Filippiineillä, osa 20

Eilen sivusin itsekkäästi elämääni tällä hetkellä täällä. Jatkan siitä ja kun lupa on, jaan myös kuvia.

Olen harrastanut chattailua kohta kaksi vuotta opetellen englantia translatorin eli kielenkääntäjän avulla. Siinä joukossa on ollut tämäkin perhe, jossa ei aviomiestä ole.

Usein he sanoivat, että menevät suihkuun tai kylpyyn, mutten koskaan tiennyt minne. Nyt sen tiedän. Se on kuvan kylpyhuone, jossa muovisaavista kauhottiin kylmää vettä. Joten ostin suihkun, joka onkin ollut melkoinen ilonaihe ja kovassa käyössä.

Se sai aikaan lisäksi mielenkiintoisen havainnon itsestäni ja omasta lapsuudestani. En oikeastaan koskaan ole aiemmin pohtinut millaista oli äitini arki, kun laumaan kuului kolme lasta, joista nuorin oli vaippaikäinen sekä tietty aviomies, Veino Ihanto. Isäni, joka hoiti osaltaan ansiotyön, kaikki ulkohommat sekä korjaukset ja remontit.

Mutta kyllä siihen jäi jobia äidilläkin Elannon myyjän työn lisäksi. Järjellä ajatellen enemmän kuin isälle. Oli puuhella, puilla lämmitettävät pystyuunit, kantovesi sisään ja ulos, sekä kaivonrengas ulkona maahan upotettuna jääkaappina. Ulkorakennuksessa puucee, sen takana avokomposti, jossa asui kissoista ja myrkyistä huolimatta rottayhdyskunta vaihtelevalla menestyksellä. Kukaan ei ollut kuullutkaan pölynimurista.

Kotikasvatuksen apuvälineet ja keinot olivat tukkapölly ja itse läheisestä koivikossa haettu "Koivuniemen herra". Vain kerran muistan käytetyn tätä aiheetta persuksilleni. Puolet enemmänkin olisin saanut ja ansainnut kyseistä kurinpauttajaa, jos ei äiti olisi tekojani parhaan kykynsä mukaan salannut. Vitsa kuitenkin oli usein ovipielessä muistuttamassa kurista ja siitä kuka on herra talossa.

Mutta jobia on äideillä täälläkin. Aamu alkaa usein neljän, viiden pintaan, kun kukko herättää naisensa ja siinä sivussa kaikki muutkin hanhineen ja koirineen. Eikä aikaakaan, kun ensimmäinen perheyhteisön lapsista roikkuu vuoteen yläpuolella olevan valoaukon takana kaltereissa, että "ovi auki". Ja niin metsä vastaa kuten sinne huudetaan ja pian myös sisäpuolella roikkuu joku lapsista samalla tavalla. Ikkunoita ei ole, vaan harsokankaalla säädellään sisään tulevien moskiittojen määrää.

Tästäpä tuntuu riittävän aihetta myös ehkä huomiselle. Niin monta yksinäistä hetkeä on elämääni mahtunut, jotten enää tiennyt miltä tuntuu, kun joku välittää tai peräti rakastaa.