Jormas: Eilen kirjoitin Facebookiimme seuraavasti: "Ennen Sotshin kisoja kuuntelin kun ministeri Arhinmäki selitti avajaisiin osallistumattomuuttaan, että kyseessä ei ole boikotti ja sitä paitsi avajaisiin osallistuu presidenttimme puolisoineen. Miehen ilme oli vähintäänkin vahingoniloinen, kun hän vastasi kansanedustajan kysymykseen Eduskunnan Isossa salissa.
Kisojen loppua ja suomalaisten menestystä toveri Arhinmäki oli nyt sitten juhlinut suomalaiseen tapaan sammumalla pöytään. Mutta hereillä ollessaankin hän oli ehtinyt ansioitua sanomalla norjalaisten naisten kolmoisvoitosta, että nyt oli norjattarilla voitelu ja lääkitys kohdallaan.
Niin tai näin, Arhinmäki on kisoissa meidän kaikkien, minunkin verorahoilla edustamassa koko Suomen kansaa. Joten en pidä ollenkaan oikeana, että valtioneuvostomme jäsen sanoo ilman näyttöä kai kateuksissaan jotain sellaista, josta voi saada syytteen kunnianloukkauksesta.
Ymmärrän, jos meikäläinen sanoo yhtä jos toista ilman harkintaa, mutta ministeriltä on kansan lupa odottaa hieman asiallisempaa otetta. Kettu sanoi pihlajanmarjoista, että happamia. Ja kateellinen taisi olla sekin."
Jatkan samasta aiheesta vielä, sillä Arhinmäen kännissä toikkarointi on saanut paljon julkisuutta. Julkisoikeuuden professori Eija Mäkinen on sitä mieltä, että asiasta ei voi joutua juridiseen vastuuseen ja julkisjohtamisen professori Ari Salminen peesaa: "Hänellä oli nyt hyvä syy juhlia, eikä käsiteltävänä ollut suuria valtiollisia kysymyksiä. Tässä on inhimillinen puoli mukana, kun hän on jo pahoitellut asiaa."
Arhinmäki itse näytti korostavan sitä, että jääkiekko-ottelussa hän edusti valtiovaltaa, mutta juhlat olivat yksityiset." Jonne häntä ei ollut edes kutsuttu, sanoo lehti. Ja ei olisi tainnut ilman urheiluministerin pestiä olla asiaa kuokkavieraaksikaan?
En ole kivittämässä ja heittämässä varsinkaan ensimmäistä kiveä, mutta olen kuitenkin seurannut tapahtumien kulkua suurella mielenkiinnolla ehkä osin oman taustani vuoksi. Kun Arhinmäki antoi ensimmäiset lausunnot, minulle viestittyi kuvaruudun välityksellä ylimielinen kuva itsensä ylentäneestä vasemmistoherrasta, joka on asettunut tavallisten ihmisten yläpuolelle ja jota eivät kosketa samat säännöt kuin kansaa, jota hän sanoo edustavansa.
Joku taisi sitten lukea Paavolle madonluvut, sillä jatkossa on esiintynyt melkoisen sovinnollinen törttöilijä, joka näyttäisi ainakin jossain määrin ymmärtävän syntyneen kohun. Mutta ymmärtääkö hän kuitenkaan omaa tilaansa tai itseään edes sen vertaa kuin minä? Minä nimittäin en kaikkea tästäkään asiasta ymmärrä ja osin siksikin puran mieltäni blogimme kautta.
Professori Vaasan yliopistolta korostaa, että oli hyvä syy juhlia. Niin oli ja sama syy juhlimiseen oli koko kansalla. Mutta kaikkien ei silti tarvinnut vetää niin sanotusti "persiitä olalle". Kysymys kuuluukin, että onkohan kuinkakin yleistä, että veronmaksajien rahoista ansionsa saavien joukossa käsitys juhlimisesta on sama kuin professorilla? Vain pitäisikö professori kirjan oppineenkin hieman pohtia mitä julkisuudessa sanoo, sillä viesti menee myös lapsille ja muille alaikäisille. Myös urheileville nuorille. Että kun voitetaan, sitä kuuluu juhlia tempaisemalla viinan voimalla taju kankaalle kaikkien nähden. Että juhlimiseen kuuluu silloin itsensä lisäksi myös muiden suomalaisten häpäiseminen toikkaroimalla karusellikännissä pitkin ulkomaita?
Arhinmäki vielä kehtasi sanoa, että hän joi omillaan. Tulee mieleen entisaikojen raskaan duunin tekijä, joka perjantaisin tai lauantaisin kännipäissään hakkasi lapsensa ja vaimonsa ilman syytä ikään kuin varmuuden vuoksi. Hän purki omaa pahaa oloaan itse sitä ymmärtämättä. Ja ainut perustelu käytökselle oli seuraavana kohmeloaamuna, että p....le, kuka tuo leivän pöytään? On muuten harvinaisen selkeä yksi syy miksi naiset ovat halunneet työaelämään saadakseen omaa rahaa sekä hellan ja nyrkin välistä pois.
Jos tavallinen pälliäinen työtehtäviä hoitaessaan hilluu Arhinmäen lailla, niin juridisia eväitä on aina hoitoonohjauksesta työsuhteen purkuun. Mutta herroillako ei? Riippumatta siitä onko porvari tai kommunisti? Yhden asian kuitenkin tästä asiasta tiedän. Että päihteitä väärin käyttävä huomaa yleensä oman tilansa vasta viimeisenä. Mutta vajavainen kun olen, en tiedä sitäkään kuinka päihteitä käytetään oikein?
JORMA SOINI Osoite: Soiniityntie 35, 04360 Tuusula. Puhelin: +358 (0)40 1511 105. Sähköposti: jormaveinojuhani.soini@gmail.com
Sivun näyttöjä yhteensä
tiistai 25. helmikuuta 2014
maanantai 24. helmikuuta 2014
Säätila tänään
päivis: Tuntuu, että kaikki ihmettelevät, minä mukaan lukien, helmikuun säätä. Sen sijaan, että se vanhan kansanviisauden mukaan heläyttelisi eli pitäisi kunnon pakkasia, helmikuu on ollut suojainen ja nytkin päivälämpötila on ollut kunnolla plussan puolella.
Vaan tuossapa ei ole oikeasti mitään ihmettelemistä. Radiosta kuulin, että vastaavia säitä on eteläisessä Suomessa noin kymmenen vuoden välein. Tosin en muista, millainen helmikuu oli vuonna 2004. Taisin olla tuolloin niin uppoutunut töihini, että säitä ei paljon joutanut tarkkailla.
Jossain on katsottu kristallipallosta, että talvi on Suomessa tällä kertaa ohi. Helppo uskoa. Nythän sää tuntuu lähes keväiseltä. Tiaisetkin sirkuttavat kuin huhtikuussa. Tosin ne eivät laula niin kuin keväällä ti-ti-tyy vaan jättävät tuon viimeisen tyyn sirkuttamatta. Mutta vähän silti epäilyttää, etteikö vielä tulisi talvea, kun paljon myöhemmin keväälläkin toisinaan koetaan takatalvi. Tässä on vielä pitkä aika todelliseen kevääseen, jonka minun mielestäni kuuluu alkaa vapun aikoihin.
Jaahas. Juuri kun sain kirjoitettua tuon edellä olevan, MTV:n uutisissa vakuuteltiin, että vastaavanlainen helmikuun säät on viimeksi koettu neljännesvuosisata sitten. Olen antanut itseni ymmärtää, että meteorologien ennusteet menevät aika usein pahasti pieleen. Mutta sitä en uskonut, että uutisannissakin voi olla noin suuria heittoja.
Vaan tuossapa ei ole oikeasti mitään ihmettelemistä. Radiosta kuulin, että vastaavia säitä on eteläisessä Suomessa noin kymmenen vuoden välein. Tosin en muista, millainen helmikuu oli vuonna 2004. Taisin olla tuolloin niin uppoutunut töihini, että säitä ei paljon joutanut tarkkailla.
Jossain on katsottu kristallipallosta, että talvi on Suomessa tällä kertaa ohi. Helppo uskoa. Nythän sää tuntuu lähes keväiseltä. Tiaisetkin sirkuttavat kuin huhtikuussa. Tosin ne eivät laula niin kuin keväällä ti-ti-tyy vaan jättävät tuon viimeisen tyyn sirkuttamatta. Mutta vähän silti epäilyttää, etteikö vielä tulisi talvea, kun paljon myöhemmin keväälläkin toisinaan koetaan takatalvi. Tässä on vielä pitkä aika todelliseen kevääseen, jonka minun mielestäni kuuluu alkaa vapun aikoihin.
Jaahas. Juuri kun sain kirjoitettua tuon edellä olevan, MTV:n uutisissa vakuuteltiin, että vastaavanlainen helmikuun säät on viimeksi koettu neljännesvuosisata sitten. Olen antanut itseni ymmärtää, että meteorologien ennusteet menevät aika usein pahasti pieleen. Mutta sitä en uskonut, että uutisannissakin voi olla noin suuria heittoja.
sunnuntai 23. helmikuuta 2014
Elämän tähden ry avaa lähiaikoina kirpputorin ja Omia polkuja kulkevien kaupan
Tuusulalaisen yhdistyksen tarkoitus on ihmisten ja
eläinten hyvinvoinnin edistäminen ja elämänlaadun parantaminen. Eläimetkin ovat siis meille tervetulleita.
Myymme ja annamme kaikkea sitä mitä teiltä saamme
![]() |
| Kivijalkakirpputorikauppamme sijaitsee aivan Hyrylän keskustassa, entisessä "poliisi Laineen talossa", Kaupparaitti 5 |
Ehkä joku kotinurkissa vuosiakin lojunut esine tai vaate
voisi saada jossakin uuden elämän?
Meillä ei ole palkattuja työntekijöitä. Ehkä ei koskaan
tule olemaankaan. On vain vastuunkantajia.
Kun Omia polkuja kulkevien kauppa on kulunsa maksanut,
käytetään tuotto ihmisten ja eläinten hyvinvoinnin lisäämiseen.
Pyrimme tarjoamaan myös kupillisen kuumaa. Samalla saat
mahdollisuuden kantaa vastuuta lahjoittamalla tai ostamalla.
Yhteiskuntavastuuta ja vastuullista kuluttamista
harrastavat silloin sekä tuotteen antaja että sille käytön löytänyt.
Olet tervetullut. Meille tärkeää onkin, että tulet ehkä
vain tuokioksi rupattelemaan ja lähtisit hyvillä mielin pois.
Mitä paremmin voimme, sitä enemmän vietämme laatuelämää.
lauantai 22. helmikuuta 2014
Minne veisin vieraani Tuusulassa?
päivis: Jorma kirjoitti eilen, miten Tuusulassa on pantu maan tasalle useita historiallisia rakennuksia ja nyt vielä purkaminen uhkaa Prijuuttiakin. Mutta onneksi sentään vielä on monenlaista mielenkiintoista nähtävää tai koettavaa. Vaikka otsikosta voisi päätellä, että tunnen hyvinkin Tuusulaa, niin enpä tunnekaan. Mutta joitain paikkoja sentään tietäisin vieraalleni näyttää.
Jos lähtisimme autolla Tuusula-kierrokselle, ajaisin ehkä ensimmäisenä metsäntutkimuslaitoksen alueen halki Maisalantietä pitkin, jotta samalla voisin esitellä meitä hieman huvittaneet liikennevalot, jotka paikallinen Lions-klub hankki Klemetskogin koulun kupeeseen. Päämäärä sitä tietä kulkiessa olisi Maantiekylässä oleva Helsingin olympialaisten maratonin muistopaikka. Maratoonarit kävivät Helsingistä tullessaan kääntymässä Vanhan Tuusulantien varressa, jonka pieni poikkikatu sai myös nimen Maratontie historiallisen urheilutapahtuman mukaan.
Seuraavaksi varmaan tankkaisimme kulkupelimme, sillä Hyrylässä on luultavasti valtakunnan halvin polttoaine, näin melko usein ainakin. Valittavana on Riihikallion alueella kolmekin kylmäpistettä, joilla on yleensä sama hinta.
Kun tankki olisi täynnä, voisi karauttaa vaikka Kellokoskelle, jonka moni tietää vain Kellokosken sairaalasta ja ehkä sen muinaisesta "julkkiksesta" eli Prinsessasta, Anna Lappalaisesta. Kellokosken sairaala-alue on muutenkin näkemisen arvoinen paikka, kuten myös sen sairaalamuseo.
Keski-Suomen vuosinani olin käsityksessä, että Nuppulinna tarkoittaa monille Tuusulassa sijaitsevaa vankilaa. Tosiasiassahan Jokelan vankila on aika kaukana Nuppulinnasta aivan radan varressa ja Jokelan keskustan tuntumassa. Ehkä kävisimme vieraani kanssa vankilan myymälässä ostamassa tuliaisia.
Jokelasta takaisin Hyrylään, jossa kurvaisimme ihmettelemässä peräti kahta asuntomessualuetta. Suomen ensimmäiset asuntomessut järjestettiin Lahelanrinteellä 1970 ja seuraavat Nummenharjussa 2000.
Rantatiellä riittäisi tietysti nähtävää. Tosin Pekka Halosen Halosenniemessäkään en ole itse käynyt kuin joskus 1980-luvulla opiskeluaikoinani. Aleksis Kiven kuolinmökki sen sijaan ei kuulunut silloiseen tutustumiskohteeseen, koska opiskelin taidehistoriaa, en kirjallisuutta. Kiven veljen omistaman mökin olen käynyt katsomassa vasta muutama vuosi sitten ja äskettäin luin myös vanhan uutisen, jonka mukaan myöhemmin veli ja veljen vaimo kokivat tuossa mökissä väkivaltaisen kuoleman.
Tässä vaiheessa on varmaan jo aika mennä lounaalle. Vielä nyt luultavasti suuntaisimme Kerholle, Krapiin, Vanhalle Unkalle tai johonkin monista etnisistä paikoista. Vaan toukokuusta alkaen vaihtoehtoja ei enää olekaan. Silloin suuntaisimme ilman muuta entiselle Shellille, jonne tuossa kesän korvalla avataan Suomen kolmas Burger King. Siis kaikkien suureksi hämmästykseksi juuri Tuusulan Hyrylään. Jos joku ei ole aikaisemmin kuullutkaan puhuttavan Hyrylästä, niin Burger Kingin tulon jälkeen moinen tietämättömyys ei enää vetele.
Jos lähtisimme autolla Tuusula-kierrokselle, ajaisin ehkä ensimmäisenä metsäntutkimuslaitoksen alueen halki Maisalantietä pitkin, jotta samalla voisin esitellä meitä hieman huvittaneet liikennevalot, jotka paikallinen Lions-klub hankki Klemetskogin koulun kupeeseen. Päämäärä sitä tietä kulkiessa olisi Maantiekylässä oleva Helsingin olympialaisten maratonin muistopaikka. Maratoonarit kävivät Helsingistä tullessaan kääntymässä Vanhan Tuusulantien varressa, jonka pieni poikkikatu sai myös nimen Maratontie historiallisen urheilutapahtuman mukaan.
Seuraavaksi varmaan tankkaisimme kulkupelimme, sillä Hyrylässä on luultavasti valtakunnan halvin polttoaine, näin melko usein ainakin. Valittavana on Riihikallion alueella kolmekin kylmäpistettä, joilla on yleensä sama hinta.
![]() |
| Kellokosken sairaalamuseossa voi ihmetellä vaikka entisajan hoitohenkilökunnan työasuja. |
Keski-Suomen vuosinani olin käsityksessä, että Nuppulinna tarkoittaa monille Tuusulassa sijaitsevaa vankilaa. Tosiasiassahan Jokelan vankila on aika kaukana Nuppulinnasta aivan radan varressa ja Jokelan keskustan tuntumassa. Ehkä kävisimme vieraani kanssa vankilan myymälässä ostamassa tuliaisia.
Jokelasta takaisin Hyrylään, jossa kurvaisimme ihmettelemässä peräti kahta asuntomessualuetta. Suomen ensimmäiset asuntomessut järjestettiin Lahelanrinteellä 1970 ja seuraavat Nummenharjussa 2000.
Rantatiellä riittäisi tietysti nähtävää. Tosin Pekka Halosen Halosenniemessäkään en ole itse käynyt kuin joskus 1980-luvulla opiskeluaikoinani. Aleksis Kiven kuolinmökki sen sijaan ei kuulunut silloiseen tutustumiskohteeseen, koska opiskelin taidehistoriaa, en kirjallisuutta. Kiven veljen omistaman mökin olen käynyt katsomassa vasta muutama vuosi sitten ja äskettäin luin myös vanhan uutisen, jonka mukaan myöhemmin veli ja veljen vaimo kokivat tuossa mökissä väkivaltaisen kuoleman.
Tässä vaiheessa on varmaan jo aika mennä lounaalle. Vielä nyt luultavasti suuntaisimme Kerholle, Krapiin, Vanhalle Unkalle tai johonkin monista etnisistä paikoista. Vaan toukokuusta alkaen vaihtoehtoja ei enää olekaan. Silloin suuntaisimme ilman muuta entiselle Shellille, jonne tuossa kesän korvalla avataan Suomen kolmas Burger King. Siis kaikkien suureksi hämmästykseksi juuri Tuusulan Hyrylään. Jos joku ei ole aikaisemmin kuullutkaan puhuttavan Hyrylästä, niin Burger Kingin tulon jälkeen moinen tietämättömyys ei enää vetele.
perjantai 21. helmikuuta 2014
Välillä häpeän Tuusulan vimmaa hävittää Hyrylän historiaa
Jormas:
Uudenmaan ympäristökeskus suojeli Tuusulan Hyrylässä
sijaitsevan 1860-luvulta säilyneen
vanhan kauppa- ja hoitolarakennuksen "Prijuutin". Samalla ympäristökeskus antoi
määräykset, että rakennus on säilytettävä nykyisellä paikallaan ja sitä on
kunnostettava ja käytettävä niin, että huomioidaan sen kulttuurihistoriallinen
erityisluonne.
Rakennuksen mielenkiintoinen historia liittyy kyläkaupan eli niin sanotun maakaupan kehitykseen ja kaupan säätelyyn. Kauppias Alexander Karttunen haki kaupan perustamislupaa v.1860, mutta kilpailutilanne ja Helsingin läheisyys katsottiin aluksi esteeksi kaupan perustamiselle. Kaupalle loi toisaalta edellytyksiä Hyrylässä jo silloin toiminut venäläinen varuskunta ja näin kauppa aloitti toimintansa v. 1863. 1900-luvun vaiheilla kaupparakennus siirtyi venäläiselle hyväntekeväisyysyhdistykselle ja siitä tuli pitkäksi aikaa kesäsiirtola ja lastenkoti. 1950-luvun alusta talo toimi venäläisten emigranttivanhusten kesäkotina. Talon nykyisen nimen taustalla on venäjänkielinen sana, joka tarkoittaa suojaa tai turvapaikkaa. Kaunis rakennus edustaa tyyliltään empireä, mutta sinä on vaikutteita myös vuosisadan vaihteen muutoksista.
Vaan mitä teki Tuusulan kunta? Eilen kunnanhallituksen kokouksessa se pikapäätöksellä päätti purkaa rakennuksen.
Kirkko palveli lisäksi paikkakunnalle asettunutta venäläistä
siviiliväestöä ja kirkon vihkiäisjuhlaan vuonna 1900 osallistuikin itse
kenraalikuvernööri Bobrikoff. Venäläinen kirkko järjesti monenlaista seurakunnallista
toimintaa. Kirkon kuorossa lauloivat sotilaiden lisäksi myös alueen
ortodoksiperheiden jäsenet. Kirkko hiljeni kun venäläinen varuskunta lähti
Vaan mitä teki Tuusulan kunta? Se purki kirkon.
Aikalaisten mukaan Razumovien pappila oli hyvin
viehättävä. Papin työhuone oli sisäänkäynnin vasemmalla puolella, sen vieressä
oli keittiö ja perheen ainoan tyttären Ninan eli Ninuskan huone. Talon suurin
huone ”isosali” oli kauniisti sisustettu, olihan äiti Anastasia taitava
käsityöihminen. Pappilan pihamaa oli hyvin hoidettu ja viihtyisä. Puutarhassa
kasvoi muun muassa päärynäpuita. Isä Arsenista puutarhanhoito oli niin tärkeää,
että sitä piti opettaa myös lapsille venäläisessä koulussa. Pappilan henkisiin
harrastuksiin kuuluivat lukeminen ja musisointi.
Rakennuksen mielenkiintoinen historia liittyy kyläkaupan eli niin sanotun maakaupan kehitykseen ja kaupan säätelyyn. Kauppias Alexander Karttunen haki kaupan perustamislupaa v.1860, mutta kilpailutilanne ja Helsingin läheisyys katsottiin aluksi esteeksi kaupan perustamiselle. Kaupalle loi toisaalta edellytyksiä Hyrylässä jo silloin toiminut venäläinen varuskunta ja näin kauppa aloitti toimintansa v. 1863. 1900-luvun vaiheilla kaupparakennus siirtyi venäläiselle hyväntekeväisyysyhdistykselle ja siitä tuli pitkäksi aikaa kesäsiirtola ja lastenkoti. 1950-luvun alusta talo toimi venäläisten emigranttivanhusten kesäkotina. Talon nykyisen nimen taustalla on venäjänkielinen sana, joka tarkoittaa suojaa tai turvapaikkaa. Kaunis rakennus edustaa tyyliltään empireä, mutta sinä on vaikutteita myös vuosisadan vaihteen muutoksista.
Vaan mitä teki Tuusulan kunta? Eilen kunnanhallituksen kokouksessa se pikapäätöksellä päätti purkaa rakennuksen.
Varuskunnan ortodoksikirkko valmistui vuonna 1900.
Kullatut sipulikupolit näkyivät kauas. Talvisodan jälkeen kirkon kupolit
purettiin ja tilalle tehtiin ilmavalvontatorni. Venäläisen varuskunnan kaunis
punatiilinen ortodoksikirkko hallitsi Hyrylän maisemaa 1900-luvun alussa.
Kirkon rakentaminen liittyi varuskunnan hengellisiin tarpeisiin, mutta taustalla
oli myös aikakauden venäläistämispyrkimykset.
Kirkko palveli lisäksi paikkakunnalle asettunutta venäläistä
siviiliväestöä ja kirkon vihkiäisjuhlaan vuonna 1900 osallistuikin itse
kenraalikuvernööri Bobrikoff. Venäläinen kirkko järjesti monenlaista seurakunnallista
toimintaa. Kirkon kuorossa lauloivat sotilaiden lisäksi myös alueen
ortodoksiperheiden jäsenet. Kirkko hiljeni kun venäläinen varuskunta lähti
Kun Suomi itsenäistyi, hiljeni muukin ortodoksisen seurakunnan
elämä. Kauppias Worobjev soitti kuitenkin vielä 1920-luuvn alussa kirkon
kelloja venäläisen kalenterin mukaisina juhlapyhinä. Paikkakuntalaiset eivät
aina tienneet, miksi kellot soivat ja joskus jopa ärsyyntyivät asiasta.
Jotkut arvelivat soittoa kauppiaiden mainossäveleksi. Kellojensoitosta
runoiltiin näin: ”Worobjeffi, Semenoffi, Lasaroffi, bombombom, kilinkalin
kauppiaat”
Hyrylän ortodoksikirkon muuttamista
luterilaiseksi varuskuntakirkoksi suunniteltiin, mutta suunnitelma jäi toteutumatta.
Heti talvisodan jälkeen kupolit purettiin. Jatkosodan aikana kirkon tornin
paikalla oli ilmavalvonnan tähystystorni. Varuskunnan väestä ainakin
ortodoksikirkon pappi Arseni Razumov ja varuskunnan lääkärit tulivat tutuiksi
tuusulalaisille. Vuonna 1896 määrättiin perustettavaksi Hyrylän varuskuntaan
sotilasseurakunta (osin venäläistämispyrkimys), jonka jäseniksi myös paikkakunnan
ortodoksinen siviiliväestö voisi tulla. Seurakunnan papiksi valittiin nuori
kanttori Arseni Razumov (1872-1952).
Vaan mitä teki Tuusulan kunta? Se purki kirkon.
Isä Arseni asettui aikoinaan vaimonsa Anastasian kanssa asumaan
hankkimaansa huvilaan Hyrylän keskustassa. Rakennus on vieläkin - reilut sata vuotta
myöhemmin - paikoillaan. Nykyisin vanhan pappilan kellariholvien suojassa
majailee ravintola Päämaja. Monet muistavat talon vieläkin Elannon talona, joka
toimi siinä vuodesta 1922 alkaen, jolloin Isä Arseni siirtyi Lappeenrantaan.
Aikalaisten mukaan Razumovien pappila oli hyvin
viehättävä. Papin työhuone oli sisäänkäynnin vasemmalla puolella, sen vieressä
oli keittiö ja perheen ainoan tyttären Ninan eli Ninuskan huone. Talon suurin
huone ”isosali” oli kauniisti sisustettu, olihan äiti Anastasia taitava
käsityöihminen. Pappilan pihamaa oli hyvin hoidettu ja viihtyisä. Puutarhassa
kasvoi muun muassa päärynäpuita. Isä Arsenista puutarhanhoito oli niin tärkeää,
että sitä piti opettaa myös lapsille venäläisessä koulussa. Pappilan henkisiin
harrastuksiin kuuluivat lukeminen ja musisointi.
Isä Arsenin pappila – nykyisin ravintola Päämaja on Hyrylän
kauppatiellä. Pappilan takana olevaan puutarhaan Elanto rakensi varaston
ostettuaan pappilakiinteistön 1920-luvulla. Vasemmalla on 1932 valmistunut
Lemmelän kivitalo. Siinä on sijainnut lihakauppa ja Kahvila-Kaiku. Kivitalon ja
Elannon välissä on pieni punainen puurakennus, jossa oli teurastamo ja
sota-aikana pilkevalmistamo. Huomaa, että tienpinta on noussut 1800-luvulta
noin metrin. Tämä viimeksi mainittu rakennus on myös olemassa edelleen.
Ja minullehan tämä Isä Arsenin koti on kovastikin merkityksellinen, sillä sen yläkerran huoneessa asui äitini, jota isäni niin sanotusti riiusti. Ja siellä he laittoivat minut alulle.
Ja minullehan tämä Isä Arsenin koti on kovastikin merkityksellinen, sillä sen yläkerran huoneessa asui äitini, jota isäni niin sanotusti riiusti. Ja siellä he laittoivat minut alulle.
torstai 20. helmikuuta 2014
Mikä ruoassa kiinnostaa?
päivis: Huomasitteko? Kirjoitin ruoka-sanan muotoon ruoan. Aika useinhan se nykyään kirjoitetaan ruuan. Sekin taitaa olla hyväksytty kirjoitusmuoto, mutta joissakin asioissa haluan pitää perinteistä kiinni.
Mutta oikeinkirjoitus ei ollut asia, josta ajattelin kirjoittaa. Ruoka on nyt niin joka paikassa pinnalla, että sitä kannattaa vähän tuumailla. Tietysti aina on ollut ihmisiä, joille hyvä ruoka ja ruoanlaitto on ollut ykkösasia. Mutta jotain erikoista siinä on, kun lapsetkin laitetaan - tai pääsevät - kilpailemaan, kuka on paras kokki.
Olen ihmetellyt, miksi ilta toisensa jälkeen useat kanavat syytävät katsottavaksi erilaisia ruoanlaitto-ohjelmia. Joku kokkaa yksin, jotkut itselle ja toisille, ravintoloiden keittiöt avataan katsojille ja ruokaa tietysti laitetaan myös erilaisissa maisemissa: rantakallioilla, veneissä ja ihan tavallisissa kerrostalojen keittiöissä. Tai viimeisin tällainen näkemäni ohjelma kertoi englantilaisnaisen kokkailuista pienen pienessä pariisilaiskeittiössään.
Myös netti on tuonut ihan uuden tavan lähestyä ruoanlaittoa ja leivontaa. Blogikirjoituksillaan jotkut amatööri- tai ammattilaiskokit saavat tuhannet ja jopa kymmenet tuhannet lukemaan noita kirjoituksia. Siis käytännössä ruokareseptejä. Ehkä osansa on myös einesvalmisteilla ja uusavuttomuudella. On mukava katsella telkkarista, kun jotkut osaavat tehdä jotain sellaista, johon itse ei mitenkään pystyisi.
Mutta mihin tuo ruoanlaiton menestys perustuu? Miksi se on päivän sana juuri nyt? Tuskin ainakaan minä sitä tiedän, mutta jotain selitystä voin silti antaa. Luulen, että ihmisillä on hirveä tai ainakin melkoinen kaipuu tehdä asioita käsillään. Tietokoneen näprääminen kun ei oikein taida antaa samanlaista tyydytystä käsillä tekemisen tarpeeseen. Ruoka on sitä paitsi ihan toista maata kuin IT-asiat, jotka vuosia sitten tuntuivat hullaannuttaneen suuren osan ihmisistä. Ajateltiin, että se on tulevaisuuden juttu. Tietysti se sitä onkin, jos esimerkiksi jostain täysin tuottamattomasta WhatsApp-viestintäjärjestelmästä halutaan maksaa miljardeja, kuten tänään uutiset kertoivat.
Mutta ruoka on asia, joka on paljon paremmin ymmärrettävissä. Ja ennen kaikkea, se voidaan haistaa ja maistaa. Joskus luin, että tosi moni haaveilee oman ravintolan perustamisesta. Ehkä minäkin jollain lailla, vaikka tiedänkin, ettei minun kokkaustaidoillani pyöritettäisi edes nakkikioskia.
Mutta oikeinkirjoitus ei ollut asia, josta ajattelin kirjoittaa. Ruoka on nyt niin joka paikassa pinnalla, että sitä kannattaa vähän tuumailla. Tietysti aina on ollut ihmisiä, joille hyvä ruoka ja ruoanlaitto on ollut ykkösasia. Mutta jotain erikoista siinä on, kun lapsetkin laitetaan - tai pääsevät - kilpailemaan, kuka on paras kokki.
Olen ihmetellyt, miksi ilta toisensa jälkeen useat kanavat syytävät katsottavaksi erilaisia ruoanlaitto-ohjelmia. Joku kokkaa yksin, jotkut itselle ja toisille, ravintoloiden keittiöt avataan katsojille ja ruokaa tietysti laitetaan myös erilaisissa maisemissa: rantakallioilla, veneissä ja ihan tavallisissa kerrostalojen keittiöissä. Tai viimeisin tällainen näkemäni ohjelma kertoi englantilaisnaisen kokkailuista pienen pienessä pariisilaiskeittiössään.
Myös netti on tuonut ihan uuden tavan lähestyä ruoanlaittoa ja leivontaa. Blogikirjoituksillaan jotkut amatööri- tai ammattilaiskokit saavat tuhannet ja jopa kymmenet tuhannet lukemaan noita kirjoituksia. Siis käytännössä ruokareseptejä. Ehkä osansa on myös einesvalmisteilla ja uusavuttomuudella. On mukava katsella telkkarista, kun jotkut osaavat tehdä jotain sellaista, johon itse ei mitenkään pystyisi.
![]() |
| Ruoanlaitto on muuttunut melkoisesti noista päivistä. |
Mutta ruoka on asia, joka on paljon paremmin ymmärrettävissä. Ja ennen kaikkea, se voidaan haistaa ja maistaa. Joskus luin, että tosi moni haaveilee oman ravintolan perustamisesta. Ehkä minäkin jollain lailla, vaikka tiedänkin, ettei minun kokkaustaidoillani pyöritettäisi edes nakkikioskia.
keskiviikko 19. helmikuuta 2014
Pidän Facebookista
Jormas: Minä pidän Facebookista. Ja Twitteristä, blogeista, sähköposteista, kirjoittamisesta, puhumisesta ja ylipäätään kommunikoinnista. Usein vähintään omaan ärsytykseen saakka.
Ja muitakin ärsytän, sillä joku tai parikin tiukkapipoista, mutta herkkähipiäistä ovat poistaneet minut kokonaan listoiltaan. Tai siirtäneet mustalle listalle. Näin tosin minäkin teen, jos kommunikointi johtaa henkilökohtaiseen haukkumiseen.
Mutta jos itse on suurisuinen, pitäisi sietää vähintään samaa muilta. Sietokyvyltään heikoimpia tuntuvat olevan laillani kulmikkaat. äärimmäisyyksien ja laitojen ihmiset. Näistä pahimpia raamatulla lyöjät ja kantilla viinasta kuivilla olevat etunenässä. Molemmilta kohderyhmiltä puuttuu balanssi, mielen raittius.
Kerran poistin oikeudet facebook-sivuilleni yhdeltä alkoholistilta, joka haukkui minut lyttyyn, vaikka ei tuntenut minua lainkaan. Tai jos tarkkoja ollaan, ei ihmisiä poisteta listoilta. Vaan siirretään toiselle listalle. Mustalle, jossa ollaan hamaan tulevaisuuteen tai ainakin siihen saakka, että kyseiselle listalle päätynyt pyytää anteeksi tai osoittaa jotenkin muuten katuvaista mieltä.
Sosiaalinen media on siis myös mielenkiintoinen olemattomankin vallan väline. Itselläni oli listoilla yksi kohtalaisen aktiivinen kirjoittaja, jolla oli varsin tiukat mielipiteet. Mutta sitä hän ei sallinut muille. Lisäksi hän harrasti oivallista tapaa omalla facebook-sivuillaan. Kun keskustelu intoutui intohimoiseksi, päätti hän sanoa viimeisen sanan poistamalla koko keskustelun oman sanomisensa jälkeen. Kun tästä älähdin, siirsi hän minut mustalle listalleen.
Yksi sosiaalisen median hienoimpia olemuksia kaltaisilleni ärsyttäjille on, että kukaan ei voi poistaa ketään kaikilta foorumeilta. Aina jostakin löytyy uusi keskustelutapa, -aihe ja -paikka. Miksi tämä on sitten mielestäni hienoa? Siksi, että koulussa ja hiekkalaatikolla joku lapsi saattoi tulla kokonaan muiden hylkimäksi ja jäi vallan vaille ainuttakaan kaveria. Vastaavalla tavalla voi käydä myös aikuisten elämässä. Mutta niin ei käy koskaan netissä, sillä sieltä löytyy aina kavereita mitä ihmeellisimpien yhdistävien asioiden ympärille. Siitä pidän.
Onkin aika mielenkiintoista, että kirjoittaminen nostaa tunteita pintaan vähintään samalla tavalla kuin nokakkain puhuminenkin. Ehkä joskus jopa enemmän. Mutta eikö se ole yksi sosiaalisen median parhaista puolista? Lisäksi se parhaimmillaan on vuorovaikutteista, jossa voi sanoa kasvojaan menettämättä lähes mitä tahansa. Vuorovaikutteísuus on mielestäni sitä, että molemmat tai kaikki osapuolet kirjoittavat. Ei niin, että joku vaan enemmän tai vähemmän passiivisesti seuraa muiden kommunikointia. Toki sekin oikeus on ja pitääkin olla kaikilla.
Oma lukunsa ovatkin he, joilla ei näytä olevan oikein mitään omaa sanottavaa. Paitsi, kun vähän ärsyttää. Aamulla ilman omaa viestiään olevat ensimmäiseksi linkittävät palstoille viidestä kymmeneen muiden kirjoittamaa uutista, vinkkiä tai linkkiä. Ja välittäjän suurin viisaus tuntuu olevan, että "jep jep" tai "ohhoh" huutomerkillä tehostettuna.
Ja muitakin ärsytän, sillä joku tai parikin tiukkapipoista, mutta herkkähipiäistä ovat poistaneet minut kokonaan listoiltaan. Tai siirtäneet mustalle listalle. Näin tosin minäkin teen, jos kommunikointi johtaa henkilökohtaiseen haukkumiseen.
Mutta jos itse on suurisuinen, pitäisi sietää vähintään samaa muilta. Sietokyvyltään heikoimpia tuntuvat olevan laillani kulmikkaat. äärimmäisyyksien ja laitojen ihmiset. Näistä pahimpia raamatulla lyöjät ja kantilla viinasta kuivilla olevat etunenässä. Molemmilta kohderyhmiltä puuttuu balanssi, mielen raittius.
Kerran poistin oikeudet facebook-sivuilleni yhdeltä alkoholistilta, joka haukkui minut lyttyyn, vaikka ei tuntenut minua lainkaan. Tai jos tarkkoja ollaan, ei ihmisiä poisteta listoilta. Vaan siirretään toiselle listalle. Mustalle, jossa ollaan hamaan tulevaisuuteen tai ainakin siihen saakka, että kyseiselle listalle päätynyt pyytää anteeksi tai osoittaa jotenkin muuten katuvaista mieltä.
Sosiaalinen media on siis myös mielenkiintoinen olemattomankin vallan väline. Itselläni oli listoilla yksi kohtalaisen aktiivinen kirjoittaja, jolla oli varsin tiukat mielipiteet. Mutta sitä hän ei sallinut muille. Lisäksi hän harrasti oivallista tapaa omalla facebook-sivuillaan. Kun keskustelu intoutui intohimoiseksi, päätti hän sanoa viimeisen sanan poistamalla koko keskustelun oman sanomisensa jälkeen. Kun tästä älähdin, siirsi hän minut mustalle listalleen.
Yksi sosiaalisen median hienoimpia olemuksia kaltaisilleni ärsyttäjille on, että kukaan ei voi poistaa ketään kaikilta foorumeilta. Aina jostakin löytyy uusi keskustelutapa, -aihe ja -paikka. Miksi tämä on sitten mielestäni hienoa? Siksi, että koulussa ja hiekkalaatikolla joku lapsi saattoi tulla kokonaan muiden hylkimäksi ja jäi vallan vaille ainuttakaan kaveria. Vastaavalla tavalla voi käydä myös aikuisten elämässä. Mutta niin ei käy koskaan netissä, sillä sieltä löytyy aina kavereita mitä ihmeellisimpien yhdistävien asioiden ympärille. Siitä pidän.
Onkin aika mielenkiintoista, että kirjoittaminen nostaa tunteita pintaan vähintään samalla tavalla kuin nokakkain puhuminenkin. Ehkä joskus jopa enemmän. Mutta eikö se ole yksi sosiaalisen median parhaista puolista? Lisäksi se parhaimmillaan on vuorovaikutteista, jossa voi sanoa kasvojaan menettämättä lähes mitä tahansa. Vuorovaikutteísuus on mielestäni sitä, että molemmat tai kaikki osapuolet kirjoittavat. Ei niin, että joku vaan enemmän tai vähemmän passiivisesti seuraa muiden kommunikointia. Toki sekin oikeus on ja pitääkin olla kaikilla.
Oma lukunsa ovatkin he, joilla ei näytä olevan oikein mitään omaa sanottavaa. Paitsi, kun vähän ärsyttää. Aamulla ilman omaa viestiään olevat ensimmäiseksi linkittävät palstoille viidestä kymmeneen muiden kirjoittamaa uutista, vinkkiä tai linkkiä. Ja välittäjän suurin viisaus tuntuu olevan, että "jep jep" tai "ohhoh" huutomerkillä tehostettuna.
tiistai 18. helmikuuta 2014
Aiheen keksimisen vaikeus
päivis: Joskus on niin tuskaisen vaikeaa keksiä, mitä omalla vuorollaan kirjoittaisi blogiin. Joskus ideaa ei edes ole, kun aloittaa, mutta jostain se vain pulpahtaa, kun avaa tyhjän sivun. Tiedän taiteilijoiden tyhjän kankaan ongelman. Blogikirjoittajan ongelma on varmasti pitkälti samaa maata.
Nyt on se hetki, kun ei tunnut tulevan mitään aihetta mieleen. Selaan päivän lehtiä, seuraan toisella silmällä, mitä telkkarissa pölötetään, lopulta päädyn Facebookiin. Ehkä sieltä tulee joku hyvä idea. No, ei toiminut sekään. Facebook on täynnä mitä ihmeellisempiä, usein varsinaisesta asiayhteydestään irrotettuja asioita, jotka ovat kuitenkin aivan kuin tarkoituksella samalla sivulla. Yhdellä näkemällä voin lukea jonkin sykähdyttävän mietelauseen ja sen, kun joku manaa huonoa jääkiekkomenestystä.
Täyttä kaaosta.
Mutta sitähän elämä muutenkin on. Ehkä Facebook vain yrittää osoittaa meille sitä ja samalla jotenkin siedätyshoidattaa meitä tuohon kaaoksen kokemukseen. Olin itsekin joskus valmis sietämään työelämän kaaosta, mutta se oli joskus ennen. Nyt kaaos ei houkuta, siksi varmaan en pysy kärryillä Facebookin ihmeellisestä maailmastakaan. Minun on vaikea keksiä sinne mitään sanottavaa, kun toisaalta tuntuu, että juuri millään sinne kirjoitetulla ei ole suurtakaan merkitystä. Tosin Facebookin kautta saadaan helposti liikuteltua ihmisiä milloin minkäkin asian puolesta tai jotain vastaan. Mutta kun ainakaan minulla ei ole siihenkään mitään tarvetta.
Huomasin edellisen kappaleen alussa ajatuksen, josta voisi päätellä, että ajattelisin Facebookin olevan kuin Isä Jumala, joka valvoo ja huolehtii meistä. Ehkä se joillekin on lähes sitä. Kun yksi aamulla herättyään ennen päivän sanomalehden lukemista avaa raamatun, joku toinen tutkii Facebook-päivityksiä, laskee tykkäämiset ja kirjoittaa hyvät huomenet Facebook-kavereilleen.
![]() |
| Leonardo da Vinci piirsi aikoinaan paljon ihmisen kasvokuvia. Itsekin harrastin piirtämistä. Se oli monesti paljon helpompaa kuin uuden tekstin aloittaminen. |
Täyttä kaaosta.
Mutta sitähän elämä muutenkin on. Ehkä Facebook vain yrittää osoittaa meille sitä ja samalla jotenkin siedätyshoidattaa meitä tuohon kaaoksen kokemukseen. Olin itsekin joskus valmis sietämään työelämän kaaosta, mutta se oli joskus ennen. Nyt kaaos ei houkuta, siksi varmaan en pysy kärryillä Facebookin ihmeellisestä maailmastakaan. Minun on vaikea keksiä sinne mitään sanottavaa, kun toisaalta tuntuu, että juuri millään sinne kirjoitetulla ei ole suurtakaan merkitystä. Tosin Facebookin kautta saadaan helposti liikuteltua ihmisiä milloin minkäkin asian puolesta tai jotain vastaan. Mutta kun ainakaan minulla ei ole siihenkään mitään tarvetta.
Huomasin edellisen kappaleen alussa ajatuksen, josta voisi päätellä, että ajattelisin Facebookin olevan kuin Isä Jumala, joka valvoo ja huolehtii meistä. Ehkä se joillekin on lähes sitä. Kun yksi aamulla herättyään ennen päivän sanomalehden lukemista avaa raamatun, joku toinen tutkii Facebook-päivityksiä, laskee tykkäämiset ja kirjoittaa hyvät huomenet Facebook-kavereilleen.
maanantai 17. helmikuuta 2014
Minä olen täältä kotoisin: PETTER HÄLLSTÖMIN SUKU - THE FAMILY OF PETTER HÄLLSTRÖM
Jormas:
Kuvat ja tekstit sivuilta: http://www.petterhallstrom.fi/
Helsingborgilaisen lautturisuvun jälkeläinen Petter Hällström (1702-1781) saapui ison vihan jälkeen vuoden 1721 tienoilla Suomeen ruotsalaisen upseerin sotilaspalvelijana. Isännän virkatalo oli Pohjanmaalla Vöyrissä. Sodassa ja venäläismiehityksessä pahoin kärsinyt maakunta tarjosi yritteliäälle nuorelle miehelle mahdollisuudet menestyä.
Helsingborgilaisen lautturisuvun jälkeläinen Petter Hällström (1702-1781) saapui ison vihan jälkeen vuoden 1721 tienoilla Suomeen ruotsalaisen upseerin sotilaspalvelijana. Isännän virkatalo oli Pohjanmaalla Vöyrissä. Sodassa ja venäläismiehityksessä pahoin kärsinyt maakunta tarjosi yritteliäälle nuorelle miehelle mahdollisuudet menestyä.
Vuonna 1730 Petter haki Pohjanmaan maaherralta oikeutta
toimia pitäjänräätälinä Ilmajoella, "jonka rahvasta hän oli jo pitkän ajan
käsityöllään palvellut". Petter oli lähtenyt etsimään omaa itsenäistä
toimeentuloaan sen jälkeen, kun hänen isäntänsä oli määrätty muuttamaan uuteen
virkataloon v. 1724. Ilman tuon ajan käsityöläisiltä vaadittavaa ammatillista
kouluttautumista Petter sai pitäjänräätälin oikeudet. Muutenkin hänen elämänsä
sujui toisin kuin aikakauteen kuuluvat sääty-yhteiskunnan normit olisivat
edellyttäneet.
V. 1726 hän solmi Kauhajoella avioliiton Kuortaneen
kappalaisen Simon Ariinin tyttären Elisabetin (1702-1788) kanssa, joka oli
paennut Haapaniemen pappilasta venäläistä sotaväkeä Kauhajoen Knuuttilan
taloon. ja v. 1741 Petterin onnistui kohota tilattomien joukosta tilalliseksi.
Hänestä tuli talon isäntä, sillä hän osti Ilmajoen Palonkylästä Jussilan talon,
jonka isännyyttä hän hoiti vuoteen 1774 saakka.
Petter Hällström saavutti arvostetun aseman pitäjän
talollisten keskuudessa ja hänelle uskottiin myös monia keskeisiä talonpoikien
luottamustoimia. Hänestä tuli kantaisä laajalle pohjalaiselle talonpoikais- ja
säätyläissuvulle.
Elisabet (1734-1812) avioitui renki Jaakko Heikinpojan
kanssa ja heille annettiin viljeltäväksi Jussilasta talosta Latva-Jussilan
torppa. Elisabetin ja Jaakon jälkeläiset sijoittuivat talollisiksi ja
torppareiksi lähinnä Ilmajoelle, mutta myös Teuvalle, Jurvaan, Ylistaroon ja
Lapualle. Kolmannen polven sukunimiä olivat Latva-Jussilan ohella Teuvan Kentta
sekä Ilmajoen Ala-Ranta, Latva-Ollila, Hirsimäki ja Yli-Huikku.
#################################################################
Petter Hällström (1702-1781), a descendant of a ferryman
family from Helsingborg in Sweden, came to Finland after the Great Nothern War
around 1721. His master, a Swedish officer, had a residence in Ostrobothnia, in
Vöyri. The province that had been badly damaged in the war and under the
Russian occupation offered this energetic young man great possibilities.
In 1724 his master had to change residences and therefore
Petter was to earn his living independently. He requested the governor of
Ostrobothnia the right to serve as the parish tailor in Ilmajoki. He was
conceded the right even without the professional training that was needed that
time. He married Elisabet (1702-1788) in Kauhajoki in 1726.
She was the daughter of Simon Ariin, the assistant vicar
of Kuortane. She had fled the Russian army to the home of her relative in
Kauhajoki. Later on in 1741 Petter became a farm owner as he bought a farm in
Palonkylä of Ilmajoki. He run the farm of Jussila until 1774.
Petter Hällström who was the progenitor of a large
Ostrobothnian peasant and upper-class family was respected and had many
confidental posts in his time.
Their daughter Elisabet (1734-1812) was married to
farm-hand Jaakko Heikinpoika. They cultivated the croft of Latva-Jussila. Their
offspring became farm owners and tenant farmers, most of whom lived in Ilmajoki
but also in Teuva, Jurva, Ylistaro and Lapua. Third generation family names
were besides Latva-Jussila: Kentta in Teuva and Ala-Ranta, Latva-Ollila,
Hirsimäki and Yli-Huikku in Ilmajoki.
sunnuntai 16. helmikuuta 2014
Ihmisen juuret
päivis: Pitkä viikonloppu Keski-Suomessa sai miettimään ihmisen juuria. Nykyään sanotaan, että ihmiset ovat juurettomia, koska niin moni lähtee opiskelun ja/tai töiden perässä pois kotiseudultaan. Ja aika moni taitaa ajatella, että sitkeästi kotikonnuillaan pysyttelevät, joilla ei edes ole koulutusta tai töitä tarjolla, ovat luusereita. Ennen lähdettiin harvoin pois kotiseuduilta, mutta töitäkin tuntui olevan ainakin lähes kaikille tarjolla.
Omat sukujuureni ovat isän puolelta Kiteen Rääkkylässä, josta isäni isoisä lähti 1800-luvulla poikkeuksellisen kauas, nykyisien maanteiden mukaan vajaan 200 kilometrin päähän Jääskeen, nyt jo rajantakaiseen Karjalaan. Isäni toiset isovanhemmat sen sijaan olivat Viipurin maalaiskunnasta kotoisin ja kotiseutu piti jättää vasta pakon edessä, pois sodan jaloista. Uusi kotipaikka löytyi Jyväskylän maalaiskunnasta, jossa evakkona tullutta Strandénien ja Kuparisten sukua on ollut nyt jo neljännessä sukupolvessa, sillä aikuinen poikani näkyy viihtyvän Jyväskylän seudulla. Niin luulin minäkin vielä 15-20 vuotta sitten. Olin pitkään vakuuttunut, etten halua Jyväskylästä tai silloisesta Jyväskylän maalaiskunnasta minnekään.
Vaan niinpä vain muutin reilu kymmenen vuotta sitten työn perässä Helsinkiin, kunnes muutimme Jorman kanssa pari vuotta sitten Tuusulaan. Varsinkin Helsingissä ajattelin usein, ettei mikään saisi minua palaamaan takaisin Jyväskylään. En silti kokenut itseäni helsinkiläiseksikään. Enkä nyt tuusulalaiseksikaan. Sitä en tosiasiassa edes ole. Kotikuntani on nimittäin Laukaa, jossa nytkin vietimme pidennetyn viikonlopun. Mutta juuria minulla ei ole Laukaassa. En ole koskaan tuntenut sitä kotiseudukseni, lähinnä asuinpaikaksi. Hieman sama juttu on Tuusulan kanssa. Viihdyn siellä, mutta sieltäkään en juuriani löydä.
Vaikka äitini sukujuuret ovat täysin keskisuomalaiset, ei "männikkömetsät ja rantojen raidat" ole oikein sekään minun juttuni. Jotenkin koen, että juureni ovat siellä, joka jäi rajan takaiseen Karjalaan. Männikkömetsiä enemmän sykähdyttää paikka, jossa laulun mukaan "käki kukkuu ja kevät on". Tosin jotenkin olen aina tuntenut vetoa myös Kitee-Rääkkylä-suuntaan.
Viikonloppuna en kokenut olevani juurillani, mutta ensimmäistä kertaa Jyväskylästä pois muuton jälkeen ajattelin, että aika hyvin voisin asua joskus sielläkin. Mutta yllättäen olen kokenut samaa monessa muussakin paikassa. Aina Thaimaasta alkaen. Ehkä juuret on vähän ylimainostettu juttu, kun ihmisiä on haluttu vähän syyllistää siitä, että ovat jättäneet kotiseutunsa. Tai kuka nyt se syyllistäjä olisikaan. Toisaalta tosiasia on, että moni haluaa palata jossain vaiheessa kotiseudulleen ja tekee myös sen. Viimeistään eläkevuosinaan. On sitten eri asia, minkä verran siellä lapsuuden ja nuoruuden maisemissa enää on vanhoja ystäviä tai edes tuttuja. Ainakin minun koulu- ja muista kavereistani useimmat tuntuvat häipyneen muihin maisemiin.
Omat sukujuureni ovat isän puolelta Kiteen Rääkkylässä, josta isäni isoisä lähti 1800-luvulla poikkeuksellisen kauas, nykyisien maanteiden mukaan vajaan 200 kilometrin päähän Jääskeen, nyt jo rajantakaiseen Karjalaan. Isäni toiset isovanhemmat sen sijaan olivat Viipurin maalaiskunnasta kotoisin ja kotiseutu piti jättää vasta pakon edessä, pois sodan jaloista. Uusi kotipaikka löytyi Jyväskylän maalaiskunnasta, jossa evakkona tullutta Strandénien ja Kuparisten sukua on ollut nyt jo neljännessä sukupolvessa, sillä aikuinen poikani näkyy viihtyvän Jyväskylän seudulla. Niin luulin minäkin vielä 15-20 vuotta sitten. Olin pitkään vakuuttunut, etten halua Jyväskylästä tai silloisesta Jyväskylän maalaiskunnasta minnekään.
Vaan niinpä vain muutin reilu kymmenen vuotta sitten työn perässä Helsinkiin, kunnes muutimme Jorman kanssa pari vuotta sitten Tuusulaan. Varsinkin Helsingissä ajattelin usein, ettei mikään saisi minua palaamaan takaisin Jyväskylään. En silti kokenut itseäni helsinkiläiseksikään. Enkä nyt tuusulalaiseksikaan. Sitä en tosiasiassa edes ole. Kotikuntani on nimittäin Laukaa, jossa nytkin vietimme pidennetyn viikonlopun. Mutta juuria minulla ei ole Laukaassa. En ole koskaan tuntenut sitä kotiseudukseni, lähinnä asuinpaikaksi. Hieman sama juttu on Tuusulan kanssa. Viihdyn siellä, mutta sieltäkään en juuriani löydä.
Vaikka äitini sukujuuret ovat täysin keskisuomalaiset, ei "männikkömetsät ja rantojen raidat" ole oikein sekään minun juttuni. Jotenkin koen, että juureni ovat siellä, joka jäi rajan takaiseen Karjalaan. Männikkömetsiä enemmän sykähdyttää paikka, jossa laulun mukaan "käki kukkuu ja kevät on". Tosin jotenkin olen aina tuntenut vetoa myös Kitee-Rääkkylä-suuntaan.
![]() |
| Ehkä pitää saada etäisyyttä, että lapsuuden kotiseutu alkaa taas tuntua vetovoimaiselta. Jyväskylä on kaunis kaupunki, joka kuntaliitosten myötä on jo kohtalaisen suurikin. |
lauantai 15. helmikuuta 2014
Tilastoja
Jormas: Aloitimme blogin pitämisen 14.10.2011. Ensimmäinen blogi julkaistiin kello 15:08. Kaikkiaan eiliseen mennessä olemme päiviksen kanssa kirjoittaneet noin kahden ja puolen vuoden aikana 855 kirjoitusta. Katselukertoja koko aikana on ollut 35 300. Kommentteja niihin on tullut 106 kappaletta. Se on valitettavan vähän, jotta voisimme olla osa vuorovaikutteista, sosiaalista mediaa. Tietysti lukijamäärämmekin on kovin vaatimaton, sillä sellaisiakin blogeja on, joissa lukijoita päivässä on enemmän kuin meillä vuodessa.
Ennen nykyistä blogialustaa kirjotin ainakin kahta eri blogia. Niihin saatan palata jossain vaiheessa, jos ja kun.......
Kirjoituksiamme luetaan nykyisin monessa maassa. Kymmenen suurinta ovat Suomi, Yhdysvallat, Venäjä, Thaimaa, Saksa, Yhdistynyt kuningaskunta, Ukraina, Ranska, Malesia ja Serbia. Itse epäilen, että ainakin Ruotsi puuttuu tilastoista. Emme tiedä ovatko ulkomailla olevat lukijamme suomenkielentaitoisia, käyttävätkö he käännöskoneita ja niin edelleen tai miksi he ylipäätään käyvät sivuillamme. Olisi mukava saada "sieltä jostakin" joskus joku palaute.
Luetuin kirjoitus koko aikana on ollut "Merikontti, koti ja asunto". Toisena on kirjoituksemme Keski-Uusimaa -lehden kielteisen julkisuuden kestojulkkiksen, Juhani Sjöblomin tekemästä vapaaehtoistyöstä.
Mutta miksi sitten pidämme blogia? Tärkein syy lienee oma mielemme ja itsemme ja että tästä on tullut tapa. Ehkä on itsellekin hyväksi purkaa mieltään tavalla tai toisella niin myöteisessä kuin kielteisessäkin hengessä.
Vaikka kommentteja ja palautteita on vähän, on joukossa myös niitä, jotka kertovat lukevansa blogiamme joka päivä. Joten kirjoittamisillamme lienee jotain merkitystä myös muille.
Kun olin palkkatöissä, tiesin myös työnantajani lukevan blogiamme. Sain siitä palautettakin. Kielteistä ja myönteistä.
Kaiken kaikkiaan palautetta on tullut myös sahköpostilla, chatilla, tekstiviesteillä ja muun muassa facebookin kautta. Niistä voimme päätellä ainoastaan, että emme osaa yhtään sanoa muutamaa tuttua lukuunottamatta ketkä blogisivuillamme käyvät saati sitä lukevat.
Mutta kirjoittaminen on mukavaa. Kun kännykät yleistyivät, ajattelin ja taisin sanoakin, että ihmisten kyky ja halu kirjoittaa katoavat kokonaan. Mutta harvoin olen ollut niin totaalisen väärässä, sillä oletan esimerkiksi nuorten kirjoittavan tänä päivänä enemmän kuin koskaan. Sähköpostien, blogien, chatien sekä tekstiviestien käyttö on monelle arkipäivää. Hyvä niin.
Ennen nykyistä blogialustaa kirjotin ainakin kahta eri blogia. Niihin saatan palata jossain vaiheessa, jos ja kun.......
Kirjoituksiamme luetaan nykyisin monessa maassa. Kymmenen suurinta ovat Suomi, Yhdysvallat, Venäjä, Thaimaa, Saksa, Yhdistynyt kuningaskunta, Ukraina, Ranska, Malesia ja Serbia. Itse epäilen, että ainakin Ruotsi puuttuu tilastoista. Emme tiedä ovatko ulkomailla olevat lukijamme suomenkielentaitoisia, käyttävätkö he käännöskoneita ja niin edelleen tai miksi he ylipäätään käyvät sivuillamme. Olisi mukava saada "sieltä jostakin" joskus joku palaute.
Luetuin kirjoitus koko aikana on ollut "Merikontti, koti ja asunto". Toisena on kirjoituksemme Keski-Uusimaa -lehden kielteisen julkisuuden kestojulkkiksen, Juhani Sjöblomin tekemästä vapaaehtoistyöstä.
Mutta miksi sitten pidämme blogia? Tärkein syy lienee oma mielemme ja itsemme ja että tästä on tullut tapa. Ehkä on itsellekin hyväksi purkaa mieltään tavalla tai toisella niin myöteisessä kuin kielteisessäkin hengessä.
Vaikka kommentteja ja palautteita on vähän, on joukossa myös niitä, jotka kertovat lukevansa blogiamme joka päivä. Joten kirjoittamisillamme lienee jotain merkitystä myös muille.
Kun olin palkkatöissä, tiesin myös työnantajani lukevan blogiamme. Sain siitä palautettakin. Kielteistä ja myönteistä.
Kaiken kaikkiaan palautetta on tullut myös sahköpostilla, chatilla, tekstiviesteillä ja muun muassa facebookin kautta. Niistä voimme päätellä ainoastaan, että emme osaa yhtään sanoa muutamaa tuttua lukuunottamatta ketkä blogisivuillamme käyvät saati sitä lukevat.
Mutta kirjoittaminen on mukavaa. Kun kännykät yleistyivät, ajattelin ja taisin sanoakin, että ihmisten kyky ja halu kirjoittaa katoavat kokonaan. Mutta harvoin olen ollut niin totaalisen väärässä, sillä oletan esimerkiksi nuorten kirjoittavan tänä päivänä enemmän kuin koskaan. Sähköpostien, blogien, chatien sekä tekstiviestien käyttö on monelle arkipäivää. Hyvä niin.
perjantai 14. helmikuuta 2014
Ystävänpäivä
päivis: Tänään on vietetty ystävänpäivää ja vietetään edelleenkin. Kuulin, että ystävän kanssa voisi esimerkiksi mennä illalla jonnekin ulos ja syömään. Mitä nyt keksitäänkään. Suomessahan ystävänpäivän vietto liittyy kaikenlaisiin ystävyyksiin, muualla päin maailmaa päivä on omistettu erityisesti tytön ja pojan, naisen ja miehen suhteen vaalimiselle. Siksi ystävänpäivään yleensä liittyy kaikenlaista pinkkiä tilpehööriä ja sydämen muotoisia suklaakonvehteja. Suomessa me olemme omineet ne sujuvasti täkäläiseen tapaan viettää tätä päivää.
Ystävänpäivä ei meillä ole mikään vuosikymmenten takainen juttu. Pikkuhiljaa se on ilmestynyt helmikuun 14. päivän ohjelmaan. Ja arvatkaapa miksi? Ainakin minun tulkintani on, että kuten äitienpäivä tai isänpäivä, myös ystävänpäivä alkaa olla kaupallisesti merkittävä päivä. Kymmenen vuotta tästä eteenpäin ja kukaan, ei kukaan, kehtaa olla antamatta lahjoja ihmisille, joita haluaa pitää ystävinään.
Radiosta kuulin, että tämän vuoden ystävänpäivänä ihmiset ovat lähettäneet jotain kolme miljoonaa ystävänpäiväkorttia. Se on aika paljon. Saman verran ystäväkortteja jaettiin postiluukkuihin ja -laatikoihin viime vuonnakin.
Moni on varmaan povannut, että korttien lähettäminen alkaa olla taakse jäänyttä elämää. Ihmisillähän on Facebookit ja tekstarit. Sähköpostien välityksellä voi netistä poimia monenlaisia sähköisiä kortteja, joilla voi lähestyä ystävää. Mutta eikö mitä. Edelleen me haluamme ilahduttaa läheisiämme postikortein. Se on oikein hyvä asia. Onkin liian helppoa lähettää kerralla kännykästä sata ystävänpäiväviestiä. Tosin niitä ei ainakaan omaan puhelimeeni ole pahemmin tullut. Ei tosin niitä korttejakaan. Mutta uskon tässä pätevän vanhan viisauden: sitä saa mitä tilaa. Vai sopiko tuo nyt siihen, että en itse harrasta korttien lähettelyä, enkä pahemmin tekstailekaan juhlapäivinä. Miksi siis kuvittelisin, että juuri minä saisin vastaanottaa viestien ja korttien tulvan.
![]() |
| Ystävänpäivän myös monenlaiset leivonnaiset käyvät kaupaksi tai ainakin kotileipurit pääsevät näyttämään taitojaan. |
Ystävänpäivä ei meillä ole mikään vuosikymmenten takainen juttu. Pikkuhiljaa se on ilmestynyt helmikuun 14. päivän ohjelmaan. Ja arvatkaapa miksi? Ainakin minun tulkintani on, että kuten äitienpäivä tai isänpäivä, myös ystävänpäivä alkaa olla kaupallisesti merkittävä päivä. Kymmenen vuotta tästä eteenpäin ja kukaan, ei kukaan, kehtaa olla antamatta lahjoja ihmisille, joita haluaa pitää ystävinään.
Radiosta kuulin, että tämän vuoden ystävänpäivänä ihmiset ovat lähettäneet jotain kolme miljoonaa ystävänpäiväkorttia. Se on aika paljon. Saman verran ystäväkortteja jaettiin postiluukkuihin ja -laatikoihin viime vuonnakin.
Moni on varmaan povannut, että korttien lähettäminen alkaa olla taakse jäänyttä elämää. Ihmisillähän on Facebookit ja tekstarit. Sähköpostien välityksellä voi netistä poimia monenlaisia sähköisiä kortteja, joilla voi lähestyä ystävää. Mutta eikö mitä. Edelleen me haluamme ilahduttaa läheisiämme postikortein. Se on oikein hyvä asia. Onkin liian helppoa lähettää kerralla kännykästä sata ystävänpäiväviestiä. Tosin niitä ei ainakaan omaan puhelimeeni ole pahemmin tullut. Ei tosin niitä korttejakaan. Mutta uskon tässä pätevän vanhan viisauden: sitä saa mitä tilaa. Vai sopiko tuo nyt siihen, että en itse harrasta korttien lähettelyä, enkä pahemmin tekstailekaan juhlapäivinä. Miksi siis kuvittelisin, että juuri minä saisin vastaanottaa viestien ja korttien tulvan.
torstai 13. helmikuuta 2014
Mediakenttä mullistuu
Jormas: Päivis kirjoitti eilen, että pukeudun omituisesti tai ainakin muista poiketen. Pitää paikkansa. Sörnäisten Kurvissa asuessamme sanoin usein, että todennäköisesti kiinnittäisin huomiota paikalliseen Siwaan mennessäni enemmän pikkutakki päällä kuin pyjamassa.
Tätä blogiakin kirjoitan nyt äitivainaani uniasu päällä. Minulle se tuo rakkaista muistoja, sillä jotkut ihmiset elävät muistoissamme yhtä kauan kuin itsekin. Ja jos Luoja on ja Hän sen suo, elämme ikuisesti.
Minusta vaatetukseni, eikä mikään muukaan ole tuonot minulle erityistä menestystä. Yhtään koulua en ole saanut rippikoulun ja autokoulun lisäksi päätökseen. Jälkimmäisen tosin olen käynyt montakin kertaa, kun poliisit oikeuslaitoksen päätöksellä ovat välillä vieneet ajolupani.
Yksi meriitti minulla on Tuusulan yhteiskoulusta. Vararehtori sanoi minun olevan sen koulun mätämuna ja kuuluisampi kuin yksikään opettaja. Jälkeenpäin olen ottanut sen positiivisena palautteena. Muuten en sitä repaleisella itsetunnolla olisi kehdannut kirjoittaakaan tähän.
Spede sanoin aikoinaan, että sellaiset käyvät koulua, jotka eivät muuten pärjää. Pidin siitä ja sen siivin olen ratsastanut usein. Niin tai näin, oma tieni on kantanut sosiaalineuvokseksi saakka. Siihen on tarvittu presidentin ja pääministerin lisäksi muutakin kuin mandaattiystäviä. Ainakin Juhani Sjöblom, joka ei jättänyt minua asian vuoksi rauhaan.
Aikoinaan en mitenkään onnistunut yhdistämään arvoa identiteettiini luontevalla tavalla. Nykyisin se istuu omaan mieleeni varsin hyvin. Sillä oivalsin, että sosiaalineuvoksen arvoa ei saa kouluja käymällä.
Viime aikoina olen löytänyt toisenkin syyn elvistellä asialla. Huomaan sen aiheuttavat kateutta ja vähän muitakin kielteistä ajatusta joidenkin korvien välissä. Se on pikkuseluisuutta ja se on oikein mukavaa.
Arvoja tai ei, ehkä arvokkainta olisi, jos voisin kantaa ylpeydellä sitä, että voisin kokea ja teoillani osoittaa olevani positiivisessa merkityksessä Ihminen. Kirjoitin sen tarkoituksella isolla alkukirjaimelle, sillä kristinuskon mukaan meidät kaikki on luotu Kaikkivaltiaan kuvaksi, yhdeksi Hänen miljardeista kasvoistaan.
Mutta vaikka Päivis ei olekaan enää Uusi toivo -lehden päätoimittaja ja vaikka ilman häntä koko lehti olisi lakkautettu, mediaa emme ole jättäneet. Vaan jos elonpäiviä riittää, ennemmin tai myöhemmin luomme uuden julkaisun. Mutta siihen tarvitaan näkemystä, joka kaikki ei ole itsestään itsellä. Tosin sellaisiakin ihmisiä on, jotka luulevat kaiken viisauden istuvan omassa päässä. Minäkin olen ollut sellainen. Kun olin alle viisitoistavuotias.
Nyt olen Juha Kankkusen naapurissa Laukaassa. Jyväskylän Talousseura, jonka jäsen olen, tarjoaa tänään Jyväskylän Klubillla oivan paikan syödä, tavata tuttuja, päivittää vuosien aikana solmittuja suhteita sekä ehkä jo kertaalleen opittua media-aiheeseen liittyvää.
Mediakenttä nimittäin todella mullistuu. Facebookissa on satoja miljoonia ihmisiä. Monella on omat kotisivut jne. Neloskanava kutistaa uutisiaan, kun ei pärjännyt YLE:n eikä MTV:n vastaavilla. Ja kuka on Hesaria lukenut, tunnustelkaa käsin ja ajatuksin sen kutistunutta olemusta.
Mediaseminaarin avaa Talosseuran puheenjohtaja, Elämän tähden ry:n jäsen Matti Lahtinen.
Jyväskylän Talousseura ry. järjestää median mullistuksen vaikutuksia käsittelevän lounasseminaarin torstaina 13.2.2014 klo 11.00 Jyväskylän Klubilla (Hannikaisenkatu 37).
Aiheesta saapuvat alustamaan media-alaa monipuolisesti tuntevattoimittaja-kirjailija, ex-poliitikko, fil.tohtori Lasse Lehtinen sekä Sanomalehtien liiton hallituksen pj, Keskisuomalainen Oyj:n konsernijohtaja Vesa-Pekka Kangaskorpi.
Seminaarin juontajana toimii Urpo ”Upi” Helkovaara Jyväskylän Talousseurasta.
Ohjelma
11.15 Lounas
12.10 Seminaarin avaus Talousseuran pj. Matti Lahtinen
12.15 Suomi ja sen mahdollisuudet Mediavaikuttaja, tri. Lasse Lehtinen
12.45 Maakuntalehti mediamurroksessa Konsernijohtaja Vesa-Pekka Kangaskorpi
13.15 Keskustelua ja kysymyksiä
13.45 Yhteenveto ja tilaisuuden päätös Seminaarin pj. Upi Helkovaara
Terveisin
JYVÄSKYLÄN TALOUSSEURA RY
Tätä blogiakin kirjoitan nyt äitivainaani uniasu päällä. Minulle se tuo rakkaista muistoja, sillä jotkut ihmiset elävät muistoissamme yhtä kauan kuin itsekin. Ja jos Luoja on ja Hän sen suo, elämme ikuisesti.
Minusta vaatetukseni, eikä mikään muukaan ole tuonot minulle erityistä menestystä. Yhtään koulua en ole saanut rippikoulun ja autokoulun lisäksi päätökseen. Jälkimmäisen tosin olen käynyt montakin kertaa, kun poliisit oikeuslaitoksen päätöksellä ovat välillä vieneet ajolupani.
Yksi meriitti minulla on Tuusulan yhteiskoulusta. Vararehtori sanoi minun olevan sen koulun mätämuna ja kuuluisampi kuin yksikään opettaja. Jälkeenpäin olen ottanut sen positiivisena palautteena. Muuten en sitä repaleisella itsetunnolla olisi kehdannut kirjoittaakaan tähän.
Spede sanoin aikoinaan, että sellaiset käyvät koulua, jotka eivät muuten pärjää. Pidin siitä ja sen siivin olen ratsastanut usein. Niin tai näin, oma tieni on kantanut sosiaalineuvokseksi saakka. Siihen on tarvittu presidentin ja pääministerin lisäksi muutakin kuin mandaattiystäviä. Ainakin Juhani Sjöblom, joka ei jättänyt minua asian vuoksi rauhaan.
Aikoinaan en mitenkään onnistunut yhdistämään arvoa identiteettiini luontevalla tavalla. Nykyisin se istuu omaan mieleeni varsin hyvin. Sillä oivalsin, että sosiaalineuvoksen arvoa ei saa kouluja käymällä.
Viime aikoina olen löytänyt toisenkin syyn elvistellä asialla. Huomaan sen aiheuttavat kateutta ja vähän muitakin kielteistä ajatusta joidenkin korvien välissä. Se on pikkuseluisuutta ja se on oikein mukavaa.
Arvoja tai ei, ehkä arvokkainta olisi, jos voisin kantaa ylpeydellä sitä, että voisin kokea ja teoillani osoittaa olevani positiivisessa merkityksessä Ihminen. Kirjoitin sen tarkoituksella isolla alkukirjaimelle, sillä kristinuskon mukaan meidät kaikki on luotu Kaikkivaltiaan kuvaksi, yhdeksi Hänen miljardeista kasvoistaan.
Mutta vaikka Päivis ei olekaan enää Uusi toivo -lehden päätoimittaja ja vaikka ilman häntä koko lehti olisi lakkautettu, mediaa emme ole jättäneet. Vaan jos elonpäiviä riittää, ennemmin tai myöhemmin luomme uuden julkaisun. Mutta siihen tarvitaan näkemystä, joka kaikki ei ole itsestään itsellä. Tosin sellaisiakin ihmisiä on, jotka luulevat kaiken viisauden istuvan omassa päässä. Minäkin olen ollut sellainen. Kun olin alle viisitoistavuotias.
Nyt olen Juha Kankkusen naapurissa Laukaassa. Jyväskylän Talousseura, jonka jäsen olen, tarjoaa tänään Jyväskylän Klubillla oivan paikan syödä, tavata tuttuja, päivittää vuosien aikana solmittuja suhteita sekä ehkä jo kertaalleen opittua media-aiheeseen liittyvää.
Mediakenttä nimittäin todella mullistuu. Facebookissa on satoja miljoonia ihmisiä. Monella on omat kotisivut jne. Neloskanava kutistaa uutisiaan, kun ei pärjännyt YLE:n eikä MTV:n vastaavilla. Ja kuka on Hesaria lukenut, tunnustelkaa käsin ja ajatuksin sen kutistunutta olemusta.
Mediaseminaarin avaa Talosseuran puheenjohtaja, Elämän tähden ry:n jäsen Matti Lahtinen.
MEDIAKENTTÄ MULLISTUU, PELKKIÄ UHKIA VAI UUSIA MAHDOLLISUUKSIA?!
Jyväskylän Talousseura ry. järjestää median mullistuksen vaikutuksia käsittelevän lounasseminaarin torstaina 13.2.2014 klo 11.00 Jyväskylän Klubilla (Hannikaisenkatu 37).
Aiheesta saapuvat alustamaan media-alaa monipuolisesti tuntevattoimittaja-kirjailija, ex-poliitikko, fil.tohtori Lasse Lehtinen sekä Sanomalehtien liiton hallituksen pj, Keskisuomalainen Oyj:n konsernijohtaja Vesa-Pekka Kangaskorpi.
Seminaarin juontajana toimii Urpo ”Upi” Helkovaara Jyväskylän Talousseurasta.
Ohjelma
11.15 Lounas
12.10 Seminaarin avaus Talousseuran pj. Matti Lahtinen
12.15 Suomi ja sen mahdollisuudet Mediavaikuttaja, tri. Lasse Lehtinen
12.45 Maakuntalehti mediamurroksessa Konsernijohtaja Vesa-Pekka Kangaskorpi
13.15 Keskustelua ja kysymyksiä
13.45 Yhteenveto ja tilaisuuden päätös Seminaarin pj. Upi Helkovaara
Terveisin
JYVÄSKYLÄN TALOUSSEURA RY
keskiviikko 12. helmikuuta 2014
Mitä laittaisin päälleni?
päivis: Otsikon kysymykseen kannattaa vastata vaikka, että jotain tosi kummallista. Nyt on nimittäin tutkimuksin todistettu, että hieman omituisemmin pukeutuneita pidetään paremmin menestyneinä kuin tavanomaisiin vetimiin sonnustautuneita. Tai näin voisi pukeutua, jos nimenomaan haluaa näyttää menestyjältä.Tutkimus ei rajaa kyvykkyyttä vain pukeutumiseen, vaan joskus epäsovinnainen käytös voi hyödyttää ihmistä enemmän kuin joukkoon kuuluminen. Tutkimuksen mukaan ihmiset arvottavat korkeammalle sellaiset henkilöt, jotka käyttäytyvät epäsovinnaisesti arvokkaissa tilanteissa.
"Kun erikoinen pukeutuminen näyttää tarkoitukselliselta, ihminen voi vaikuttaa siltä, että hän on kyvykkäämpi." Tähän ovat Harvardin yliopiston tutkijat päätyneet pähkäilyissään.Arjen kokemuksesta voisin sanoa, että tuo on totta - osittain. Sopivan boheemisti pukeutunutta voi kenties ajatella menestyjäksi, joka vähät välittää muiden mielipiteistä. Vaikka ne siis olisivat ihan myötämielisiä.
Itse en ole koskaan ollut taitava pukeutuja, vaikka joskus teininä haaveilin muotisuunnittelijan ammatista. Tai miten tietoista haaveilu nyt olikaan. Lähinnä se oli vimmaista muotivaatteiden kuvien piirtämistä, joka myöhemmin muuttui vähän toisenlaiseksi piirtämiseksi loppuakseen lähes kokonaan joskus aikuistuttuani. Tai hankinhan minä vuoden koulutuksella itselleni rakennuspiirtäjän ammatin, vaikka en niistä tehtävistä sitten innostunutkaan.
Eksyin taas aiheesta. Minulla on kotona elävä esimerkki omituisesta pukeutujasta. Jormahan voi laittaa päälleen yhtä aikaa esimerkiksi isänsä vanhan sotilasverkkopaidan, Jameksen farkut, Ed Hardyn vyön ja ranteeseen Rolexin. Jotain kirpputorilta hankittua on luultavasti myös päällä.
Ehkä olen Jorman matkassa vähän itsekin vapautunut pukeutumisen suhteen. Tai ainakin ikuisen mustan ja harmaan lisäksi olen rohkaistunut käyttämään värejä. Pakko on myöntää, että jos haluan antaa itsestäni kyvykkään ihmisen mielikuvan, se on tehtävä jotenkin muuten kuin pukeutumalla.
Jos pukeutuisi toimistoon tuollaisiin vaatteisiin kuin noissa kuvissa: pipoon, kukkapuseroon, duunarihousuihin ja rentoihin nilkkureihin, antaisikohan se pukeutujasta mielikuvan menestyjästä vai syntyisikö sittenkin ajatus, että pukeutuminen on tapahtunut silmät kiinni?
Vai toimisiko tuollainen yhdistelmä sittenkin?
tiistai 11. helmikuuta 2014
Koiraelämää
Jormas: Jackrussellinterrierin ’isä’ on englantilainen pastori
John ”Jack” Russell. 1800-luvun alussa hän osti Trump-nimisen terrierinartun,
josta tuli rodun kantaemä. Pääpainon rodunjalostuksessa hän tahtoi ehdottomasti
pitää käyttöominaisuuksissa, mutta ulkonäön tuli tukea sitä. Esimerkiksi koiran
valkoinen väri auttoi metsästäjää erottamaan koiran saaliista, kun ne tulivat
luolasta ulos. Pastori antoi nimensä kolmelle eri koirarodulle, jotka eroavat
toisistaan luonteen ja ruumiin mittasuhteiden mukaan.
Netistä kaappaamani tekstin mukaan valkoinen väri erotti koiran saaliista. Vaan kun ollaan Suomessa, koiran mustat pilkut ja läikät erottavat taas Niilon ja muutkin valkoisensorttiset koirat lumesta.
Järvenpäässä on koirapuisto, jossa koiranomistajat eivät tee omia sääntöjään. "Että tänne ei toivota haukkuvia koiria, eikä sellaisia koiria jotka tekevät sitä ja vähän tätäkin. Ja tuo teidän koira on sen kokoinen ja näköinenkin, että se kuuluu puiston tuohon osaan ja tuo taas tuohon osaan."
Järvenpään puisto on iso, jalkapallokentän kokoinen, jossa koirat saavat kaikki olla yhdessä. Ja mikä tärkeintä, ne saavat olla siellä koiria, Niilo tykkää paikasta aivan valtavasti. Välillä sillä on isoa koiraseuraa, jossa tulee välillä vähän turpiinkin ja välillä sillä taas on kokoistaan ja pienempääkin seuraa.
Nykyisin se tunnistaa autosta puiston. Kun se huonaa, että käännyn sen parkkipaikalle, se ei yksinkertaisesti pysty olemaan hiljaa. Melestäni sen elämän osan, jossa Niilo saa elää koiraelämää, huippukohtia on, kun se saa käyttäytyä koiraseurassa koiramaisesti.
Netistä kaappaamani tekstin mukaan valkoinen väri erotti koiran saaliista. Vaan kun ollaan Suomessa, koiran mustat pilkut ja läikät erottavat taas Niilon ja muutkin valkoisensorttiset koirat lumesta.
Järvenpään puisto on iso, jalkapallokentän kokoinen, jossa koirat saavat kaikki olla yhdessä. Ja mikä tärkeintä, ne saavat olla siellä koiria, Niilo tykkää paikasta aivan valtavasti. Välillä sillä on isoa koiraseuraa, jossa tulee välillä vähän turpiinkin ja välillä sillä taas on kokoistaan ja pienempääkin seuraa.
Nykyisin se tunnistaa autosta puiston. Kun se huonaa, että käännyn sen parkkipaikalle, se ei yksinkertaisesti pysty olemaan hiljaa. Melestäni sen elämän osan, jossa Niilo saa elää koiraelämää, huippukohtia on, kun se saa käyttäytyä koiraseurassa koiramaisesti.
maanantai 10. helmikuuta 2014
Tänään piti jo istua
päivis: Aika vaikeaa on noudattaa päätöstä olla istumatta, jos työpäivään sisältyy esimerkiksi koulutuspäivä, kuten tänään. Vaatisi hirveää selittelyä, jos aikoisi seisoa päivän, kun toiset istuvat. Seisomispäätöksen tehdessä ei siis pidä olla liian ehdoton. Elämä menee turhan vaikeaksi, jos ei anna itselleen vähän löysiä.
Mutta pitää myöntää, että kun tulin poikkeuksellisesti bussilla kotiin, ei tullut mieleenikään jäädä seisomaan. Painelin heti istumaan, kun nousin bussin kyytiin. Sen sijaan ajattelin, että ainakin Tikkurilan asemalta bussit lähtevät prikulleen aikataulun mukaan. Olisikin tosi mukavaa kulkea työmatkat julkisella liikenteellä, jos siihen olisi vähän paremmat mahdollisuudet.
Vaikka en seissytkään tätä työpäivää, tulipahan kuitenkin käveltyä kotimatkalla. Muuten ei julkisen liikenteen käyttö onnistu. Tikkurilasta Katriinan sairaalaan menevän bussin pysäkiltä on meille vielä kolmen kilometrin kävelymatka. Ja kun pääsin kotiin, läksin melkein saman tien Niilon kanssa kiertämään hevoshaan lenkin. Tuli melkein viiden kilometrin kävely työpäivän päätteeksi. Tosin se ei kuulemma paikkaa ollenkaan seisomisen puutetta.
Huomenna olen taas omalla työpaikalla ja jatkan työntekoa seisten. Jostain luin, että jossain vaiheessa seisominen alkaakin vaikuttaa selkään. Saa nähdä. Ensimmäinen seisty työpäivä viime viikolla ei kauheasti ottanut jalkoihinkaan, ehkä enemmänkin korvien väliin, jossa joku kuiski, että voisit hyvin istahtaa hetkeksi.
Mutta pitää myöntää, että kun tulin poikkeuksellisesti bussilla kotiin, ei tullut mieleenikään jäädä seisomaan. Painelin heti istumaan, kun nousin bussin kyytiin. Sen sijaan ajattelin, että ainakin Tikkurilan asemalta bussit lähtevät prikulleen aikataulun mukaan. Olisikin tosi mukavaa kulkea työmatkat julkisella liikenteellä, jos siihen olisi vähän paremmat mahdollisuudet.
Vaikka en seissytkään tätä työpäivää, tulipahan kuitenkin käveltyä kotimatkalla. Muuten ei julkisen liikenteen käyttö onnistu. Tikkurilasta Katriinan sairaalaan menevän bussin pysäkiltä on meille vielä kolmen kilometrin kävelymatka. Ja kun pääsin kotiin, läksin melkein saman tien Niilon kanssa kiertämään hevoshaan lenkin. Tuli melkein viiden kilometrin kävely työpäivän päätteeksi. Tosin se ei kuulemma paikkaa ollenkaan seisomisen puutetta.
![]() |
| Jos seisominen ottaa selkään, niin saman voi tehdä istuminenkin. |
sunnuntai 9. helmikuuta 2014
Seisontaa ja päihdehoitoa
Jormas: Päivis kirjoitti eilen seisomisen terveellisyydestä istumisen sijaan. Jos sen hyödyllisyys olisi tiedostettu kouluaikanani, olisin varmastikin seissyt paljon. Silloin istuttiin. Minä enemmän kuin moni muu. Nimittäin jälki-istunnoissa. Mutta olisihan se sopinut olla jälkiseisontaakin. Tosin monta välituntia tuli seistyä Hyrylän koululla niin sanotun löytötavarakaapin edessä. Opettajien huoneen vieressä. Vieläkin käy kylmät väreet.Uudenmaan päihdehuollon kuntayhtymän hallituksen jäsen Sinikka Vepsä hehkuttaa tämän päivän Hesarin Mielipide sivuilla laitoshoidon puolesta. Minä en. Olen pitkän työrupeaman aikana nimittäin eräänkin kerran kysynyt, että tuleeko mieleen monta muutakin sairautta, jossa hoidettava olisi mieluummin laitos- kuin kotihoidossa, jos saman hoidon voisi saada kotiin.
Itseäni tyydyttäviä vastauksia ei ole juuri tullut. Joten herää kysymys, miksi päihdeongelmaa ylipäätään pitää hoitaa laitoksessa? En keksi kuin yhden perustellun syyn. Laitoksessa ovat kiusaukset kauempana ja siellä on hyvän henkilökunnan kokemusosaajineen helpompi istuttaa motivaatiota huonosti motivoituneeseen asiakkaaseen. Vai pitäisikö sanoa potilaaseen, sillä alan asiakkaat taitavat olla kuppiloissa ja Alkossa?
Miksi siis alan mies haluaa laitokseen? Jos on niin sanottu B-kuulutus perässä vaikkapa maksamattomista sakoista, niin niitä lusimaan ei tainnut poliisikaan saada hakea hoitolaitoksesta. Muitakin hyviä syitä laitospaolle on. Vuokrat saattavat olla maksamatta, työttömyyskorvaukset juotu, jääkaappi tyhjä, trokarit perimässä juotujen pimeiden viinojen saatavia, äiti ei ole käynyt siivoamassa kämppää eikä entinen vaimokaan ole hakenut likaista pyykkiä pestäväksi.

Kunnon perusalkoholisti tarvitseekin parikymmentä mahdollistajaa, joita ovat käytännössä kaikki, keitä alan mies haluaa ylipäätään juodessaan tavata. Jos ylipäätään päihdehoitoa haluataan kustannustehokkaasti uudistaa, on kyseenalaistettava kaikki olemassa oleva. On ajateltava, että otetaan ajatuksissa päihdehoidon laitos ja räjäytetään se mielikuvissa pieneksi palasiksi.
Kun kokonaisuutta sitten aletaan kokoamaan uudelleen, arvioidaan hyvin tarkkaan, mitä vuosikymmenten saatossa laitoshoitoon pesiytyneet palvelut ylipäätään kuuluvat sinne. Ja mitä ei voitaisi toteuttaa kotona ja avopalveluna.
Massiivisista laitoksista on tullut täyden palvelun tavarataloja täysihoitoineen, pesuloineen, kuntosaleineen ja muine harrastusmahdollisuuksineen.
Jos alkoholismi on sairaus, on sitä samalla kriteeristöllä myös silloin narkomania ja nikotinismikin. Kuten ehkä myös kleptomania ja nymfomaniakin. Yhteistä kaikille edellä mainituille on, että niissä voi riippuvuutta aiheuttaneet toiminnot ja tavat lopettaa tyystin eikä henki lähde. Päinvastoin.
Mutta toista on elämä ylensyönnin kanssa. Syömistä ei voi lopettaa kokonaan, vaan on löydettävä kohtuukäyttö. Alkoholismin kanssa pärjää muuten aivan erinomaisesti niin kauan kuin ei juo, sillä alkoholismi ja alkoholisti ovat aivan eri asioita.
lauantai 8. helmikuuta 2014
Istuminen tappaa
päivis: Otsikon väite ei ole ihan tuulesta temmattu. On tutkittu, että jatkuva istuminen lisää monia kansansairauksiamme. Istumisen välttäminen taas lisää terveyttä. Jyväskylän yliopistossa on esimerkiksi selvitetty tutkimuksin, että päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen istuminen lisää vyötärölihavuutta. Syy on siinä, että istuttaessa energiankulutus on lähes sama kuin lepotilassa. Kun nousee seisomaan, energiankulutus kasvaa heti 13 prosentilla. Ja tuplaten, jos samalla heiluttelee jalkojaan.
Istuminen on viime aikoina joutunut niin huonoon valoon, että seisomisesta on luultavasti tulossa jopa trendikästä. Seisomisen terveysvaikutuksista ei vielä silloin kummemmin puhuttu, kun kannustettiin pitämään kävelykokouksia. Sihteerinä olo voi tosin olla vähän vaikeaa sellaisessa kokouksessa. Nyt pitäisi seistä koko päivä, työssä ja kotona. Tosin monet tekevätkin työnsä seisten tai kävellen. Mutta moni tietokoneen äärellä näpertävä voi ajatella, ettei onnistu minulta.
Katsoin pari päivää sitten televisiosta Akuutti-ohjelman, jossa kolme koekaniinia oli pitänyt tuolittoman tammikuun. Yksi istumatta olleista, mies, paljasti jopa hoitaneensa vessarutiinit seisten. Joillakin asiat näyttävät menevän helposti överiksi. Ohjelma oli kuitenkin hyvin asiallinen, jopa niin asiallinen, että hurahdin ja päätin itse alkaa seistä töissä. Kotonakin syön seisten. Se on helppoa, koska meillä on pöytä sopivalla korkeudella. Tätä taas kirjoitan Fatboylla maaten. En tiedä, minkä verran istumista parempi asento se on, mutta ainakaan reiden lihakset eivät joudu samanlaiseen rasitukseen kuin tavalliseen tapaan istuessa.
Työhuoneessani sattui olemaan kaappi, jonka päälle perustin työpisteeni. Se on luultavasti ergonomisesti suunnilleen oikealla korkeudella. Perjantai sujui oikein mukavasti seisten, myös ruokatauolla, kun söin omia eväitäni. Jos olisin mennyt jonnekin ulos syömään, silloin olisi pitänyt istua. Uskon kuitenkin, että lounasruokaloihin alkaa vähitellen ilmestyä seisomapöytiä, kunhan seisomisen ilosanoma kantautuu yhä useampien korviin.
On ymmärrettävää, etteivät kaikki voi työssään seistä: kaupan kassa ehkä voi, mutta ei bussikuski. Jossain artikkelissa opettaja valitti, miten heidänkin työnsä on nykyään enemmän istumatyötä, kun ennen opettaja hoiti kaikki oppitunnit seisten. Aika moni perustelu pakkoistumisesta saattaa silti olla selittelyä. Usein kyse on vain työnteon uudelleen järjestelyistä. Ylen kanavilla uutistenlukijatkin seisovat nykyään. En kyllä tiedä, johtuuko se seisomisen hyvistä terveysvaikutuksista vai mistä.
Vaikka ensimmäinen työpäiväni seisten sujui hyvin, täytyy myöntää, että jossain vaiheessa iltapäivällä tuli houkutus istahtaa hetkeksi. Mutta en antanut periksi. Kotonakin olen seissyt tai löhönnyt Fatboylla. Lauantaina on tullut varmaan löhöttyä enemmän kuin seistyä.
Istuminen on viime aikoina joutunut niin huonoon valoon, että seisomisesta on luultavasti tulossa jopa trendikästä. Seisomisen terveysvaikutuksista ei vielä silloin kummemmin puhuttu, kun kannustettiin pitämään kävelykokouksia. Sihteerinä olo voi tosin olla vähän vaikeaa sellaisessa kokouksessa. Nyt pitäisi seistä koko päivä, työssä ja kotona. Tosin monet tekevätkin työnsä seisten tai kävellen. Mutta moni tietokoneen äärellä näpertävä voi ajatella, ettei onnistu minulta.
