Aristoteleen mukaan sielu on ruumiin eläväksi tekevä muoto, jolla ei ole ruumiista itsenäistä olemassaoloa. Hänen mukaansa ihmisten lisäksi myös kasveilla ja eläimillä on alempitasoinen sielu.
Tätä pohdin viime yönä, kun ostin Burapan tapahtumasta kuvan paidan. Että mitä on mahtanut liikkua niiden päässä, jotka ovat tekstin paitaan loihtineet.
Olisi minulle liian helppoa ajatella sen tarkoittavan vain kahta rakastavaista, joiden sielut asuvat toistensa sydämissä. Yön hiljaisina tunteina asia palasikin mieleeni uudelleen ja jäin pohtimaan.... 🤔.
Että jos ihmisessä on hyvä sekä paha, niin asuvatko ne sieluissa, sydämissä vai jossakin aivan muualla? Vai eivätkö missään? Entä voiko koko sielu olla hyvä tai paha? Vai peräti niin, että samassa sydämessä on kaksi sielua? Hyvä sekä paha.
Oma hohtonsa joka tapauksessa itselleni on pohdiskella silloin tällöin mieleni liikkeitä, joissa ei ole päätä eikä häntää. Ja jotka eivät ole ihmisjärjellä selitettävissä. Jos ovat selitettävissä mitenkään.
Otavalla on kirjasarja "Hidasta elämää". Sieltä poimin pätkän: "Ajattelen, että pohjimmiltaan yksinäisyys on sielun kaipausta ihmisensä luo. Syvin yhteys on yhteyttä omaan sieluun, ytimeen. Rakkauteen, joka hyväksyy minut juuri tällaisena kuin olen. Sieluni on synkassa kaikkien tunteideni kanssa. Se ei tuomitse mitään eikä arvota kokemuksiani hyviin eikä huonoihin, toisin kuin mieleni. Ihmeellistä kyllä, kun olen syvässä, myötätuntoisessa yhteydessä itseeni, mukaan mahtuu yksinäisyyttäkin.
Se kuuluu ihmisyyteen, tähän kauniiseen seikkailuun. Mutta yksinäisyyden ei kuulu eikä tarvitse määrittää kokemustani ihmisenä. Kokemustani ihmisenä saa määrittää totuus minusta: olen yhteyden arvoinen, aina..... ."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti