Elämän tähden ry ja Elämän tähden

jormas: Aikoinaan, saattoi olla vuonna 2011 markkinoi Pirkanmaan sairaanhoitopiiri uutta ilmettään, slogania ja logoa alla olevalla tekstillä:
"Pirkanmaan sairaanhoitopiirin sairaaloiden ilme uudistui kevään aikana. Jatkossa sairaanhoitopiirin sairaalat esiintyvät uuden liikemerkin alla teemalla "Elämän tähden". Pirkanmaan sairaanhoitopiirin näkyvin lippulaiva ja tärkein brändi on Tays eli Tampereen yliopistollinen sairaala. Uusi ilme otetaan käyttöön Taysin toimipisteiden lisäksi myös Valkeakosken ja Vammalan aluesairaaloissa, Ylä-Pirkanmaan terveydenhuoltoalueella ja Kuvantamiskeskuksessa.

Uuden liikemerkin muotokieli pohjautuu minolaisen kirjainmerkistön a-kirjaimeen. "Elämän tähti" viittaa muodollaan elämän monimuotoisuuteen ja sairaaloiden työhön elämän etulinjassa. Merkin ilmavuudella ja avoimuudella viestitään sairaanhoitopiirin halua avoimuuteen. Kaksivärisyys viittaa kehoon ja mieleen, moraaliin ja etiikkaan sekä järkeen ja tunteeseen. Merkissä käytetään kahta eri sinistä. Lisäksi sairaanhoitopiirin markkinoinnissa on käytössä muutamia uusia tukivärejä.

Keväästä lähtien näkyvä "Elämän tähden" –markkinointiviestinnän konsepti puhuttelee ihmisiä yhä enemmän asiakasnäkökulmasta. Potilas on sairaaloiden tärkein asiakas, joka kohdataan päivittäin arjessa. Hyvä ja onnistunut hoito motivoi sekä potilasta että terveydenhuollon ammattilaista. Työ tuottaa paljon iloa mutta toisaalta ammattitaitoa vaatii myös kohdata ihmisiä tilanteissa, joissa mitään ei ole enää tehtävissä."

Mutta paljon aiemmin, vuonna 1989 me perustimme Elämän tähden ry:n, jonka tarkoituksena nykyisten sääntöjen mukaan on ihmisten ja eläinten hyvinvoinnin edistäminen ja elämänlaadun parantaminen Suomessa ja ulkomailla.
Yhdistyksen tarkoituksena on myös muiden, yhdistyksen tarkoituksen mukaisesti toimivien yhteisöjen toiminnan tukeminen ja tunnetuksi tekeminen.

Tarkoituksensa toteuttamiseksi yhdistys voi:
- Hankkia omistukseensa tai hallintaansa virkistyskäyttöön sekä elämän laadun parantamiseen soveltuvia maa- tai vesialueita, kiinteistöjä, rakennuksia, muita tiloja ja omaisuutta.
- Perustaa, tuottaa tai ylläpitää yksityisiä sosiaali- ja terveyspalveluita, nuorisotoimintaa tai koulutuspalveluja.

Toimintansa tukemiseksi yhdistys voi ottaa vastaan lahjoituksia ja testamentteja sekä toimeenpanna asianmukaiset luvat saatuaan mm. arpajaisia ja rahankeräyksiä, järjestää myyjäisiä, ylläpitää kirpputoreja, käydä tavanomaista kioskikauppaa, harjoittaa konsultointia ja julkaisutoimintaa, rakentaa, vuokrata ja omistaa kiinteistöjä ja huoneistoja, irtainta omaisuutta sekä olla osakkaana erilaisissa yhtiöissä ja vastaavissa."

Meistä on mukavaa, että rekisteröity nimemme on muuallakin käytössä, joka arvatenkin on kyllä Pirkanmaallakin tiedossa. Jos jatkan arvuuttelua, ajattelen, että he ovat myös käyttäneet kohtalaisen määrän veronmaksajien rahoja saadakseen "uuden, pirkanmaalaisen liikemerkin". Edelleenkin ajattelen, että Hämeen suunnalla oltaisiin kyllä elämä nostettu, jos me olisimme vastaavasti ottaneet heidän tuotteensa nimen.

Samasta syystä, mutta toisinpäin, olisi siis ollut korrektia olla meihin vähintään yhteydessä, kun he ovat huomanneet saaneensa muualle rekisteröidyn tuotteen. Mutta tätä yhteydenottoa me jaksamme odottaa uskoen, että kyseessä on vain seudulle tyypillisestä, maan kuulusta ominaisuudesta. Nimittäin hämäläisestä hitaudesta.

Lanttupiirakkaa

päivis: Poimin usein erilaisia ruokareseptejä sieltä täältä. Nyt löytyi vanhaa Avotakka-lehteä selaillessa lanttukukkosten ohje. Aika outoa muuten, että sisustuslehdessä oli ruokaohjeita.Tuntui heti, että tuota pitää kokeilla. Joku aika sitten olin jo ottanut talteen ohjeen, jolla olisi voinut tehdä kasvisversion lanttukukosta. Se jäi odottamaan parempaa aikaa, mutta nämä kukkoset suorastaan pakottivat leipomispuuhiin.

Paitsi että minulla ei ole muffinivuokia, joten päätin tehdä lanttupiirakan. Sellainen syntyy ohjeen mukaan aika vähistä aineista: valmiista ruispiirakkataikinasta, lantusta ja sipulista. Lanttukuutiot ja sipuli kypsennetään ensin kohtuullisessa määrässä voita ja maustetaan siirapilla, suolalla ja valkopippurilla. Valkopippurin sijaan tosin käytin inkivääriä.

Monimutkaisemmassa lanttukukko-ohjeessa oli käytetty myös vuohenjuustoa. Koska sitä sattui löytymään jääkaapista, lisäsin täytteeseen myös juustoa. Pirkan ruistaikina oli riittoisaa, joten sain kaulittua piirakkaan vielä kannenkin.

Lanttupiirakan maku oli mahtava, mutta leikatessa se ei pysynyt kasassa, kuten kuvasta näkyy. Sehän nyt ei kauheasti haittaa. Ehkä joskus hankin sellaisia muffinivuokia ja kokeilen tehdä juuri ohjeen mukaisia kukkosia. Silloin ei tarvitse leikelläkään. Sen kun syö.

Eläinten ruokatottumuksia

jormas: Aikuiset espanjansiruetanat kuolevat Suomessa talvella, mutta munat ovat talvehtimiskykyisiä. Net syövät lähes kaikkia kasvilajeja, kuollutta kasvinainesta sekä kuolleita eläimiä, minkä vuoksi se on saanut kansanomaisen nimityksen tappajaetana. Kuolleiden lajitovereiden tai muiden raatojen syöminen ei kuitenkaan ole etanoilla erityisen harvinainen piirre.

Aikoinaan kävin päiviksen kanssa Intiassa. Siellä tallustelimme lähistöllä olevalle rannalle ja takaisin yhdessä lehmien kanssa. Elävästi jäi mieleen yksi matka yhden hyvinvoivan lehmän matkassa.
Matkalla oli kadun vieressä vihreää nurmea ja ruskea pahvilaatikko. Karjaeläin ei vilkaissutkaan heinäkasveihin, mutta sen sijaan se popsi suurella ruokahalulla pahvilaatikon viimeistä palasta myöten poskeensa. Sitä jaksoin ihmetellä vuosikaudet itsekseni ja silloin tällöin muidenkin kanssa.

Suorat reunatkaan eivät liene niiden mieleen

Mutta outoja eläinten ruokatottumuksia löytyy myös Jokilaakson pihapiiristä. Meillä on talvella siellä täällä muutama kodin kynnysmatto ovien ulkopuolella. Niitä countrykanimme tuntuivat jyrsivän suurella halulla. Vaikka muutakin ruokaa on talvetkin tarjolla puunrungoista kuivattuun heinään ja kaurasta auringonkukan siemeniin, niin jonkinlainen herkku näkyy olevan muoviset kynnysmattomme.

Ensin ajattelin, että ehkä oudohko ruokatottumus johtuu talven kieltämättä yksipuolisemmasta ruokavalikoimasta. Kun keväällä kaivoin kotimme alta talvisäilöstä neulehuopamatot muun muassa kesähuoneeseen, huomasin, että myös niitä oli popsittu hyvällä ruokahalulla. Nyt kesän myötä olen huomannut, että niin muovimatot kuin neulehuopakin kelpaavat myös kesälounaspöytään herkuksi. Ja vaikka matot painavat kaninäkökulmasta  jonkin verran, ovat ne niitä kiskomassa milloin minnekin.

Aamulla oli matto muokattu uuteen uskoon

Mutta kaniemme itse valitsema ruokaongelma muovin suhteen on ison maailman mittakaavassa kohtalaisen pieni. Tietenkin yksilötasolla se on saman kokoinen, sillä itse kullakin eläväisellä on vain yksi elämä.

Maailmassa tuotetaan vuodessa nimittäin yli 90 miljardia kiloa muovia, josta 10 prosenttia päätyy meriin. Lopulta 70 prosenttia tästä uppoaa ja tuhoaa merenpohjan elämää. Loput kelluu kerääntyen mereen jättimäisiksi lautoiksi. Pieni osa muovista tosin ajautuu myös rannikoille. Muovi ei kuulu luontoon, eikä mikään luonnon eliö kykene hajottamaan sitä. Ainoastaan aurinko pystyy hajottamaan muovikappaleet pieniksi molekyyleiksi. Mikään eliö ei pysty hajottamaan edes näitä molekyylejä ja ne tukkivat niitä syövien eläinten ruuansulatuskanavat.

Merten jätepyörteessä oleva muovi on jauhautunut hyvin pieniksi hitusiksi. Muovia arvioidaan olevan Tyynenmeren alueella kuusi kertaa enemmän kuin eläinplanktonia. Linnut luulevat muovia planktoniksi ja syövät sitä. Myös eläinplankton syö pieniä muovipalasia. Vuosittain arvioidaan muoviin kuolevan arviolta miljoona merilintua, ja saman kohtalon kokee noin 100 000 merikilpikonnaa sekä merinisäkästä, kuten hyljettä merileijonaa sekä delfiiniä. Kilometrien pituiset muovilautat uhkaavat myös merikilpikonnia ja albatrosseja, joiden vatsoista onkin löytynyt muovia suuria määriä.

Asuntomessumuistoja Merikonttikodissa

päivis: Asuntomessuihin suhtautuu nykyään eri tavalla kuin ennen. Nythän mekin tiedämme paremmin, mistä messutouhussa on kyse. Kotimme, Merikonttikoti tai Duokoti, kuten sitä aluksi kutsuimme, oli kaksi vuotta sitten Hyvinkään Asuntomessuilla esillä ennen kuin "talopaketti" tuotiin kahden rekan kyydissä tänne Tuusulan Jokilaaksoon. Jorma oli Hyvinkään messuilla paikan päällä joka ikinen päivä aamukymmenestä kuuteen asti illalla. Minä lähinnä viikonloppuisin.

Kun eilen uutisissa näytettiin alkavien Asuntomessujen viime kiireitä, tiesimme tasan tarkkaan, että lähes tulkoon kaikki esittelykohteet ja varsinkin pihamaat vaikuttavat olevan pahasti kesken. Mutta kuin huominen aamu (siis perjantai 10.7.) ja kello 10 koittaa, kaikki kohteet ovat valmiina vastaanottamaan messuvieraiden rynnistyksen. Näin se kuulemma on joka kerta.

Tässä tehdään viime hetken hommia kaksi vuotta sitten Hyvinkäällä.
Merikonttikotiin johtava luiska valmistui ennen avajaisia viimeisenä
iltana joskus kello 23 aikoihin.

Hyvinkäällä olimme itse todistamassa noita muutamaa viimeistä päivää ennen avajaisia. Kun muina päivinä messukohteiden rakentamisen piti päättyä johonkin tiettyyn kellonaikaan mennessä, viimeisenä päivänä työt saivat jatkua vaikka läpi yön, jotta kaikki varmasti saavat mökkinsä ja pihansa kuntoon ennen avajaisia.

Viime kesän Asuntomessut Jyväskylässä jäivät väliin. Silloin tuntui, ettei aihe oikein jaksanut innostaa. Omista kokemuksista Hyvinkäällä oli vasta niin lyhyt aika. Vuosi todella on lyhyt. Mutta nyt kun messut ovat tuossa lähes naapurissa, Vantaan Kivistössä, hieman tekee mieli mennä katsomaan, mitä asumisrintamalla nyt on tarjolla.

Suuret ökytalot eivät edelleenkään jaksa kiinnostaa, mutta sen verran olen tämän vuoden Asuntomessuista lukenut ja kuullut, että tiedän tarjolla olevan monenlaisia vaihtoehtoja. Niin asuntojen kuin sisustustenkin osalta. Työnikin puolesta asumisasiat tietysti kiinnostavat.

Kivistöllä on tarjolla muun muassa pieniä kerrostaloasuntoja. Hyvinkäällä ei tainnut olla edes rivareita. Vantaan kerrostaloihin on kuulemma haluttu houkutella erityisesti nuoria asukkaita, mutta myös pariskuntia, joilla omakotitaloasuminen voi olla jo taakse jäänyttä elämää. Näinhän monelle käy, kun omakotitalo autioituu lasten muuttaessa omilleen. Kyllä kiinnostaa. Luulisi seuraavan kuukauden aikana löytyvän joku sopiva päivä, jonka voi täysin pyhittää asumisen asialle.

Jokilaakson kanielämää

jormas: Aamuyöstä ja valoisan tullen kävin metsäveeceessä suunta etelään. Pihalla vietti yötään kymmenkunta countrykania. Niistä nimittäin osa näkee hyväksi olla aukealla koko yön korvat pystyssä. Ehkä siitä saakin jonkun sekunnin lisäajan, jos on joutumassa lihansyöjien ruuaksi, joita uhkia keskellä luontoa olevassa pihassamme riittääkin ilveksistä kettuihin ja haukoista huuhkajiin.

Joka tapauksessa kasvihuoneen suunnasta kuului yhtäkkiä isojen siipien kahahdus ja näin, kun kohtalaisen suuri petolintu nousi siivilleen suuntana mainitsemani Countrykaniaukio. Aivan silmänräpäyksessä koko piha oli tyhjä ja jokainen siinä yötään viettänyt tuntui tietävän minne suuntaan nyt on kadottava varsin vikkelästi. Aivan kuin niillä olisi useaan kertaan kyseisten tilanteiden varalle harjoiteltu pelastussuunnitelma. Jota ei varmaankaan ole, sillä osaomistuskoira Niilon kaneilla antaessa kyytiä, ne ryntäilevät milloin mihinkin suuntaan. Usein ihmistäkin kohti. Jotakin ihmisen järjen ulkopuolella olevaa tilanteissa kuitenkin on, sillä varikset, kyyhkyset eivätkä muutkaan kohtalaisen kokoiset linnut laukaise pelastussuunnitelmaa eikä sen mukaista käyttäytymistä.

Sinällään kanielämää on mukava seurata, sillä sukupolvesta toiseen ne näyttävät olevan ripauksen kesympiä kuin vanhempansa. Ehkä se meneekin niin, että ihmisten tapaan kaninuortenkin on kokeiltava rajojaan. Että kun vanhemmat kertovat jälkikasvulle, jotta tätä pitää varoa näin ja näin, niin pikkuisen pitää siirtää omia rajoja hieman sallivampaan suuntaan, kun opastava ja valvova silmä välttää.

Niilon käytös on myös huvittavaa. Kanit tuntuvat hyvin tarkkaan tietävä minne mikäkin Niilon juoksunaru tai riimu yltää, vaikka niiden paikkoja myös siirrellään. Joskus kanit paistattelevat päivää aivan rajamailla ilman näkyvää huolen häivää. Koira samoin tuntuu käsittävät, että tuonne en yllä kuitenkaan, joten turha on edes yrittää. Aivan toinen sävel on kellossa silloin kun päivis tai minä astumme sisältä pihaan. Silloin Niilon on juostava joka puolelle ja pidettävä huoli, että meidän silmissä ainakin näyttää, että hän kyllä huolehtii kotipihamme järjestyksestä. Varsinainen silmänpalvoja.

Sen mielenkiinto kaneja kohtaan on myös jollain lailla lisääntynyt. Pari iltaa sitten se katseli Duokodin ikkunan takaa niiden elämää. Koko koira tärisi ja se ei millään malttanut olla hiljaa. Sillä oli mielestään paljonkin asiaa, kun vaan jotenkin pääsisi sitä nyt pihalle selittämään.

Somistaja ja muita ammatteja

päivis: Kun olin keskikoulun viimeisellä luokalla, lukioon meno ei ollut ihan varma asia. Muistan lukion vaihtoehtona miettineeni somistajan ammattia. Sitä olisi voinut päästä opiskelemaan Jyväskylässä. Se oli ehkä suurin syy ajatuksiini. Toinen oli varmaan se, että uskoin somistajalta vaadittavan jossain määrin taiteellista lahjakkuutta. Oikeastihan jo noina vuosina haaveilin taiteilijan ammatista. Olin (lähes) vakuuttunut kyseisestä lahjakkuudesta. Valitsin lukion tai ehkä niukin naukin pääsin sinne, kun en sittenkään ollut varma tulevaisuudestani somistajana.

Opiskeluajatuksiani taisin kelailla mielessäni täysin yksikseni. Ainakaan siinä vaiheessa koulussa ei ollut tarjolla ammatinvalinnan ohjausta. Luulen. Äskettäin maahanmuuttajatytöt ryöpyttivät julkisuudessa lukion ammatinvalinnan ohjaajia, jotka eivät ole heidän mielestään tukeneet riittävästi tyttöjen halua hakeutua opiskelemaan lääkäriksi. Ohjaajat olivat sen sijaan neuvoneet hakeutumaan lähihoitajakoulutukseen. Tyttöjen mielestä maahanmuuttajina heitä ei tueta riittävästi pyrkimään korkeammalle. Tästäkin tehtiin siis vähän rasismilta haiskahtava asia. Ammatinvalinnan ohjaajat vastasivat toppuuttelevansa, jos näyttää, että nuoren kyvyt ja todistus eivät tue liian korkealle asetettuja tavoitteita.

Somistajan työstä tiesin sen verran, että he tekevät asetelmia näyteikkunoihin.
Stockmannin jouluikkuna on varmaan somistajien tunnetuin tuotos.
Näyteikkunoiden lisäksi somistajien työhön taitaa kuulua paljon muutakin.

Lukioaikana kävin tuollaisella ohjaajalla, joka teetätti jonkun testin. Muistan vielä kuvan rattaista, joiden pyörimissuunta piti ymmärtää. Kun yksi pyörii yhteen suuntaan, niin mihin muut sen jälkeen pyörivät. Taisin menestyä siinä, joten minulle ehdotettiin röntgenhoitajan opintoja. Siinä ilmeisesti olisi tarvittu hieman teknisiäkin hoksottimia. Ehkä olin myös höpissyt, että en verikammoisena voi ajatella sairaanhoitajan työtä. Siitä mahdollisesti ohjaajalle syntyi ajatus, että hoitoalalle tuo reppana pitää yrittää ohjata. Edelleen haaveilin kuitenkin taiteilijan urasta. Ihan tarkalleen ajattelin ryhtyä kuvanveistäjäksi. Tai näin ainakin muistan visioineeni yhdelle tutulle naapurin miehelle, jonka auton kyydissä istuin noin kuuden kilometrin mittaisen matkan. Kaikkea hassua sitä jääkin mieleen.

Ylioppilaaksi päästyäni pää olikin sekaisin ammattitoiveista. Ihan omaehtoisesti asetin itselleni riman aika matalalle tulevaisuuden haaveiden suhteen. Tai ei kai voi sanoa, että matalalle, mutta ei ainakaan kaikkein korkeimmalle. Ajattelin ryhtyväni puutarhuriksi, mutta se meni ohi. En myöskään haaveillut arkkitehdin ammatista, kuten usein tulen sanoneeksi. Sen sijaan kävin pyrkimässä rakennusarkkitehdin koulutukseen, johon en päässyt. Sitä ennen suoritin vuoden kestävän rakennuspiirtäjän koulutuksen, josta olisi saanut lisäpisteitä rakennusarkkitehtiopintoihin. Kun hankin vielä lisää pisteitä rakennusalalta ihan tavallisissa raksahommissa, olisin päässyt opiskelemaan rakennusmestariksi. Sellaiseen koulutukseen kai hain panikoidessani, että johonkin pitää päästä opiskelemaan, kun työt rakennuksilla olivat päättymässä.

Taiteilijan ura oli edelleen mielessä, mutta tietenkään en kuvitellut pääseväni Ateneumiin, kuten oppilaitosta ainakin tuolloin kutsuttiin. Tavoitetasoni oli Kankaanpään taidekoulu tai vaihtoehtoisesti vastaava paikka Limingassa. Kankaanpäätä varten jopa yritin piirrellä kuvia, joita kai oli tarkoitus lähettää kouluun, jotta joku raati olisi voinut tehdä oppilasvalinnan. Jotain ihmisprofiileja piirtelin, mutta jäivät kai lähettämättä, kun ainakin itselleni ja varmaan monelle muullekin täytenä yllätyksenä pääsin Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan taidehistoriaa. Vaikka minusta ei taidehistorioitsijaa tullutkaan, yliopisto-opinnoilla oli suuri merkitys myöhemmälle elämälle. Siitä varmaan kirjoitan joskus myöhemmin.

Some ja minä

jormas: Jo toissapäivänä minun piti kirjoittaa sosiaalisen median käytöstä, mutta jotenkin se lipsahti tarinaan mihin kaikkeen käytän taskussani kantamaani laitetta, jonka alun alkujaan piti olla vain matkapuhelin. Olen nimitäin huomannut, että isoa osaa ihmisiä tuntuu ärsyttävän älypuhelimen käyttö muiden nähden. Jossain määrin olen kuulunut heidän joukkoonsa, mutta olen päättänyt työstää asian itselleni sellaiseksi, että minua ei häiritse saati töki muiden kyseisen laitteen käyttö.

Mutta miksi se sitten ärsyttää? Voisiko yhtenä syynä olla, että esimerkiksi joukkoliikennevälineessä ärsyttää, kun saan huomata, että joku näprää laitettaan mielenkiinnolla, muta en tiedä mitä hän tekee. Pääsen ikään kuin toisen yksityisyyden kynnykselle, mutta en yhtään pidemmälle.
Jos en pääsisi kynnykselle, ei se myöskään ärsyttäisi, sillä en ole itseni huomannut juurikaan ärsyyntyvän, vaikka en tiedä mitä joku ajattelee. Sieltäkin suunnalta tosin ärsytystä löytyy, jos jostain syystä tulee mieleen, että hän ajattelee minua tai minusta jotain. Koen olevani outo olio apinahäkin ulkopuolella miettimässä mitä apina mahtaa minusta ajatella.

Moni joka tapauksessa käyttää nykyisin melkoisesti aikaa älypuhelimensa kanssa erilaisiin tekemisiin, joista vain yksi osa on sosiaalinen media. Se on kertakaikkisen hieno juttu sähköisen tiedonkulun historiassa. Radion ja television käyttö alkuaikoina on ollutkin yksipuolista tiedon jakamista ja vastaanottamista. Tosin niihinkin on voinut jo kauan soittaa ja sanoa mielipiteensä vaikkapa Kansan radioon. Myös Pekka Saurin Yölinjalla ohjelma oli suosittu, kun ihmiset soittelivat paljonkin ja puhuivat henkilökohtaisia murheitaan, joihin Pekka sitten omalla, älykkäällä tavallaan otti kantaa ja kuulijat elivät omien murheidensa kanssa mukana. Pekka teki ikään kuin kuulijoiden koteihin turvallisen tuntuisia kotikäyntejä eikä tullut niin sanotusti liikaa iholle.

Mutta nykyisin some on hieno juttu, joka on aidosti vuorovaikutteinen. Ihmiset eivät ole varmasti koskaan kirjoittaneet niin paljoa kuin nykyisin, vaikka luulin, että matkapuhelimen yleistyttyä katoaa kansalta koko kirjoitustaito tai ainakin -halu.

Saadakseen ylipäätään jonkun tiedon kaiken kansan ulottuville tarvittiin sanomalehtien lisäksi televisio- tai radiolähetykset. Olikin lähes kylän uutinen, kun joko tuttu pääsi niissä ääneen tavalla tai toisella. Ja onhan se aika harvinaista useimmille nykyisinkin. Mutta enää sähköiset tiedotusvälineet eivät ole vain valtion valvoma etuoikeus, kuten aikoinaan Yleisradio televisio- ja radiokanavineen oli. Vaan nykyisin lähes kuka tahansa voi istua kuvainnollisesti kannon nokassa tai toisella puolella maapalloa jonkun rauniokasan päällä ja tehdä haluamansa raportin kaikkien ulottuvilla mistä aiheesta tahansa.

Hyvää päivää kirvesvartta, jos sitäkään uutisoinnin maailman ykköskanava on omassakin suosiossani oleva Facebook. Jossa monen käyttäjän aamun kansalle tiedotettava ykkösjuttu on herääminen, päivän ensimmäinen uutinen on aamupalan sisältö. Illan maailmalle kerrottava pääuutinen on mitä aikoo katsoa televisiosta ja milloin on ajatus mennä nukkumaan. Näillä päivänpolttavilla uutisilla on lukijoita muutamasta satoihin ja joillakin tuhansiin. Alkuun yllä kertomani tuntui jotenkin typerältä, jota höystivät joidenkin itseään muita sivistyneempinä pitävät facebook- ynnä muut nettikaverit. Mutta olen mennyt itseeni ja huomaan olevani omalla tavallani aivan samanlainen.

Aivan oma lajinsa on saada aikaan kunnollista keskustelua, sillä sitä ei synny mistä aiheesta tahansa. Joskus kaltaiseni sokea kanakin (tai kukko) voi löytää jutun aiheen, johon mielipiteitä löytyy ympäri valtakuntaa ja vähän kauempaakin. Tärkeä ja mielipiteitä herättävä keskustelunaihe saattaisi olla, että onko hyväksi nukkua alasti, alusvaatteisillaan vaiko aivan nukkumista varten hankittu uniasu päällään. Ja kun aiheeseen lisäisi ilta- ja alapesun tarpeellisuuden lisäksi linkolamaisen mielipiteen ylipäätään ihmisen pesemisen tarpeesta, niin ehkäpä siitäkin jotain ajankulua syntyisi.

Kesälomakalenteri alkaa olla täynnä

päivis: Minulla alkaa kesäloma 20.7. Kesälomakalenteri alkaa täyttyä uhkaavaa vauhtia. En tiedä, miten kaiken suunnitellun saa mahtumaan kolmeen lomaviikkoon ja sen päälle kolmeen lomapäivään.

Jorma kirjoitti eilen, että aiomme kävellä Seitsemän veljeksen vaellusreitin. Se on ensimmäinen lomasuunnitelma, josta on tehty päätös jo joskus lopputalvesta. Sen tarkempaa suunnitelmaa sen osalta ei vielä ole olemassa. Aikaa patikointi kuitenkin vie, sillä reitin pituus on noin 90 kilometriä. Veikkaan, että meidän kunnollamme ja ehkä vähän hatarien karttojenkin takia päivämatkat ovat kohtuullisen lyhyitä. Aikaa menee varmasti yli viikko.

Samoin keväällä ilmoittauduimme lähtijöiksi, kun entuudestaan tuttu bussikuski kyseli porukkaa, joka osallistuisi Auschwitzin-matkalle. Kohteena on siis keskitysleiri, mutta minua matkassa kiinnostaa lähinnä se, että joku suunnittelee kaiken valmiiksi, kuski ajaa ja itse tarvitsee vain istua kyydissä ja katsella ohi kiitäviä maisemia. Yhden pitkän bussimatkan olemme Jorman kanssa Keski-Eurooppaan tehneet, tosin julkisella liikenteellä. Sen matkan tuoma kokemus oli, että jalkaan kannattaa laittaa lentosukat. Tosin nyt yhtäjaksoista istumista tuskin kertyisi niin paljon kuin tuolla reissulla.

Kuvataideviikolta voi löytää tällaista
taidetta (Pira Cousin: Ristimäki), mutta
myös esimerkiksi näyttelyhalliin
pystytetyn omakotitalon.

Jos matka toteutuu - se on vielä vähän arvoitus - aikaa siihen kuluu viikon verran.

Asuntomessuillakin tekisi mieli käydä. Sehän on nyt melkein kotinurkilla Vantaan Kivistössä. Luulen, että meiltä on sinne matkaa alla 15 kilometriä.

Tänään aamun Hesaria lukiessa kalenteriin tuli lisämerkintä. Keksin, että voisimme ajella matkailuautolla Mänttään, jossa ovat meneillään Mäntän kuvataideviikot. Ne järjestetään nyt 20. kerran. Mäntässä Serlachiuksen taidemuseo on jo sinällään nähtävyys, mutta kuvataideviikot tuovat paikkakunnalle uskomatonta lisäväriä pitkäksi aikaa. Erityisesti sen (lisävärin) haluaisin nähdä, eikä Jormallakaan tuntunut olevan mitään tuota ajatusta vastaan.

Mäntän sijaintia kartalla ajatellessa se tuntuisi olevan aika mukavasti matkan varrella, jos Mäntästä ajaisi Tuuriin ja Veljekset Keskisen ostosparatiisiin. Siellä, kuten Mäntän kuvataideviikoillakin olen käynyt jo 1990-luvulla. Keskisen kauppa tosin oli silloin vasta kehittymässä kaikkien tuntemaksi vetonaulaksi, ja Vesa Keskinenkin oli vielä silloin täysin tuntematon henkilö. Keskisellä käynneissä ei silloin ollut samaa nolouden tuntua, joka niihin tänä päivänä vääjäämättä liittyy. Huomattavasti pienemmässä kauppaliikkeessä oli silloin oikeasti hyviä tarjouksia. Sieltä ostin joka kerta muun muassa todella halpoja kotimaisia vahakankaita.

Kun matkan varrelle vielä sattuu sopiva kyläpaikka ja paluumatkalla voisi poiketa Laukaan kakkosasunnolle, lomapäivien ohjelma alkaakin olla aikalailla täynnä tekemistä. Asia erikseen on, minkä verran noista suunnitelmista todella toteutuu. Kenellekään kun emme tietenkään ole vastuussa siitä, teemmekö niin kuin nyt ajattelemme. Ehkä vain itseä nyppii, jos ensin päättää jotain ja sitten jättää tekemättä. Mutta ehkä tässä tapauksessa se nyppiminenkin on aika suhteellista.

Älypuhelin ja minä

jormas: Olen ahkera somen käyttäjä. Käytössä ovat Facebook, Instagram, Hangouts, Line, Whatsapp, Skype, Twitter, perinteiset tekstiviestit, sähköpostit, Googlet, hakukoneet venäläisestä Yandexista lähtien sekä internet muutenkin ja monet muut. Älypuhelimen käytöstä voisin helposti kirjoittaa yhden pitkän blogin.

Käytän sen nimi-, osoite- ja rekisterinumeron hakupalveluja, seuraan askelmittaria sekä kalorien kulutustani. Monien kotisivuilla, kuten Facebookissakin olen jokapäiväinen vieras. Kameroista seuraan Jyväskylän kävelykadun elämää ja kelikameroilla yleisemminkin teiden kuntoa varsinkin talvisin. Myös Jokilaakson elämää seuraan kameroiden välityksellä ja puhelimeni avulla missä milloinkin lienenkin.

Tekstejä kirjoittelen tekstinkäsittelyohjelmalla, jolla olen aloitellut myös kirjan kirjoittamista. Se tuskin valmistuu koskaan. Muiden kirjoittamia sähköisiä kirjoja ostan ja luen kirjapalvelujen kautta senkin edestä. Ja jos lainaan paperisen kirjan, varaan sen ja pidennän lainausaikaa kirjastoista älypuhelimellani.

Harvat matkalaskut, joita edelleen teen, teen puhelimeni välityksellä. Taulukkolaskentaa käytän moneen tarkoitukseen. Lähes kaikki laskut maksan samalla välineellä. kuten myös seuraan muita ostoksiani. Kun tankkaan Kuuauton, niin en ole kunnolla saanut tankkauspistoolia takaisin mittarin kylkeen, kun pankkiohjelma ilmoittaa, että veloitus on lähtenyt tililtäni. Näin käy myös kun ostan makkaralenkin. Joskaan sitä en osta polttoainepumpusta enkä muualtakaan menoveden jakeluasemalta.

Tästä aiheesta kirjoitan ehkä ylihuomenna

Pelejäkin pelaan laitteella paljon. Shakista tammeen ja pasiansseista muihin korttipeleihin. Myös Sudokuja täyttelen säännöllisesti. Sähköinen lehtien luku kuuluu tapoihini. Samaan sarjaan kuuluvat myös monet muut uutispalvelut. Televisiotakin katselen puhelimellani. Ykkössuosikkeja näyttävät olevan uutiset. Ohjelmatiedot ja tulevien televisio-ohjelmien arvostelut sekä varsinkin alkavien sarjojen taustatiedot ovat minulle kiinnostavaa luettavaa.

Säätietoja seuraan monen palveluntuottajan kautta, sillä jokainen tuntuu tietävän huomisen sään eri tavalla. Kalentereita minulla on laitteessa kaksikin, joista toinen on niin sanotusti pilvessä ja päiviksen kanssa yhteinen. Siellä on silloin tällöin iloinen yllätys, jossa päivis ehkä ilmoittaa, että maksaa häviämänsä lounaan silloin ja silloin ja pyytää minua valitsemaan paikan. Yhtä mieluinen ei vastaavasti ole viesti, kun päivis kysyy, että milloin itse maksan häviämäni vedon? Tai on se yhtä iloinen, sillä minulle on ykkösjuttu, että on pävis, jolle voin ostaa joskus lounaan ilman vedonlyöntiäkin.

Päivittäistä sähkönkulutustakin seuraan. Että paljonko maksaa saunan lämmitys tai eilinen huoneilman kylmennys, kun lämpö oli Duokodin sisällä ulkoilman mukainen +31 astetta. Puhelimessani ovat myös taskulamppu ja kello herätyksineen. Aivan oma lukunsa on Windows Phonen suhteellisen laadukas kamera erilaisine kuvankäsittelyohjelmineen. Kuvia tulee otettua enemmän kuin koskaan ja julkaisenkin niitä monella sähköisellä foorumilla. Onpa tullut joskus tehtyä kuvakirjakin netissä ja tilattuakin se samaa väylää myöten. Muutenkin teen ostoksia netin välityksellä yhä enemmän. Työn alla on ensimmäisen ruokakassillisen ostaminen netistä kotiin kuljetettuna.

Blogiamme kirjoitan silloin tällöin samalla laitteella. Tietenkin kirjoitan myös Facebookin jollekin palstalle joka päivä, vaikka ei olisi asiaakaan. Laskukonetta tai laskinta käytän sekä seuraan Thaimaan valuutan kurssia, sillä siitä riippuu paljonko Thaimaankotimme tulee maksamaan.

Toistaiseksi tarpeeton uusi hullutus itselläni on sinne lataamani maastokartat. Sieltä löytyy pienetkin polut, joita sitten ajelen Kuuautollamme ilman lupaa, koska niille ei ole lupaa mennä ilman maanomistajan suostumusta. Selitys on kylläkin valmiina, sillä jos maanomistajan tulee iholle, sanon, että kerään roskia, jota toki teenkin. Toinen jo käytetty selitys on karkuun päässyt Niilo-koira, jota etsin peilin edessä harjoiteltu huolestunut ilme kasvoillani. Jos Niilo onkin lavalla kyydissä omassa karsinassaan, sanon, että olin etsimässä koiraa, joka löytyikin, kuten näkyy. Ja jälleen peilin edessä harjoiteltu helpottunut ilme kasvoilla.

Maastokartta saattaa saada tässä kuussa hyödyllisemmänkin käytön, sillä kävelemme Seitsemän veljeksen vaellusreitin Helsingistä Aleksis Kiven patsaalta Hyvinkäälle omalla urbaanilla tavallamme. Siitä lisää myöhemmin.

Älypuhelimeni yhtä ominaisuutta käytän päivä päivältä vähemmän. Se on soittaminen ja puheluihin vastaaminen. Mutta hyvä, että sekin mahdollisuus on olemassa. Kaiken varalta, sillä eihän sitä koskaan tiedä, vaikka joku joskus soittaisikin.....

Melkein kuin pohjalainen umpipiha

päivis: Kansatieteen opinnot muistuivat taas mieleeni, kun Jorma keksi siirtää Matkakodin Merikonttikodin kulmille. Pihastahan tuli kuin perinteinen pohjalainen umpipiha. Tosin niihin ei rakennettu saunaa. Saunat tehtiin pihapiirin ulkopuolelle, koska entisajan saunat luultavasti tuppasivat usein palaa. Sijoittamalla sauna kauemmaksi turvattiin se, että tulipalon sattuessa asuin- ja muut rakennukset säästyivät.

Umpipihassamme on nyt viisi "rakennusta". Pitää laittaa lainausmerkit, sillä rakennuksista neljä on liikuteltavia. Matkailuauton lisäksi Merikonttikoti siirtyy mihin vain, kun pihaan kutsutaan kaksi rekkaa. Merikonttiin rakennettu sauna puolestaan mahtuu kuorma-auton lavalle, koska se on vain kuuden metrin mittainen. Kesähuoneemme on myös siirrettävissä. Sen runko on tosin ollut paikoillaan siitä asti kuin huone on pihaan pystytetty muutama vuosi sitten. Talven ajaksi siitä on irrotettu vain kangasosat eli katto, hyönteiset torjuvat seinät ja kahden sohvan tyynyt.

Ainut pihan pysyvä rakennus on kota, joka on tukevasti paikoillaan betonilaatan päällä. Mutta varmaan sekin olisi purettavissa ja rakennettavissa uudelleen johonkin toiseen paikkaan, jos niin olisi pakko tehdä.

Kuvassa vasemmalla näkyy kahdesta pitkästä merikontista rakennetun Merikonttikotimme toisen kontin päätyikkunat. Merikonttikodin ulkopuolella on terassi, jonne tältä etupuolelta pääsee luiskaa pitkin. Terassin toisella laidalla on rappuset. Merikonttikodin takana näkyy Matkakoti, johon kuuluva markiisi on auki ja näkyy kuvassa enemmän kuin itse Matkakoti.

Sinisenä kuin sininen taivas siintää Saunakontti. Siitä oikealle on kota, joka kuvassa on jäänyt varjoon ja pimentoon, eikä se oikein ole mahtunutkaan kuvaan. Aivan oikeassa reunassa näkyy kesähuoneen kankaisen katon kulma. Voilà - siinäpä on meidän umpipihamme kokonaisuudessaan!

Umpimielinen ja pikkusieluinen

jormas: Suomalaisia sanotaan sulkeutuneiksi ja joskus umpimielisiksi. Se onkin oiva sana, mitä se sitten kaiken kaikkiaan tarkoittaakaan. Sivistyssanakirjan mukaan umpimielinen on erakko, juro, syrjäänvetäytyvä, seuraa karttava, eristäytyvä, sulkeutunut, vähäpuheinen, vaitelias, jörö, jäyhä, vetäytyvä ja niin edelleen.

Mutta jos helsinkiläinen, jonka mielestä Suomi loppuu Kehä III:en ei ole umpimielinen, niin onko hän pikkusieluinen? Ja onko muualla Suomessa asuva avarakatseinen, kun hänen mielestään elämää on Kehän molemmin puolin? Suomi ei kuitenkaan lopu kehäteihin eikä maailma Ahvenenmaahan. Tämän on joutunut lähes jokainen huomaamaan, sillä EU:n myötä olemme havainneet olevamme vastuunkantajia vähän laajemminkin, sillä aina joku maa näyttää olevan vaikeuksissa oman taloutensa kanssa.

Nyt on framilla Kreikka, joiden taloudesta harva suomalainen haluaisi kantaa mitään vastuuta saati ottaa jotain maksettavakseen. Ymmärrettävää, sillä omankin valtakunnan taloudenpidossa on parantamisen varaa. Sen maksumiehiksi ja -naisiksi joutuukin nyt tavalla tai toisella koko kansa. Siitä on turha syyttää muita, sillä me olemme itse valinneet päättäjät Suomeen, EU:hun, euron ja yhdessä olemme hyväksyneet maat, jotka unioniin kuuluvat.

Vaikka Kreikan taloudenhoidossa onkin paljon korjaamisen varaa, on suomalaisella suulla maan haukkuminen jotenkin ala-arvoista. Että miksi maa on aikoinaan otettu jäseneksi jne. Kreikkahan on ollut EU:ssa paljon kauemmin kuin me. Joten kysymyksen oikeampi asettelu olisi, että miksi halusimme samaan paikkaan ja EU:n jäseneksi selkeällä ääntenenemmistöllä? Mutta jälkiviisaushan taitaa olla meille monelle lähes ainut viisauden laji, jonka avulla yritämme elvistellä pitkin kylän raitteja.

Minut Kreikan tilanne laittoi ensimmäisen kerran pohtimaan yhtä asiaa, jonka olin luullut olevan kopassani järjestyksessä jo ammoisista ajoista lähtien. Se on pienimuotoinen pimeä työ, jota on ollut sopivaa ainakin yrittää teettää tilanteiden mukaan itselleni sopivina annoksina. Perusteluna on ollut, että mitä se muille kuuluu mitä teen tai teetän rahoilla, joista olen jo vähintään kerran veroni maksanut. Ei ole tullut pieneen mieleenkään, että itse maksan tekemästäni työstä veron, mutta kaverin ei sitä tarvitse tehdä, jos hän tekee työn minulle rahoillani. Ajattelen, että se on minulle vähän halvempaa, joka onkin totta lyhyellä juoksulla. Mutta pitkä juoksuhan tässä nyt Kreikan esimerkin vuoksi onkin alkanut närästää lintukotoelämääni.

Varsin nyrpeä on ollut suhtautumiseni myös verottajan suuren suosion saavuttaneeseen vihjepuhelimeen. Jota nyt näyttää Kansaneläkelaitoskin harkitsevan itselleen. Että kärytetään pimeän työn tekijät ja teettäjät. Ajattelin, että se on kateellisten juttuja, joihin en ajatuksiani enkä käsiäni sotke.

Olen saanut käsityksen, että Kreikka on suhteellisen korruptoitunut maa, jossa varsinkin veronkierto kuuluu kansalaisoikeuksiin. Nyt on tullut maksun aika, huomaan, kun katson tavallista kreikkalaista, jonka itku ja huoli kuuluu television välityksellä Jokilaakson olohuoneessa saakka. Että kun he eivät saa nostaa pankista edes omia eläkkeitään eivätkä muitakaan rahojaan ja nälkä on tullut moneen taloon.

On tullut aika tarkistaa omaa kantaa verottajan ja Kelan kusettamiseen, sillä jos huonosti käy, siitä kansan ilosta saa maksaa pitkässä juoksussa jokainen. Myös ne, joilla ainakin joillakin mittarilla mitattuna menee minua huonommin.

Maapallolla asuu ihmisiä joka puolella ja meille kaikille on hyväksi, jos kannamme vastuuta kukin tavallamme kaikista eikä vain itsestä tai maksimissaan suomalaisista. Nyt mekin siis olemme laittamassa Kreikan taloutta paremmalle tolalle. Tätä tehtävää kanssamme hoitavat  ihmiset, jotka olemme tehtävään valinneet. Lopetetaan siis kitinät, sillä ei tavallisen kreikkalaisen asiat tule paremmin hoidettua, jos maa lähtee EU:sta omille teilleen. Se nimittäin ei ole niin, että mitä se meille kuuluu. Sillä kuuluu se ja niin olemme itse halunneet.

Tämän kertaisen blogini aloitin umpimielisyydellä ja päätän nurkkakuntaisuuteen. En halua olla  kylän mies tai nainen, joka on sitä mieltä, että asia on hoidettu, kun se on pois silmistä. Ja joka sen ajattelun tuloksena tuo yön hiljaisuudessa oman roskakuormansa Jokilaakson puomin taakse, kun ei peräkärrynsä kanssa pääse pihaamme saakka.

Köyhyydestä vielä vähän

päivis: Juutuin aiheeseen, koska edelleen luen äskettäin ilmestynyttä Juho Saaren Huono-osaiset-kirjaa. Ei se ihan heti olekaan käyty läpi, sen verran ajatuksen mukana olemista teksti vaatii. Luulenkin, että kirja tulee olemaan jatkossa yhteiskunnallisia tai sosiaalisia aloja opiskelevien pakollisten tenttikirjojen listalla.

Kiinnostuin Juho Saaren tyylistä ilmaista asioita, kun hän oli puhumassa Päihdepäivillä toukokuussa. Kritiikittömästi en Saaren ajatuksiin kuitenkaan voi suhtautua. Sen huomasin kun luin Hesarin Sunnuntai-sivulla ollutta köyhyys-juttua. Siinä Saari totesi köyhien käyttäytyvän joskus irrationaalisesti (puhekielelle käännettynä voisi sanoa vaikka että tyhmästi), jos heillä hetkellisesti on käytettävissä ylimääräistä rahaa.

Saarella oli oikein esimerkkejäkin tästä. Nainen, joka sai 20 euroa, meni ja osti Gloria-lehden (ei muuten maksa 20 euroa), vaikka rahan olisi voinut käyttää johonkin Saaren mielestä tärkeämpäänkin. Tai pitkäaikaistyötön osti vähän rahaa saatuaan rivarin pihalle grillin, vaikka oli ylivelkaantunut. Ja paha oli sekin, kun yksinhuoltaja osti ylimääräisellä 200 eurollaan koiran, vaikka koirasta jatkossa tietysti tulee vielä lisäkuluja.

Jäin ihmettelemään, että köyhyystutkijanko tehtävä on arvioida, mitä huono-osaisina pitämänsä saavat tehdä? Järjetön tuhlailu on asia erikseen, mutta jos ajatus on se, että köyhän pitää aamusta iltaan miettiä omaa köyhyyttään, siitä on varmaan vähän vaikea ponnistaa johonkin muuhun kuin köyhän rooliin. Voisihan yhtä hyvin väittää, että Gloria-lehteä lukiessaan nainen varmistui siitä, että hän haluaa päästä työelämään tai koulutukseen muodin alalla. Tai hän hankki lehdestä mallia pukeutumiseensa, jotta voi liikkua ihmisten ilmoilla häpeämättä. Vaatteethan köyhä tietysti muotiliikkeiden sijaan hakee kirpparilta. Halpuuden lisäksi se on sitä paitsi ekologista.

Jospa ylivelkaantunut on jo kaikki mahdolliset euronsa käyttänyt velkojen maksuun, eikö hänellä todellakaan ole joskus oikeutta satsata johonkin ylimääräiseltä vaikuttavaan? Yksinhuoltajan koira varmasti tuottaa suunnattomasti iloa yksinhuoltajan lisäksi hänen lapsilleen. Siihenkökään ei Saaren mielestä ole lupaa, koska hän nostaa tämän yhdeksi esimerkikseen? Eiköhän ole niin, etteivät varakkaampienkaan ostokset ole aina kovin rationaalisia, vaikka rahan kanssa ei tarvitsisikaan niukkailla.

Hesarissa julkaistut kommentit olisivat ehkä jääneet omaan arvoonsa, mutta kun samaan aiheeseen liittyvä asia tuli vastaan eilen illalla katsomassamme TV-elokuvassa, se jäi vaivaamaan. Fiktio on tietysti fiktiota, mutta jonkun ajatuksiin sekin perustuu. Elokuvan nainen kertoi kokemastaan köyhyydestä ja mainitsi ostaneensa joskus kimpun orvokkeja, vaikka niihin tuhlaantuneilla rahoilla oli tarkoitus ostaa leipää. Nainen jatkoi, että sitä leipää hän ei takuulla enää vuosien jälkeen muistaisi, mutta ostamansa kukkakimpun hän muisti edelleen.

Köyhyys on suhteellista

jormas: päivis pohti eilisessä blogissaan köyhyyttä mielenkiintoisella tavalla. Kuten usein monia muitakin ajan ilmiöitä, sillä hän osaa kirjoittaa mielenkiintoisesti. Olen siitä itseäni kannustavalla tavalla kateellinen.

Syksyllä tulee seitsemän vuotta, kun jäin osa-aikaeläkkeelle. Kuusi viikkoa töitä ja kuusi viikkoa vapaata oli viiden vuoden session rytmi. Lähes ensimmäisellä jaksolla makasin rantatuolissa Siaminlahden rannalla ja maistelin ainokaisen elämäni uutta jaksotusta. Takana oli elettynä monta hyvää asiaa, mutta myös melskettä parin yritykseni alasajosta sydäninfarktiin pallolaajennuksineen. Siellä rantatuolissa koin kaksi varmaa asiaa. Toinen oli, että säännöllisistä tuloistani oli lähtenyt neljäsosa. Toinen mieliin jäänyt havainto oli, että vaikka kuinka yritin ajatella kielteisesti, oli pakko myöntää, että elämänlaatu oli parantunut hupenevista euroista huolimatta parantunut vähintään saman verran.

Harmituksen aiheita ei ollut montaa. Kuitenkin ihmettelin silloin ja vieläkin, että mikä saa ihmisen ylipäätään haluamaan kaikkea lisää, isompaa ja uudempaa, vaikka vanhassa ja vanhaakin olisi muille jaettavaksi. Minulla ei ole tähän varsinkaan kaiken kattavaa vastausta vieläkään.

Toisaalta niinhän se tekee metsähiirikin, joka asustaa Jokilaaksossa siellä missä ei mielestämme pitäisi. Jos sen ulottuville jää vaikkapa kaksi isoa säkillistä koiranruokaa, niin talven mittaan se kuljettaa omiin kätköihinsä joka ikisen murenan, joilla varmasti ruokkisi koko hiirisuvun monta vuotta.

Oikein hyvä esimerkki "lisää mulle nyt heti ja kaikki" on Duokotimme, sillä jostain syystä jossain vaiheessa saimme päähämme, että haluamme yhden merikontin entisten päälle. Ja sinne uudet olo- sekä makuuhuoneet. Näin silti, vaikka järki sanoo, että emme todellakaan niitä tarvitse, koska tilaa on nytkin yllin kyllin. No, nyt kaivoimme pihaamme pressukatoksesta nokkosten keskeltä matkailuautomme kesäkodiksi ja Duokodin laajennus jäi taka-alalle. Ja tilalle nousi ajatus, että entäpä jos käyttäisimme siihen varaamamme rahat auton vaihtoon. Jota vaihtoa sekään ei missään tapauksessa tarvitse.

Viiden vuoden osa-aikaeläkejakson jälkeen olen ollut kaksi vuotta kokoaikaisella eläkkeellä. Ja pitänyt kiinni siitä, etten tee mitään rahan vuoksi, vaan yritän tulla ja tulenkin toimeen puolet pienemmillä tuloilla. En ole kolmannen sektorin enkä toisen luokan, vaan ensimmäisen luokan ja vapaan sektorin kansalainen. Ja uskon vakaasti, että kaikki mitä rahalla saa, on halpaa. Ja sitä köyhempi on, mitä enemmän on rahassa tai materiassa kiinni.

Aikoinaan seurasin raharikkaiden elämää, jota teen vieläkin. Aamulla vessan pytyllä Seiska-lehteä lukien ja kehitellen tarinan kreikkalaisesta laivanvarustaja Onassiksesta. Jonka tytär pienensi plastiikkakirurgilla nenäänsä sekä poisti tummia silmänalusiaan 17-vuotiaana. Hänen isänsä oli pitkään ollut sairaalassa. Ja luvannut rakennuttaa uuden osaston sairaalaan, jos selviää sieltä hengissä.

Mielikuvitustarinassani näin sieluni silmin resuisen laitapuolen kulkijan tallustavan
yön hiljaisina hetkinä rikkaan miehen vuoteen viereen.  Miten lienee sinne päässytkin, ajattelin, sillä tyhjätaskujen elämää Aristoteles ei ollut koskaan osannut arvostaa drakman vertaa. Resuinen kulkuri katsoi myötätuntoisesti kuolevaa miestä ja kysyi hiljaa korvaan kuiskaten: "Paljonko maksaisit ja millä valuutalla maksaisit, jos meillä olisi nyt mahdollisuus vaihtaa elämiä?"

Vähän kommentointia köyhyydestä

päivis: Olen viime päivät miettinyt köyhyyttä. Töistä otin lukeakseni Juho Saaren Huono-osaiset-kirjan ja sunnuntaina luin Hesarista pitkän artikkelin köyhiksi määritellystä pariskunnasta. Senkin jutun yhteydessä Juho Saaren nimi mainittiin. Saari on muun muassa ollut laatimassa tutkimuskyselyn, jossa haluttiin selvittää, mitä suomalaiset ajattelevat köyhyydestä.

Vastasin tänään Hesarin nettisivuilla julkaistuun kyselyyn. Kysymyksiin vastatessa tuntui, että tutkittavana olinkin minä, vastaaja, eikä niinkään se, mitä ajattelen köyhyydestä. Niin tai näin, tulihan tuota mietittyä. Köyhyyttä.

Minulla on aika selvä käsitys siitä, että kansaneläkkeellä sinnittelevä mummo tai vähissä rahoissa (ja ehkä vähissä sielunvoimissa) olevien vanhempien lapsi voi kokea köyhyyttä. Mutta melkeinpä kaikki muut köyhiksi määriteltävät ovatkin sitten jotain sellaista, josta usein käytetään sanontaa veteen piirretty viiva. Hesarin haastattelema pariskuntakaan ei minusta ainakaan ensilukemalta täysin vastannut käsitystäni köyhistä ihmisistä. Samaa mieltä näytti olevan jokunen Hesarin nettisivuilla juttua kommentoinutkin.

Köyhäksi voi tietysti nimittää ihmistä, jonka rahat eivät riitä välttämättömiin menoihin. Eiväthän ne riitä tietenkään, jos rahaa on vähän, mutta pitäisikö kutsua köyhäksi niitäkin, jotka eivät osaa käyttää rahaa, vaikka sitä olisi enemmänkin? Näinhän usein käy, jos rahan kulutuksessa ei ole tolkku mukana. Rahat voivat mennä kalliisiin vaatteisiin, muuten vain tuhlailemaan elämäntapaan tai vaikka kalliisiin harrastuksiin. Aika moni kuluttaa tolkuttomasti rahaa viinaan ja tupakkaan.

Monesti köyhyys saa alkunsa siitä, ettei ihminen pysty sopeuttamaan kulutustaan olemassa olevaan rahamäärään. Voi olla, että rahat riittäisivät, mutta jostain syystä köyhäksi itseään kutsuvalle on syntynyt kuva, että elämän tarkoitus on hankkia kaikki mahdolliset tekniset vempeleet ja uusia ne muutaman vuoden välein. On oltava hieno auto, komea talo, koira, kissa ja kalliit ulkomaan matkat. Ei ihme, jos rahat käyvät vähiin.

Halpaa, helppoa, hyvää ja
melko ruokaisaakin.

Sunnuntain Hesarin jutussa minua pisti köyhän haastattelussa vihaksi oikeastaan vain yksi asia. Tai ainakin se jäi mieleen. Köyhien sanotaan aina syövän ainoastaan eineksiä tai muuta mössöruokaa, koska kaikki muu on liian kallista.

Muun muassa vihanneksia ei mukamas kannata ostaa, koska ne maksavat liikaa. Sehän ei ole totta, ellei päivittäin halua dragon fruitia tai mangoja. Ehkä enemmänkin on kyse siitä, että ei ole taitoa tai halua valmistaa itse ruokaa. Ainakin itse voin myöntää, että eineksiin tulee turvauduttua pelkästään laiskuudesta.

Ketään syyllistämättä haluan ajatella, että vähien rahojenkin kanssa on mahdollista tehdä arvovalintoja. Mutta onko kyse kuitenkin siitä, että jotkut ottavat köyhän ihmisen taakan kantaakseen niin tosissaan, että alkavat itsekin uskoa siihen, ettei missään asiassa voi toimia muuten kuin jostain itsensä ulkopuolelta annetun kaavan mukaisesti.

Me ja markkinoinnin ammattilaiset

jormas: Sunnuntain Hesarista poimin vantaalaisen Harri Järvisen mielipiteen Kaleva-lehden uutiselle seniorin wc-käynnin hinnasta: "Yksityisten terveyspalvelujen hinnoittelusta – kalleudesta – saatiin taas vahvaa todistusta, kun julkisuuteen tuli tieto vanhukselta peritystä erillisestä wc-maksusta. Vanhuksen omainen väitti wc-maksun olevan 15 euroa, mutta palvelukodin toimitusjohtaja ei suostunut paljastamaan hintaa. Miksei hintaa haluta paljastaa? Onko se jopa väitettyä kalliimpi?
On epäinhimillistä, että ihmisen normaaleilla elintoiminnoilla rahastetaan senkin jälkeen, kun kotihoidon palvelumaksut on jo maksettu. Onko mitään järkeä panna yhä suurempi osa sote-rahasta virtaamaan veroparatiisien kautta terveyspalveluyritysten kasvottomille ulkomaisille omistajille? Ei ainakaan tällaisten tapausten perusteella."

Juttu sinällään on hieman harhaan johtava, sillä wc-käynti tuskin maksaa mitään, vaan siihen tarvittava apu. Outoa on kuitenkin, että palvelukodin johtaja ei kirjoituksen mukaan ole suostunut sanomaan palvelun hintaa. Outoa se on siksi, että yksityisen palvelutalon palveluita tuotetaan usein voitetun kilpailun tarjouksen mukaan ja hintatiedot ovat julkisia tulosten saatua lainvoiman.

Menee sitten osa yrityksen tuotosta "veroparatiisin kautta terveyspalveluyrityksen kasvattomille omistajille" tai ei, on ensin täytynyt pärjätä tarjouskilpailussa ja tulla valituksi. Valinnan ovat tehneet valitsemamme luottamushenkilöt. Ehkä vähintään aiheellinen kysymys olisikin, että kuinka kalliita olisivatkaan olleet esimerkiksi perinteisen kolmannen sektorin tarjoukset? Silloin tällöin olen tälläkin palstalla kysellyt asiaa otsikolla: "Ho hoi kolmas sektori! Mihin olet menossa?"

Valistunut arvaus kyseisen toimitusjohtajan haluttomuuten vastata on, että jos seniori ei tarvitse mitään muuta palvelua öisin kuin avun wc käyntiin, maksaa se juuri tuon mainitun 15 euroa per kerta, mutta maksu on yöllisen palvelun tuotehinta laajemminkin.

Kuitenkin on aiheellista nostaa asia esille. Oikein sieluni silmin näen kohtuullisen säästäväisen vanhuksen valvomassa yöllisen vuoteensa pohjalla. Hänelle on ollut läpi elämän tärkeitä sodan melskeissä sieluun kirjoitetut arvot: "Säästä lapsillesi, jotta heillä olisi paremmin." Ja vanhushan säästää yön ja yksinäisyyyden hiljaisuudessa. Että kestänkö aamuun, jotta säästyy 15 euroa vai annanko tulla housuihin tai vaippoihin, jotka usein kuuluvat ihmisen varustuksiin elämän alku- ja lopputaipaleella.

Joka tapauksessa kyse on enemmän tai vähemmän rahan palvomisen tuomista ilmiöistä, joilla on minulle hyvin kielteinen leima, vaikka ne onkin paketoitu hienoihin nimiin. Ne aukeavat ihmiselle ensin myönteisesti eikä meillä ole itse tekemämme kiireen keskellä aikaa edes pysähtyä ajattelemaan mitä paketti pitää kokonaisuudessaan ja oikeasti sisällään ja tarkoittaa.

