Filippiineillä, osa 14

Eilen osallistuin pirskeisiin, kun perheyhteisön päämies täytti vuosia. Onnittelujen lomassa sanoin häntä big bossiksi, jota hän ei noin vaan hyväksynyt. Vaan tarjosi sitä minulle. Vähän leikkimielisesti sitten sukulaisten ympäröimäni kinattiin sovun löytymiseksi. Tarjosin kompromissiksi, että hän on ja pysyy kotonaan big bossina, mutta jos hän joskus tulee vieraakseni Suomeen, osat vaihtuvat.

Maassa maan tavalla ja perheessä perheen tavalla, se hyvän hengen säilyttää, olen ehkä aina ajatellut. Tämän perheen tapoihin kuuluu kirkossa käynti sunnuntaisin, joten siellähän minäkin. Kun en mitään palveluksessa sanotusta ymmärrä, on helppo ajatella, että todellisen Big Bossin ja Hänen Poikansa armo koskettaa minuakin. Koska en kuvittele olevani maailman napa, kelpaa minulle laupeus ja rakkaus, joka toivottavasti tulee jostain muualta kuin ihmisestä.

En tiedä kuinka katolilaisuudella tai kristinuskolla ylipäätään on vaikutusta siihen, että erotiikkaa ei arjessa eikä katukuvassa näy. Ei edes lehtien palstolla. Jo aiemmin olen kiinnittänyt huomiota siihen, että erityisesti lapsia suojellaan kaikelta, joka vähänkin viittaa seksiin tai pornoon. Toki omat "Walking Streetinsä" löytyvät varmasti täältäkin.

Tätä kirjoittaessa istun James L. Gordonin Memorial Hospitalissa, sillä monen päivän väännön ja varmasti kovien vatsakipujen yhteisvaikutuksesta saimme perheen big maman lääkärin tutkittavaksi. Joka ei kyllä tahän saakka verenpaineen mittauksen ja suoneen tiputettavien nesteiden lisäksi paljon muuta ole ollut. Eikä taida tällä reissulla muuksi tullakaan.

Aiheeseen liittyi todella vaudikkaasti läpi kaupungin torvet ja summerit päällä ajanut kolmipyörä, joka toimi anbulanssina. Oli pipossa pitelemistä.

Kun olen suhteellisen kielitaidoton, pohdin sairaalan vilskeisessä menossa kuinka tärkeä henkireikä ja helposti ainut avun lähde olisi omalla äidinkielellä someryhmä, jonka asiallisuuteen voisi luottaa, vaikka avun tarvitsija olisi hieman kulmikaskin.