Köyhyys on suhteellista

jormas: päivis pohti eilisessä blogissaan köyhyyttä mielenkiintoisella tavalla. Kuten usein monia muitakin ajan ilmiöitä, sillä hän osaa kirjoittaa mielenkiintoisesti. Olen siitä itseäni kannustavalla tavalla kateellinen.

Syksyllä tulee seitsemän vuotta, kun jäin osa-aikaeläkkeelle. Kuusi viikkoa töitä ja kuusi viikkoa vapaata oli viiden vuoden session rytmi. Lähes ensimmäisellä jaksolla makasin rantatuolissa Siaminlahden rannalla ja maistelin ainokaisen elämäni uutta jaksotusta. Takana oli elettynä monta hyvää asiaa, mutta myös melskettä parin yritykseni alasajosta sydäninfarktiin pallolaajennuksineen. Siellä rantatuolissa koin kaksi varmaa asiaa. Toinen oli, että säännöllisistä tuloistani oli lähtenyt neljäsosa. Toinen mieliin jäänyt havainto oli, että vaikka kuinka yritin ajatella kielteisesti, oli pakko myöntää, että elämänlaatu oli parantunut hupenevista euroista huolimatta parantunut vähintään saman verran.

Harmituksen aiheita ei ollut montaa. Kuitenkin ihmettelin silloin ja vieläkin, että mikä saa ihmisen ylipäätään haluamaan kaikkea lisää, isompaa ja uudempaa, vaikka vanhassa ja vanhaakin olisi muille jaettavaksi. Minulla ei ole tähän varsinkaan kaiken kattavaa vastausta vieläkään.

Toisaalta niinhän se tekee metsähiirikin, joka asustaa Jokilaaksossa siellä missä ei mielestämme pitäisi. Jos sen ulottuville jää vaikkapa kaksi isoa säkillistä koiranruokaa, niin talven mittaan se kuljettaa omiin kätköihinsä joka ikisen murenan, joilla varmasti ruokkisi koko hiirisuvun monta vuotta.

Oikein hyvä esimerkki "lisää mulle nyt heti ja kaikki" on Duokotimme, sillä jostain syystä jossain vaiheessa saimme päähämme, että haluamme yhden merikontin entisten päälle. Ja sinne uudet olo- sekä makuuhuoneet. Näin silti, vaikka järki sanoo, että emme todellakaan niitä tarvitse, koska tilaa on nytkin yllin kyllin. No, nyt kaivoimme pihaamme pressukatoksesta nokkosten keskeltä matkailuautomme kesäkodiksi ja Duokodin laajennus jäi taka-alalle. Ja tilalle nousi ajatus, että entäpä jos käyttäisimme siihen varaamamme rahat auton vaihtoon. Jota vaihtoa sekään ei missään tapauksessa tarvitse.

Viiden vuoden osa-aikaeläkejakson jälkeen olen ollut kaksi vuotta kokoaikaisella eläkkeellä. Ja pitänyt kiinni siitä, etten tee mitään rahan vuoksi, vaan yritän tulla ja tulenkin toimeen puolet pienemmillä tuloilla. En ole kolmannen sektorin enkä toisen luokan, vaan ensimmäisen luokan ja vapaan sektorin kansalainen. Ja uskon vakaasti, että kaikki mitä rahalla saa, on halpaa. Ja sitä köyhempi on, mitä enemmän on rahassa tai materiassa kiinni.

Aikoinaan seurasin raharikkaiden elämää, jota teen vieläkin. Aamulla vessan pytyllä Seiska-lehteä lukien ja kehitellen tarinan kreikkalaisesta laivanvarustaja Onassiksesta. Jonka tytär pienensi plastiikkakirurgilla nenäänsä sekä poisti tummia silmänalusiaan 17-vuotiaana. Hänen isänsä oli pitkään ollut sairaalassa. Ja luvannut rakennuttaa uuden osaston sairaalaan, jos selviää sieltä hengissä.

Mielikuvitustarinassani näin sieluni silmin resuisen laitapuolen kulkijan tallustavan
yön hiljaisina hetkinä rikkaan miehen vuoteen viereen.  Miten lienee sinne päässytkin, ajattelin, sillä tyhjätaskujen elämää Aristoteles ei ollut koskaan osannut arvostaa drakman vertaa. Resuinen kulkuri katsoi myötätuntoisesti kuolevaa miestä ja kysyi hiljaa korvaan kuiskaten: "Paljonko maksaisit ja millä valuutalla maksaisit, jos meillä olisi nyt mahdollisuus vaihtaa elämiä?"