Juuri tätä on "sisällön tuottaja ja tuotteistaminen", jossa on mukana aimo annos markkinoinnin ammattimaisuutta. Kaikella on hintansa, mutta ainut mitattava arvo raha. Löytyy rahalla mitattava tuotteistettu tuote, jossa on suorite sitä ja suorite tätä, mutta ei yksilöllisyyttä eikä ihmisarvoa.

Palveluita tuotetaan monin tavoin normitetulla työntekijäjoukolla, jolle tärkein ominaisuus on lain vaatima muodollinen pätevyys. Tästä oivallinen esimerkki olen itse. Vaikka valtakuntamme presidentti on myöntänyt minulle sosiaalineuvoksen arvon, niin meriiteillä, joilla sen olen saanut, ei nykyisin pääse vaatimattomimmankaan tuetun asumisen yksikön yövalvojaksi.

Markkinat ja markkinavoimat ovatkin pitäneet huolen, että huono tuote hyvällä markkinoinnilla elää paremmin kuin hyvä tuote huonolla markkinoinnilla. Kyse ei ole ainoastaan sosiaali- tai terveyspalveluista, vaan tuotteista yleensä. Huonon tuotteen loistavasta markkinoinnista on oiva esimerkki Talvivaara ja sen toimitusjohtaja Pekka Perä. Joka tuntuu löytävän loputtomiin uusia rahoituslähteitä ja -tapoja. Minä en häntä hauku. Päinvastoin, sillä jos hän jotain osaa, on se nimenomaan markkinointi.

Jos jotain pitäisi haukkua, niin ehkäpä tuotteen ostajia. "Ei tyhmä ole kuka pyytää, vaan kuka ostaa ja maksaa." Joka on mitä suurimmassa määrin valtio ja kunnat sekä valitsemamme päättäjät. Eli samaa sakkia, jotka ostavat Pekka Perän tuotetta ja valitsevat palvelukodin tuottajaksi. Joten äänestäjä jormas, katso peiliin.

Matkakoti siirtyi pihapiiriin

päivis: Meillä on nyt kuten Pohjanmaalla muinoin, (lähes) umpipiha. Merikonttikodin kulmalla on nyt myös Matkakoti eli entinen kotimme. Matkakotihan palveli meitä kotina lähes kaksi vuotta ennen Merikonttikodin valmistumista vuonna 2013. Yhdellä pihan reunalla on saunakontti ja lähempänä lammen rantaa on kota.

Huomasin aamupäivällä, että Jorma ajelee pihassa Matkakodilla. Olin kai sanonut, että se pitäisi siivota, joten ajattelin, että Jorma tuo auton lähemmäksi. Eipä parkkipaikallekaan olisi pitkä matka ollut ja virtaakin imuriin olisi saanut tolpasta.

Matkailuautolla ajelu olikin osa Jorman suurta suunnitelmaa tuoda "kesämökki" pihaan. Päätimme, että voimme nyt yöpyä ja välillä oleskella siellä muutenkin. Mutta ensin piti siivota.

Matkakodin paikka on nyt Merikonttikodin kulmalla.

Edellisen, noin vuoden takaisen ajelun jäljiltä paikat olivat huiskin haiskin. Ylimääräistä romuakin oli siunaantunut vähän sinne tänne. Paperinkeräykseen meneviä lehtiä ja muuta paperia oli ison paperikassillisen verran. Luettuja kirjojakin löytyi kassillinen. Vaikeinta oli muistaa, että Matkakoti ei palvele kotina, eikä siellä siis tarvittaisi esimerkiksi klemmareita tai kirjekuoria. Klemmarit jäivät sinne, mutta kirjekuoret toin Merikonttikotiin.

Imurointivaiheessa löytyi yllätys, joka ei missään nimessä ollut iloinen. Matkakodissa on mellastanut hiiri tai ehkä useampiakin. Kolme tyynyä päätyi roskiin. Yksi niistä oli purtu puhki. Yksi tyynynpäällinenkin oli riekaleina. Tämä oli tietysti odotettavissakin. Hiiret ovat olleet lähes joka talvisia vieraitamme, mutta useimmiten ne ovat tyytyneet asustelemaan Matkakodin varastotiloissa. Kerrankin yksi siellä olleista lenkkareista oli toiminut hiiriperheen pesänä. Ja monenlaista tuhoa on ennenkin pitänyt hiirien jäljiltä siivota.

Siivous jäi vielä hieman kesken, mutta ensi yön vietämme Matkakodin petillä. Luultavasti yövymme siellä jatkossakin, sillä Niilo tulee taas ensi viikolla meille ja sillehän on mukavaa, jos se pääsee meidän kanssamme köllimään samaan sänkyyn.

Ihmiset, jotka eivät vihaa kaneja

jormas: Eilen oli mukava päivä Jokilaakson pihapiirissä. Eläinmaailma on meillä hyvin rikas ja pihapiirissä piipahtaa ilveksistä supeihin ja käärmeistä mäyriin. Ja koska emme eläimiä juurikaan säikyttele, tuntuvat ne kesyyntyvän vuodesta toiseen. Olemmekin eräänlainen kasvien ja eläinten (ei toivottujenkin) suojelualue. Kasveista löytyy karhunkiertoa, himalajanpalsamia ja monia muita ihmisten inhokkeja.

Peuroja ja kauriita on silloin tällöin loikkinut milloin minnekin Duokodin lähistöllä, mutta aivan pihaan ne eivät ole nähtemme tulleet. Eilen kääntyi uusi lehti tässäkin asiassa, jota todistaa päiviksen kotimme oven lasin läpi räpsäyttämä kuva. Se on ilman zoomausta otettu, joten portaille ei ollut matkaa kuin jokunen metri. Oman käsityksemme mukaan kyseessä ovat tällä kertaa peurat.
Ajelin päivän mittaan myös Kuuautollamme kylällä ja pysähdyin tarinoimaan SL-Metallin isännän kanssa. Mies on tehnyt meille Soiniityntien sillan kaiteet ja veräjän, joten ennestäänkin oltiin tuttuja. Parski mies, joka on harrastanut saksanpaimenkoiria ikänsä. Niiden kanssa hän aikoinaan kävi silloin tällöin tilallamme, kun hälytin ilmoitti kutsumattomista vieraista.

Kysyin mieheltä, että onko teidän pihallanne näkynyt kaneja. Vastaus yllätti, kun hän sanoi, että joo, onhan niitä, näyttäen yhtä puukasaa. Että tuonkin alla muutama asustaa ja hän on koiransakin opettanut, että sinne ei ole asiaa. Ei varsinkaan syöntimielessä. Sanoi vaimonsa alussa hieman kartelleen niitä, että kani siellä kani täällä. Mutta kun hän näki ensimmäisen kerran käden kokoisen poikasen, on vaimokin ollut niiden lumoissa siitä lähtien. Että ei ne meitä häiritse. Totesin, että tästä syystä paiskataan kättä, kun löytyy kylältä lisäksemme muitakin, jotka eivät city- eikä countrykaneja vihaa.

Naapuri jatkoi jutusteluaan koiran tarkkana vieressä kuunnellessa, että onhan meitä kylällä muitakin. Naapuri tuossa ja tuo naapuri tuolla ja niin edelleen. Jatkoi, että sotien aikaan jotkut suomalaiset olivat merkinneet taloja, joista jääkärit tiesivät, minne ovat tervetulleita. Että meillä on kylällä vähän samaa tapaa ja ollaan hankittu kaniystävällisiin pihoihin kaneja varten kanipatsaita, joista kanit sitten tietävät, minne ovat tervetulleita syömään tai vaikka perhettäkin perustamaan.
.

Ammattislangi ärsyttää

päivis: Sanotaan, että eri ammateilla tai työpaikoilla on omat slanginsa siksi, että se helpottaa töiden tekemistä ja toinen toisensa ymmärtämistä. Niin varmaan onkin, mutta kukaan ei ole tainnut noille slangin taitajille kertoa, että kun he asioivat firmojensa asiakkaiden tai lääkärit potilaiden kanssa, vastapuoli ei tuota slangia välttämättä ymmärrä.

Viimeksi törmäsin ärsyttävään ammattislangiin, kun työpaikalla alettiin tehdä uusia nettisivuja. Sivujen suunnittelu ostetaan viestintätoimistolta, joka kai kuvittelee, että asiakkaatkin ovat heidän käyttämänsä slangin taitajia. Itse jouduin turvautumaan Google-kääntäjän apuun ymmärtääkseni, mitä suunnitelmassa olevilla termeillä tarkoitetaan. Tai eivät sentään kaikki termit olleet englannin kielisiä, mutta yksin oli jo liikaa. Mikä ihmeen vaikeus on kirjoittaa sana suomeksi, jos suomenkielinen sana on olemassa?

Voi olla että työyhteisöjen slangi ärsyttää minua jo siitäkin syystä, että en ole juurikaan ollut sellaisten vaikutuspiirissä. Olisinko siis yksinkertaisesti vähän kateellinen? Toimittajan urani alkoi kyllä toimituksista, joista jäi mieleen joitakin oman ammattikunnan käyttämiä sanoja. Mutta ei niillä työpaikan ulkopuolella oikeastaan mitään käyttöä olisi ollutkaan.

Joskus myöhemmin sen sijaan olen eräänkin kerran tuntenut huonommuutta, kun pitkään freelancerina toimittuani en ole voinut saada kielikylpyä toimituksissa käytettävistä uusimmista slangisanoista.

Suhtaudun slangisanoihin vähän samalla tavalla kuin sivistyssanoihin. Toisin sanoen nyreästi. Siitäkin huolimatta, että olen hankkinut useammankin sivistyssanakirjan. Osan itselleni, osan lahjoiksi. Poden sivistyssana-allergiaa silloin, kun kyseisiä sanoja käytetään osoittamaan omaa sivistystä tai ylemmyyttä suhteessa muihin. Sivistyssanojenkaan kohdalla en ymmärrä, miksi niitä pitää käyttää suhteellisen tavallisessa puheessa, vaikka tarjolla olisi hyviä suomen kielen sanoja.

