mitä milloinkin tarkoitan. Sillä joukossa on silloin tällöin annos provosointia, joka on helposti ilkeilyä jollekin. Ja siksi tarkoitettukin. Sitä en juuri koskaan aloita, mutta senkin edestä siihen helposti tartun. Olen kun metsän kaiku, joka vastaa kuten sinne on huudettu. Ehkä minäkin olen mielenpahoittaja ja -pahoittava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti