Niin kuin muuttolintusen tie...

päivis: Kaukon siunaustilaisuus oli tänään. Jokainen läheisiään hautaamassa ollut tietää, että tunteet vaihtelevat silloin laidasta laitaan. Tuntuu, että ei saa sanaa suustaan, vaikka ei tarvitsisi sanoa kuin muutama sana: hyvästi ja kiitos, muistaen - tai jotain muuta vastaavaa.

Ja kun veisataan virttä, joku virren sana voi aikaansaada hirveän itkuryöpyn, vaikka kuinka haluaisi jatkaa laulamista. Siitähän ei tietysti tule mitään. Ja edessä kappelin alttarilla on arkku, jossa on kuollut omainen. On ihan turha kuvitella, että siinä hetkessä voisi toimia jotenkin järjen varassa. On itkettävä, jos ja kun itkettää. Toisaalta voi tuntea aitoa iloa, kun näkee vanhoja tuttuja, joita ei ole tavannut vuosikausiin.

Kauko oli toivonut tuhkausta, joten arkku ja vainaja jäivät kappeliin siunaustilaisuuden päätyttyä. Veimme vain arkulle lasketut kukat hautausmaan muistelupaikalle, jossa oli jo parin edellisen siunaustilaisuuden kukka-asetelmia. Sen jälkeen jatkoimme muistelemaan Kaukoa Palokan pelimannitalolle, vastapäätä Kaukon vuosikymmenten aikaista työpaikkaa.

Muistotilaisuus on tärkeä. Se tasaa lähimpienkin omaisten tuntemuksia ja on oikeastaan aika terapeuttinen. Ruokailu on tärkeä vaihe, vaikka voisi ajatella, että hautajaiset vievät ruokahalun. Ruokatarjoilu on minusta kunnianosoitus vainajaa kohtaan.

Muistotilaisuudessa tarjottuun kakkuun oli kauniisti tekstattu muutama
rivi Matkamiehen virrestä: Niin kuin muuttolintusen tie taivasta
kohden matka vie. Kakku maistui sitä paitsi erinomaiselta.

Kun nyt noihin tarjoiluihin pääsin, pitää sanoa, että ne eivät menneet aivan nappiin. Kasvissyöjille pitopalvelu oli varannut erinomaista syötävää, kunhan maltettiin kysellä ja odottaa. Gluteenittomia makeita syötäviä ei sitten löytynytkään kaikille. Se oli tietysti harmi.

Kauko oli joskus muistellut, että karjalaiset hautajaiset ovat aina hauskat. Ymmärrän mitä Kauko on sillä tarkoittanut. Karjalaiset ovat ainakin minusta pohjimmiltaan iloisia ihmisiä ja hautajaisissakin suru osataan ilmaista ilon kautta. Ehkä Kaukonkin hautajaisissa oli ainakin ripaus iloa ja hänen karjalainen taustansakin muistettiin lämpimästi. Itselle nuo muistelut eri ihmisten suusta kuultuina olivat tärkeitä ja mieliin painuvia.

Väkisinkin tuli ajatelleeksi, että onkohan itsellä omassa elämässä jotain sellaista, jota aikanaan tutut ja omaiset voisivat hyvällä mielin muistella. Kuoleman ja hautajaisten jälkeenhän ihmisen elämä jatkuu toisten kertomien tarinoiden varassa. Jokainen varmaan toivoo, että nuo tarinat olisivat hyviä ja toimisivat vaikka rohkaisuina tuleville sukupolville.