Viime aikoina - tai ehkä jo vuosina - on alettu käyttää lyhennyksiä, jotka pitäisi tuntea ymmärtääkseen mitä sähköpostin lähettäjä tai joku sosiaalisen median käyttäjä tarkoittaa. Suosin tapaa, jossa sanat kirjoitetaan kokonaisina. Hyvin harvoin sorrun kirjoittamaan sanaa esimerkiksi käyttäen lyhennettä esim. tai että kirjoittaisin mm. kun tarkoitan sanoa muun muassa. Ei siis auta muu kuin ärsyyntyä, jos joku käyttää sähköposteilla esimerkiksi kirjainyhdistelmää asap. Siinähän odottelet.

Valikoiva lainkuuliaisuus, sovellettu rehellisyys, liukuva omatunto sekä moraali

jormas: Olen käynyt omenavarkaissa, ajanut autoa juovuksissa ja ilman ajolupaa, kävellyt Keravalla, Nurmijärvellä ja joka puolella päin punaista, uhkaillut ihmisiä, rikkonut tietoisesti toisen omaisuutta, keittänyt, tarjoillut ja juonut pontikkaa ja niin edelleen. Veroilmoitusta täyttäessäni olen yrittänyt pettää parhaani mukaan ja olen laittanut taskuun kadulta löytämiäni kolikoita. Niin suurta summaa en ole löytänyt, että olisin edes kuvitellut meneväni sen kanssa löytötavaratoimistoon. Joidenkin mielestä olen konna ja toisten mielestä ainoastaan suhteellisen harmiton veikko. Kuten ehkä useimmat meistä. Vääriä tekojani voisin kuitenkin luetella loputtomiin ja niitä tulee myös koko ajan lisää.

Joku kulkee maksutta joukkoliikenteessä ja varastaa siten minunkin maksamia verorahoja, vaikka olen tarkoittanut ne vanhustenhuoltoon. Missään en ole nähnyt niin paljon ihmeparantumisia kuin invapaikoilla, sillä niin usein niille parkkeeratuista autoista nousee vikkeläkinttuista väkeä. Joku jätti aikoinaan televisioluvan maksamatta, joka hänkin varasti minulta ja jollain on tietokoneessa laittomat piraattiohjelmat. Moni tekee paljon muutakin kiellettyä. Joten vähintäänkö pikkurikollisiako kaikki?

Meillä on Tuusulassa joen rannalla kota, jossa vietämme aikaa. Grillaamme ruokaa ja joskus sinne päänsä kallistaa yön toviksi myös joku tuttu matkamies. Kotaan on murtauduttu muutaman kerran, tehty ilkivaltaa ja viety kaikki minkä irti saa, makkaratikuista lähtien. Sähköäkin sieltä voi varastaa, sillä sähkölaskutkin on maksettu. Koskaan kodalle ei ole tapahtunut sellaista, että poliisi olisi nähnyt tarpeelliseksi saapua paikalle. "Kirjataan ylös", he sanovat, kun soitan. Soittaa poliisille kuitenkin pitää ja tehdä ilmoitus siksi, että vakuutus huomioisi edes jotain. Se tiedoksi vakuutusyhtiöille, että vakuutuspetoksella en aio syntilistaani pidentää. Tai en ainakaan tunnusta.

Lain pitkä koura on kylläkin paikalla silloin tällöin, kun en sitä kaipaa. Silloin, kun rekisterikilven valo ei pala tai auto ei mahdu yhteen pysäköintiruutuun. Tai nopeus lipsahtaa luvattoman usein ja liian paljon yli sallitun. Näistä laittomuudentekosarjoista olen selvinnyt kolmesti kortin kuivumaan ottamisen sijaan sakkojen lisäksi erillisillä poliisisedän tai nimismiehen puhutteluilla.

 

Poliisia kaipaan paikalle esimerkiksi silloin, kun omaisuuteeni, läheisiini tai minuun on kajottu tai kun kesätyöpaikan kassalta saanut nuori ei uskalla soittaa poliisille kohdatessaan myymälävarkaan. Tai poliisista viis, mutta konnat pitäisi saada vastuuseen, näin ajattelen.

Nämä kaikki edellä mainitut vaikuttavat yleiseen lainkuuliaisuuteen ja siirtävät meidän kaikkien oikean ja väärän, hyvän ja pahan rajoja sallivampaan suuntaan. Nykyinen elämänmeno ja poliisivoimien resurssit ja priorisointi laittavat yhä useammin harkitsemaan oikeuden ottamista omiin käsiin tai siirtämistä yksityisille palveluiden tuottajille. Se ei ole yhteiskunnalle pitkässä juoksussa hyväksi.

Ehkä yhteiskunnan sillä osalla, joka säätää ja valvoo, onkin jossain kansalta salassa pidetty ohjeistus, jossa kerrotaan mikä on yleisesti hyväksyttyä, sallittua tai siihen ei muuten vaan puututa kansan mielestä riittävästi, vaikka se on laissa tai asetuksissa kiellettyä. Että juhannuksena ja vappuna saa meuhkata ja rällästää, mutta joulupäivänä ei. Ei ainakaan ensimmäisenä.

 

Mutta mikä innoitti tämän päivän kirjoitukseen? Se että eilisen uutisoinnin mukaan häkki ei heilu, jos laittaa poikajoukolla väkisin nuoren naisen pimpsaan ja peräaukkoon sormet kalun sijaan.

 

Luulen, että kansan lainkuuliaisuus menee joskus oikeampaan suuntaan kuin poliittisin perustein valituilla maallikkotuomareilla, jotka päättävät milloin raiskauksesta on syytä istua tovi muistellen tekemisiään ja milloin tekosista pääsee heti rehvastelemaan omiin piireihin. On valitettavaa, että mainostetusta sivistyneisyyden kasvusta huolimatta edelleen ainakin miehillä seisoo yhtä aikaa ylä- ja alapää.

Tunnustan siis, että minulla on valikoiva lainkuuliaisuus, sovellettu rehellisyys ja liukuva omatunto sekä moraali, jotka menevät välillä vääräänkin suuntaan, mutta onko näin meillä kaikilla?

Muisti

päivis: Hesari julkaisi tämän päivän lehdessään artikkelin, joka hätkähdytti. Jutun mukaan ihmiset saa muistamaan sellaista, mitä ei ole koskaan tapahtunutkaan. Ihmisten muistia on tutkittu monissa kokeissa. Esimerkiksi omia lapsuusmuistoja voi alkaa uskoa todeksi, kun sukulaiset on laitettu kertomaan tekaistuja tapahtumia lapsuudesta ja siinä yhteydessä on myös esitetty muokattuja valokuvia.

Erityisen uskomattomalta kuulosti se, että ihmiset on jopa saatu uskomaan, että he ovat olleet kuumailmapallon kyydissä, vaikka todellisuudessa näin ei ole koskaan tapahtunut. Muisti on kummallinen ja monimutkainen asia, muuta en tämän artikkelin luettuani osaa sanoa.

Artikkelissa puhuttiin valemuistoista. Niitä syntyy, jos kuvittelee jonkin tapahtuman elävästi. Kuinkahan monta valemuistoa itselläni on? Olenko oikeasti meinannut juosta Novgorodissa jokeen, kun säikähdin sammakkoa? Se on yksi elävimmistä lapsuuden muistoistani, jonka myös mielelläni kerron, kun tulee puhe sammakoista. Toisaalta en usko, että minulle olisi syötetty tuollaista tarinaa. Oletettavasti muistikuva on tosi. Ainakin osittain.

Joskus olen miettinyt, muistanko oikeasti itse joitakin asioita lapsuudesta, vai ovatko muistikuvat syntyneet siitä, että minulle on kerrottu joistakin tapahtumista. Joskus luulen muistavani, miten muuttokuormastamme Jyväskylästä Jyväskylän maalaiskunnan Palokkaan putosi jotain. Juuri ja juuri kaksivuotiaana tuskin kuitenkaan olen voinut painaa tuon tapahtuman mieleeni, vaikka sen niin elävästi kuvittelen muistavani.

Oli oikeastaan aika helpottavaa lukea tuota Hesarin juttua. Muisti selvästikään ei ole niin yksinkertainen asia kuin voisi luulla. Asioiden väärin muistaminen ikään kuin kuuluu asiaan. Muistin ei pidäkään tallentaa todenmukaista tietoa menneestä myöhempää käyttöä varten. Ja jostain syystä muistisairailla muistot vääristyvät vähemmän kuin terveillä.

Muistan nämä kanit, joista kumpaakaan ei ehkä enää ole. Ovatko muistoni
niistä kuitenkaan tosia vai olenko sepittänyt niiden ympärille oman tarinani?

Toisaalta on pelottavaa ajatella, miten esimerkiksi käräjäoikeudessa todistajat kertovat näkemästään. Muistan jo vuosia sitten lautamiehenä ihmetelleeni, miten todistajat muistavat tapahtumia niin tarkasti - tai keskenään joskus hyvinkin eri tavalla. Tiedostin, että itse olisin luultavasti melko huono todistaja. Hesarin artikkelin valossa voisi uskaltaa jopa väittää, että joissain tapauksissa osa todistajien - miksei myös vastaajan ja mahdollisen asianomistajan - muistikuvista on voinut syntyä vasta siinä vaiheessa, kun tapahtunutta on ryhdytty puimaan.

Tuo vajaan kahden sivun mittainen Hesarin artikkeli on vain omiaan lisäämään ihmistä koskevaa hämmennystäni. Olen miettinyt paljon sitä, miksi eri ihmiset kokevat samat asiat niin eri tavoin. Miksi jollekin joku asia on niin hyvä ja tavoiteltava, kun joku toinen kokee saman aivan toisin. Ja nyt sitten pitää elää sen kanssa, että jotkut omat, kirkkailta tuntuvat muistikuvat ovatkin ehkä täysin mielikuvituksen tuotetta tai ainakaan niissä ei ole totuutta kuin siemeneksi.