Katsoin pari päivää sitten televisiosta Akuutti-ohjelman, jossa kolme koekaniinia oli pitänyt tuolittoman tammikuun. Yksi istumatta olleista, mies, paljasti jopa hoitaneensa vessarutiinit seisten. Joillakin asiat näyttävät menevän helposti överiksi. Ohjelma oli kuitenkin hyvin asiallinen, jopa niin asiallinen, että hurahdin ja päätin itse alkaa seistä töissä. Kotonakin syön seisten. Se on helppoa, koska meillä on pöytä sopivalla korkeudella. Tätä taas kirjoitan Fatboylla maaten. En tiedä, minkä verran istumista parempi asento se on, mutta ainakaan reiden lihakset eivät joudu samanlaiseen rasitukseen kuin tavalliseen tapaan istuessa.
![]() |
| Nämä tuskin jaksavat seistä käsillään koko päivää. |
On ymmärrettävää, etteivät kaikki voi työssään seistä: kaupan kassa ehkä voi, mutta ei bussikuski. Jossain artikkelissa opettaja valitti, miten heidänkin työnsä on nykyään enemmän istumatyötä, kun ennen opettaja hoiti kaikki oppitunnit seisten. Aika moni perustelu pakkoistumisesta saattaa silti olla selittelyä. Usein kyse on vain työnteon uudelleen järjestelyistä. Ylen kanavilla uutistenlukijatkin seisovat nykyään. En kyllä tiedä, johtuuko se seisomisen hyvistä terveysvaikutuksista vai mistä.
Vaikka ensimmäinen työpäiväni seisten sujui hyvin, täytyy myöntää, että jossain vaiheessa iltapäivällä tuli houkutus istahtaa hetkeksi. Mutta en antanut periksi. Kotonakin olen seissyt tai löhönnyt Fatboylla. Lauantaina on tullut varmaan löhöttyä enemmän kuin seistyä.
perjantai 7. helmikuuta 2014
Arvaajia ja pakkopullaa
Jormas: Eilen katsoi 200 MHz:n telkkaristamme suoraan silmiini meteorogi. Näin hän tekee joka päivä useammankin kerran ja usealla eri ulkoisella olemuksella. Jos viitsii ja pitää tarpeellisena katsoa. Samalla asialla ovat kuitenkin kaikki. Arvaamassa mikä keli on huomenna kotiseudulla ja maailman toisella laidalla. Silmiin kai katsotaan kuuluttajan ja uutisten lukijan lailla siksi, että sääennustuskin pitäisi kyetä kertomaan uskottavasti. Ennustaminen onkin vaikaa. Varsinkin tulevaisuuden.
Eilisen tuijotuksen viesti oli, että vielä on Etelä-Suomessa vähän pakkasta, mutta etelälounaasta tulee yön aikana sitä ja tätä matala- ja kai muutakin painetta, joten aamulla ollaan plussalla. Ja kun aamulla katsoin mittariin tietääkseni millä varustuksella lähden Niilo-osaomistuskoiran kanssa aamutarpeilleni ja lehden hakuun muutaman sadan metrin päähän, näytti mittari näytti -12 astetta. Ja vaikka kuinka ottaisi jormaslisän pois, plussakeliä ei siitä syntyisi sittenkään.
Mitäpä väliä minulle sillä muuten olisi eläkeukkona varsinkaan marmatukseen saakka, mutta minunkin verorahojani menee Ilmatieteenlaitoksen ylläpitoon laitteineen ja palkkoineen. Joten pitäisihän sen olla muutakin kuin arvauskeskus.
Ja varsinkin kun verottaja päätti ottaa omiin liiveihinsä eläkkeestäni helmikuun alusta 150 euroa enemmän. Se on tietty, että valtio tarvitsee rahaa, mutta kyseleekö kukaan säätieteilijöiden laadun perään vai onko tieto samaa luokkaan kuin sammakkomiehellä aikoinaan?
Eilisen päivän Hesarissa oli myös joku toisen alan tietäväinen, joka valitteli, kun ihmisille antavat enemmän tai vähemmän oppineet väärää tietoa. "Onks tietoo?" Sanoi entinen pimeän pullon hakija (minä). Mutta nyt oli kysymys alkoholistien pakkohoitoon määräämisessä. Joku nimittäin oli sanonut, että Suomessa ei pakkohoitoa ole. Ja tämä kirjanoppinut taas vastaavasti oli sitä mieltä, että kyllä on.
Niin onkin. Määrätyn pohjajengin yhteisellä näkemyksellä, olisiko lääkäri, poliisi ja sosiaalitoimi, voi päästä esimerkiksi itselleen tai ympäristölle vaarallisena laitokseen peräti viikoksi.
Jos joku itseni lailla on alkoholismin kokenut, osaa päätellä paljonko on juopolle hyötyä viikon pakkopaidasta. Sanoisin yleisellä tasolla, että sen jälkeen on katkeruus kasvanut ja jano lisääntynyt. Mutta voihan se toisaalta vauhdittaa oman henkisen pohjan löytymistä, joka kyllä vaaditaan tämän taudin suhteen pysyvään muutokseen. Silloin voi löytyä raittius loppuiän laitoshoidosta, muuten vaan tai haudasta.
Eilisen tuijotuksen viesti oli, että vielä on Etelä-Suomessa vähän pakkasta, mutta etelälounaasta tulee yön aikana sitä ja tätä matala- ja kai muutakin painetta, joten aamulla ollaan plussalla. Ja kun aamulla katsoin mittariin tietääkseni millä varustuksella lähden Niilo-osaomistuskoiran kanssa aamutarpeilleni ja lehden hakuun muutaman sadan metrin päähän, näytti mittari näytti -12 astetta. Ja vaikka kuinka ottaisi jormaslisän pois, plussakeliä ei siitä syntyisi sittenkään.
![]() |
| Etana, etana näytä sarves, onko huomenna poutaa |
Ja varsinkin kun verottaja päätti ottaa omiin liiveihinsä eläkkeestäni helmikuun alusta 150 euroa enemmän. Se on tietty, että valtio tarvitsee rahaa, mutta kyseleekö kukaan säätieteilijöiden laadun perään vai onko tieto samaa luokkaan kuin sammakkomiehellä aikoinaan?
Eilisen päivän Hesarissa oli myös joku toisen alan tietäväinen, joka valitteli, kun ihmisille antavat enemmän tai vähemmän oppineet väärää tietoa. "Onks tietoo?" Sanoi entinen pimeän pullon hakija (minä). Mutta nyt oli kysymys alkoholistien pakkohoitoon määräämisessä. Joku nimittäin oli sanonut, että Suomessa ei pakkohoitoa ole. Ja tämä kirjanoppinut taas vastaavasti oli sitä mieltä, että kyllä on.
![]() |
| Kyllä se raittius tai pullo löytyy, kun pääsen täältä... |
Jos joku itseni lailla on alkoholismin kokenut, osaa päätellä paljonko on juopolle hyötyä viikon pakkopaidasta. Sanoisin yleisellä tasolla, että sen jälkeen on katkeruus kasvanut ja jano lisääntynyt. Mutta voihan se toisaalta vauhdittaa oman henkisen pohjan löytymistä, joka kyllä vaaditaan tämän taudin suhteen pysyvään muutokseen. Silloin voi löytyä raittius loppuiän laitoshoidosta, muuten vaan tai haudasta.
torstai 6. helmikuuta 2014
Enää ei riitä että laulaja laulaa
päivis: Joskus Laila Kinnusen vuosien laulajalle riitti, että lauloi. No, joskus piti vähän hypätä Suomi-Filmiin. Olavi Virtakin näytteli komeata poikaa monessa elokuvassa. Aika moni niistä taisi olla Pekka ja Pätkä -leffoja.
Tänä päivänä pinnalla pysyäkseen täytyy näköjään osallistua kaikenlaisten laulukilpailujen tuomarointiin. Pitää mennä viikoksi eteläeurooppalaiseen linnaan tai tarjota illallinen kolmelle muulle "tähdelle". Tosin tuo tähteys on joskus vähän kyseenalaista. Ja tietysti pitää yrittää eläytyä kilpa- tai jäätanssiin.
Vain elämää -sarjan formaatti ostettiin jostain ulkomailta, ihan niin kuin moni muukin suosikiksi noussut ohjelma. Sen suosiota en oikein ymmärrä, mutta sehän ei tietenkään ole mikään todiste siitä, että ohjelma olisi huono. Se vaan ei ole minun makuuni.
Aika ihmeelliseltä kuulosti, kun joku aamu työmatkaradiossa juontaja listasi liudan suomalaisia iskelmätaivaan tähtiä, jotka ehkä valittaisiin seuraavaan Vain elämään. Voi taivas varjele. Listalta löytyi muun muassa Danny, Hektor, Paula Koivuniemi ja mitä niitä nuoremman polven tähtiä sitten olikaan. Ei Danny! Ei Hektor! Eiköhän teille ole suosiota satanut jo niin paljon vuosikymmenten varrella, ettei siihen enää mitään Vain elämiä tarvita.
Jokunen näyttelijä, mutta kai laulajakin toimii myös erilaisina hyvän tahdon lähettiläinä. Voisin väittää, että lähettiläiden jonkinlainen pohjanoteeraus on tämän päiväinen tiedote, joka kertoo, että Arlan rahkojen brändilähettiläänä alkaa toimia rap-artisti Elastinen. Toimeentulonsa voi tietysti turvata jokainen ihan miten tahtoo. Mutta ainakaan minuun ei uppoa, että tämä tähti lähtee tähän rooliin, koska on niin ottanut sydämelleen terveiden elämäntapojen vaalimisen.
![]() |
| Mustavalkoisen maailman aikaan moni laulaja kokeili taitojaan myös elokuvanäyttelijänä ja päinvastoin. Useimmat pysyivät kuitenkin lestissään ja olivat selkeästi joko tai. |
Aika ihmeelliseltä kuulosti, kun joku aamu työmatkaradiossa juontaja listasi liudan suomalaisia iskelmätaivaan tähtiä, jotka ehkä valittaisiin seuraavaan Vain elämään. Voi taivas varjele. Listalta löytyi muun muassa Danny, Hektor, Paula Koivuniemi ja mitä niitä nuoremman polven tähtiä sitten olikaan. Ei Danny! Ei Hektor! Eiköhän teille ole suosiota satanut jo niin paljon vuosikymmenten varrella, ettei siihen enää mitään Vain elämiä tarvita.
Jokunen näyttelijä, mutta kai laulajakin toimii myös erilaisina hyvän tahdon lähettiläinä. Voisin väittää, että lähettiläiden jonkinlainen pohjanoteeraus on tämän päiväinen tiedote, joka kertoo, että Arlan rahkojen brändilähettiläänä alkaa toimia rap-artisti Elastinen. Toimeentulonsa voi tietysti turvata jokainen ihan miten tahtoo. Mutta ainakaan minuun ei uppoa, että tämä tähti lähtee tähän rooliin, koska on niin ottanut sydämelleen terveiden elämäntapojen vaalimisen.
keskiviikko 5. helmikuuta 2014
Sininauhasäätiö, Tapani Mäkinen, ystävät, tuttavat, kylän miehet ja naiset sekä vieraat
Jormas: Eilen ylensin itseni ja kirjoitan tästedes Jormaksen isolla J:llä.
Otsikoissa on eilen keikkunut Tapani Mäkinen, jonka tunnen huonosti. Paremmin tunnen hänen isänsä, jonka kanssa on tullut saunottua sekä mäiskittyä tennispalloa Vantaan Korsossa. Saunakin saattaa olla sama, jonne poika-Mäkinen on vedellyt kaverinsa kanssa sähköjä talkootyönä.
Mutta otsikoihin on noussut, että samaisen kaverinsa Tapani olisi junaillut kaupungin energiayhtiön hallituksen puheeenjohtajaksi. Elämää ei tietty olisi noussut, jos hän olisi junaillut pestiin jonkun, jota Tapani ei olisi tuntenut. Itse olen ajatellut ajatellut olevan kaikille hyväksi, että jos jonkun puolesta laittaa itsensä likoon ja antaa niin sanotusti tarvittaessa äänensä, kuten demokratiassa kuuluukin, niin vastuullisen päättäjän on syytä tehdä se sellaisen tutun puolesta jonka tuntee ansioineen.
Kun olin Sininauhasäätiön boss, oli minulla aiheeseen liittyviä monia periaatteita, mutta kaksi nostan nyt esiin. Toinen oli, että juuri mihinkään duuniin ei meillä päässyt siksi, että oli mies tai nainen, vaan aivan muilla ansioilla. Ei ollut kiintiönaisia eikä -miehiä.
Toinen, jonka puolesta sain vääntää kättä useammankin kerran, olivat työtoverieni sukulaiset, jotka pyrkivät meille hommiin. En ole koskaan osannut ymmärtää miksi sukulaisuus olisi jokin rasite, jonka vuoksi ei voisi päästä töihin. Eikö siinäkin pitäisi ratkaista aivan muut ansiot?
Oikein elävästi muistan yhden työtoverin, joka ei nykyisen yhteydenpidon perusteella minua juurikaan enää muistane. Se oli siis eräänlaista asemastani johtuvaa mahdaattiystävyyttä, joka tuli ja meni asemani myötä.
Hän kysyi sangen alussa, että mitä se Jormas sinulle tai sinulla tarkoittaa, että sukulaisuus ei ole rasite työhönotossa. Totesin, että sitä juuri. Tähän tämä armoitettu sulkapallomies tuumattuaan jatkoi, että kun hänelle on poika pääsemässä armeijasta ja sillä on ylioppilasopinnot karvaa vaille, niin voisikohan hän päästä työhaastatteluun. Kysyin, että missä poika on intissä ja mitä on siellä tehnyt? Vastauksesta muistan, että nuori mies oli ottanut maamme puolustamisen niin tosissaan, että reserviupseerikoulu oli takana.
Isukille sanoin, että ei tarvitse tulla haastatteluun, sillä näytöt riittää. Sen kun tulee töihin ja hankkii meillä oppisopimuksella sosiaali-/ teveuspuolen koulutuksen. Ja jatkoin, että jos ilman ylioppilastutkintoa käy RUK:n, niin se on siinä. Ei ole koskaan tarvinnut katua kummankaan valintaa. Ei isän eikä pojan. Ettei menisi pelkästää kehumiseksi ja jos vaikka lukenvat tämän, niin yksi piirre molemmissa miehissä on myös mainitsemisen arvoista. Kumpikin on surkeansorttinen tenniskentällä.
Samaa sukua tapahtuneelle on Mäkisen Tapanin tapaus. Kun mies tuuppii paikalle tuntemaansa ammattilaista, niin niin ei saa tehdä, jos kyseessä on ystävä. Mutta jos ei ole ystävä eikä edes kylän mies, niin silloin siinä ei ole mitään arveluttavaa. On alansa osaaja tai ei.
Jos joku onnistuu saamaan suosikkinsa jollekin paikalle kunnallisessa demokratiassa ja jota eivät muut ole halunneet, on syy niissä, jotka eivät osaa käyttä valtaa, jonka ovat kuntalaisilta saaneet.
Mutta onhan demokratiassa paljon mälsääkin. Olin aikoinaan politiikassa mukana pari vuosikymmentä. Kerran minulle oli kaiken muun mukavan lisäksi tulossa vaalien jälkeen muun muassa teknisen laitakunnan jäsenyys vai olisiko ollut peräti puheenjohtajuus. Joka tapauksessa toinen puolue sitä minulta hamusi. Heidän puuhamiehenään oli armeijassa elämän- tai ainakin ansiotyönsä tehnyt luottamusmieskollega. "Että voitaisiinko Soini jotenkin sopia tai tehdä vaihtokauppaa?" Aikani tuumasin ja sanoin, että "jo vain. Sinähän olet siinä porukassa, joka esitttää ylöspäin muun muassa kopraaliksi ylentämisiä. Joten hommaa minulle korpin jämät, niin saat haluamasi lautakuntapaikan".
Näin tapahtui. Mies sai luottamustoimen ja minä korpin jämät. Joten ei politiikka oli niin halpahintaista kuin väitetään ja ihmiset luulevat. Se on vielä halpahintaisempaa.
Otsikoissa on eilen keikkunut Tapani Mäkinen, jonka tunnen huonosti. Paremmin tunnen hänen isänsä, jonka kanssa on tullut saunottua sekä mäiskittyä tennispalloa Vantaan Korsossa. Saunakin saattaa olla sama, jonne poika-Mäkinen on vedellyt kaverinsa kanssa sähköjä talkootyönä.
Mutta otsikoihin on noussut, että samaisen kaverinsa Tapani olisi junaillut kaupungin energiayhtiön hallituksen puheeenjohtajaksi. Elämää ei tietty olisi noussut, jos hän olisi junaillut pestiin jonkun, jota Tapani ei olisi tuntenut. Itse olen ajatellut ajatellut olevan kaikille hyväksi, että jos jonkun puolesta laittaa itsensä likoon ja antaa niin sanotusti tarvittaessa äänensä, kuten demokratiassa kuuluukin, niin vastuullisen päättäjän on syytä tehdä se sellaisen tutun puolesta jonka tuntee ansioineen.
Kun olin Sininauhasäätiön boss, oli minulla aiheeseen liittyviä monia periaatteita, mutta kaksi nostan nyt esiin. Toinen oli, että juuri mihinkään duuniin ei meillä päässyt siksi, että oli mies tai nainen, vaan aivan muilla ansioilla. Ei ollut kiintiönaisia eikä -miehiä.
Toinen, jonka puolesta sain vääntää kättä useammankin kerran, olivat työtoverieni sukulaiset, jotka pyrkivät meille hommiin. En ole koskaan osannut ymmärtää miksi sukulaisuus olisi jokin rasite, jonka vuoksi ei voisi päästä töihin. Eikö siinäkin pitäisi ratkaista aivan muut ansiot?
Oikein elävästi muistan yhden työtoverin, joka ei nykyisen yhteydenpidon perusteella minua juurikaan enää muistane. Se oli siis eräänlaista asemastani johtuvaa mahdaattiystävyyttä, joka tuli ja meni asemani myötä.
![]() |
| Kaksi sosiaalineuvosta ojentaa kauppaneuvokselle Hiertävän kiven Asunnottomien yönä vuodeksi, koska hän esti kodin tekemisen 50 kodittomalle. |
Isukille sanoin, että ei tarvitse tulla haastatteluun, sillä näytöt riittää. Sen kun tulee töihin ja hankkii meillä oppisopimuksella sosiaali-/ teveuspuolen koulutuksen. Ja jatkoin, että jos ilman ylioppilastutkintoa käy RUK:n, niin se on siinä. Ei ole koskaan tarvinnut katua kummankaan valintaa. Ei isän eikä pojan. Ettei menisi pelkästää kehumiseksi ja jos vaikka lukenvat tämän, niin yksi piirre molemmissa miehissä on myös mainitsemisen arvoista. Kumpikin on surkeansorttinen tenniskentällä.
Samaa sukua tapahtuneelle on Mäkisen Tapanin tapaus. Kun mies tuuppii paikalle tuntemaansa ammattilaista, niin niin ei saa tehdä, jos kyseessä on ystävä. Mutta jos ei ole ystävä eikä edes kylän mies, niin silloin siinä ei ole mitään arveluttavaa. On alansa osaaja tai ei.
Jos joku onnistuu saamaan suosikkinsa jollekin paikalle kunnallisessa demokratiassa ja jota eivät muut ole halunneet, on syy niissä, jotka eivät osaa käyttä valtaa, jonka ovat kuntalaisilta saaneet.
![]() |
| Herra korpraali |
Näin tapahtui. Mies sai luottamustoimen ja minä korpin jämät. Joten ei politiikka oli niin halpahintaista kuin väitetään ja ihmiset luulevat. Se on vielä halpahintaisempaa.
tiistai 4. helmikuuta 2014
Pöljä päivä ja tautinen juttu
päivis: Hiihtäjä Matti Heikkinen on lausahduksellaan pöljästä päivästä päässyt otsikoihin. Ehkä sana pöljä tulee uudistettuna puheeseemme, kuten Timo Soinin vaalivoittoa kuvaava toteamus jytkystä. Kaikki alkoi sen jälkeen olla jonkin sortin jytkyä, nyt siis ehkä pöljää.
Pöljä on kylä Siilinjärven pohjoislaidalla. Se tarkoittaa myös tyhmää tai hölmöä. Mutta Heikkiselle pöljä päivä on sellainen, kun kaikki onnistuu selittämättömällä tavalla. Uutinen ei tosin kerro, ulottuuko onnistuminen muuhunkin kuin latutouhuihin. Olisi tietysti mukavaa, ainakin työnantajan mielestä, jos pöljän päivän voisi saavuttaa omissa palkkatyön askareissaan. Työstä tuo Heikkisen harrastama urheilukin tietysti käy.
Muistan vuosien takaa tutun, joka käytti niin usein puheessaan sanaa tautinen, että häntä lopulta alettiin kutsua, ainakin selän takana, Tautiseksi. Ymmärsin, että joku tautinen asia voi olla sekä hyvä että huono. Tautinen on synonyymi sairaalle, jota nykyään käytetään enemmän. Joku asia on sairaan hyvä. Varmaan sairaan huonokin.
Tänään kuulin myös lyhenteen, jonka suunnilleen kaikki radiojuontajan mielestä tuntevatkin. Minä en tuntenut, mutta nyt tiedän, jos joku sanoo tai kirjoittaa vaikka tekstariin ASAP, että se tarkoittaa "as soon as possible". Ja suomennettuna "niin pian kuin mahdollista". Tiedän, että noita lyhenteitä on muitakin, joiden käytön varsinkin nuorempi väki hallitsee, mutta ainakaan minä en. Olen sitä paitsi ilmaisujen pitempien versioiden kannalla. Jos vaikka joudun editoimaan jonkun tekstiä, jossa lukee mm. niin melko sataprosenttisella varmuudella korjaan sen muotoon muun muassa. Enkä oikein hyväksy sitäkään, jos lauseeseen laiteteen sana esimerkiksi muotoon esim.
![]() |
| Pöljän kaunis asemarakennus on tiettävästi jo purettu. Tuskin junatkaan enää pysähtyvät asemalla. |
Muistan vuosien takaa tutun, joka käytti niin usein puheessaan sanaa tautinen, että häntä lopulta alettiin kutsua, ainakin selän takana, Tautiseksi. Ymmärsin, että joku tautinen asia voi olla sekä hyvä että huono. Tautinen on synonyymi sairaalle, jota nykyään käytetään enemmän. Joku asia on sairaan hyvä. Varmaan sairaan huonokin.
Tänään kuulin myös lyhenteen, jonka suunnilleen kaikki radiojuontajan mielestä tuntevatkin. Minä en tuntenut, mutta nyt tiedän, jos joku sanoo tai kirjoittaa vaikka tekstariin ASAP, että se tarkoittaa "as soon as possible". Ja suomennettuna "niin pian kuin mahdollista". Tiedän, että noita lyhenteitä on muitakin, joiden käytön varsinkin nuorempi väki hallitsee, mutta ainakaan minä en. Olen sitä paitsi ilmaisujen pitempien versioiden kannalla. Jos vaikka joudun editoimaan jonkun tekstiä, jossa lukee mm. niin melko sataprosenttisella varmuudella korjaan sen muotoon muun muassa. Enkä oikein hyväksy sitäkään, jos lauseeseen laiteteen sana esimerkiksi muotoon esim.
maanantai 3. helmikuuta 2014
Money, money, money...
jormas: päivis kirjoitti eilen huippu-urheilijoista, joilla käydään päiviksen mukaan ihmiskaupan kriteerit täyttävää kauppaa. Olen samaa mieltä. Lisäksi urheilun sektorilla on ainakin jääkiekkovalmentajien työsuhdeturva kohtalaisen olematon. Kenkää tulee välillä liukkaasti, jos ei tule menestystä. Enkä usko kyseisen marginaaliurheilulajin olevan mitenkään poikkeus. Vvalmentajan duuni saattanee olla vaikkapa jalkapalloseurassa vieläkin löyhemmässä.Mutta entäpä pelaajat ja heidän perheensä sitten? Varsinkin Jenkkilässä ja Kanadassa lienee ainakin niin, että yht´äkkiä on isukki myyty toiselle puolelle mannerta luistimineen ja sinne on lähdettävä. Jos kieltäydyt, lienevät sopimusrikkomuksen taloudelliset sanktiot sitä luokkaa, että koko perheen talous kaatuu.
Ekstrana on myös mahdollisuus joutua pelikieltoon ja mitä kaikkea muuta lieneekään. Joten kyllä keskivertopälliäisen työsuhdeturva on huippuluokkaa urheilijoihin verrattaessa. Ja kun itse uskon, että fyrkka ei tee onnelliseksi eikä oloa aina turvalliseksikaan, on perhekin kohtalaisen turvattomassa asemassa. Nuorelta tai lapselta saattaa mennä kaikki tutut ympyrät kouluineeen, ystävineen, harrastuksineen yhdessä yössä uusiksi. Vaikka ei itse ole tehnyt muuta kuin kaiken oikein ja parhaalla mahdollisella tavalla.Aiheeseen liittyy vielä ainakin yksi muukin mielenkiintoinen ilmiö, joka on tuttu ainakin moottoriurheilumaailmassa. Siellä formula ja moni muu kuski kantaa joskus sponsoreineen tallille melkoisen selkärepullisen rahaa päästäkseen puikkoihin edes vuodeksi. Muistelen, että Kimikään ei päässyt formula-välivuosinaan Subarun rallirattia veivaamaan, ellei ollut sponsorirahat koossa.
Heti ei tule mieleen kovin montaa ammattia, jossa työnhakija maksaa työnantajalle päästäkseen töihin. Mutta yksi tulee. Ainakin ennen portsarit saattoivat maksaa ansioihin nähden melkoisesti päästäkseen kuppilan ovelle ja saadakseen olla siinä handu ojossa. Sinällään mielenkiintoinen näkökulma, että kun toisella kädellä maksaa kuppilalle niin ja niin monta ecua saadakseen hyysätä ja palvella kännisiä, niin vastaavasti he tai ne maksoivat sitten portsarin toiseen tumppuun tuplahinnan päästäkseen vetämään tiskille luumunsa enemmän tai vähemmän täyteen.Ja vuonna yksi ja kaksi eikä vielä kolmekaan aamun ensimmäisiä ryyppyjä edes saanut ilman ruokaa. Joten sama sillileipä kiersi asiakkaiden ja henkilökunnan välillä moneen kertaan.
sunnuntai 2. helmikuuta 2014
Ihmiskauppaa
päivis: Havahduin tässä yksi päivä ihmiskaupan muotoon, jota harrastetaan täysin julkisesti ja ilman, että kukaan siihen puuttuu. Radiouutisissa kerrottiin, miten joku suomalainen jääkiekkoilija siirtyy pelaamaan KHL-liigaan Jokerien paidassa. Tosin Jokeri-jakso ilmeisesti tulee olemaan lyhyehkö, koska uutinen kertoi myös, että pelaaja todennäköisesti myydään pois. Jotenkin näin asian kuulin.
Jääkiekkoilijoiden ja muiden joukkuelajien harrastajien kauppaaminen ei tietenkään ole mikään uusi asia. Tapa suorastaan kuuluu noihin urheilulajeihin ja sitä ei tosiaankaan kutsuta ihmiskaupaksi, vaikka ainakin jossain mielessä se täyttää sen kriteerit.
Eilen sattui joltain maksukanavalta tulemaan baseball-maailmaan sijoittuva elokuva, jossa ihmiskauppaa vasta harrastettiinkin. Maksettiin siitä, että joku seura ottaa pelaajan ja jostain toisesta taas saatiin myytäessä paljon rahaa. Filmi oli fiktiota, kai, mutta aika karmaisevan kuvan se antoi sen alan ihmiskaupasta.
Miksi jääkiekkoilijoiden ja muiden huippupelaajien kauppaamista sitten pidetään ihan normaalina tapana järjestellä pelaajia seurasta toiseen? Olisiko yksi syy siinä, että kyseessä on useimmiten niin suuret rahat, että ne melkein ylittävät ymmärryksen? Miten joku voi olla niin arvokas, että pelaajan myyjä saa kaupasta miljoonia. Ja tavanomaiseen ihmiskauppaan verrattuna, myös kaupan kohde saa yleensä sievoisen tilin työstään.
Vaikka pelaajat ja myös valmentajat ovat tottuneet siihen, että pelin henki on tämä, on se silti esimerkiksi perheille melkoinen hulabaloo, kun yhtäkkiä pitääkin muuttaa jonnekin täysin vieraille seuduille tai kokonaan toiseen maahan. Eikä varmaan kaikille pelaajillekaan ole ihan helppoa luopua kotijoukkueesta ja seudusta, johon on ehkä ennättänyt jo juurtua.
Jääkiekkoilijoiden ja muiden joukkuelajien harrastajien kauppaaminen ei tietenkään ole mikään uusi asia. Tapa suorastaan kuuluu noihin urheilulajeihin ja sitä ei tosiaankaan kutsuta ihmiskaupaksi, vaikka ainakin jossain mielessä se täyttää sen kriteerit.
Eilen sattui joltain maksukanavalta tulemaan baseball-maailmaan sijoittuva elokuva, jossa ihmiskauppaa vasta harrastettiinkin. Maksettiin siitä, että joku seura ottaa pelaajan ja jostain toisesta taas saatiin myytäessä paljon rahaa. Filmi oli fiktiota, kai, mutta aika karmaisevan kuvan se antoi sen alan ihmiskaupasta.
Miksi jääkiekkoilijoiden ja muiden huippupelaajien kauppaamista sitten pidetään ihan normaalina tapana järjestellä pelaajia seurasta toiseen? Olisiko yksi syy siinä, että kyseessä on useimmiten niin suuret rahat, että ne melkein ylittävät ymmärryksen? Miten joku voi olla niin arvokas, että pelaajan myyjä saa kaupasta miljoonia. Ja tavanomaiseen ihmiskauppaan verrattuna, myös kaupan kohde saa yleensä sievoisen tilin työstään.
Vaikka pelaajat ja myös valmentajat ovat tottuneet siihen, että pelin henki on tämä, on se silti esimerkiksi perheille melkoinen hulabaloo, kun yhtäkkiä pitääkin muuttaa jonnekin täysin vieraille seuduille tai kokonaan toiseen maahan. Eikä varmaan kaikille pelaajillekaan ole ihan helppoa luopua kotijoukkueesta ja seudusta, johon on ehkä ennättänyt jo juurtua.
lauantai 1. helmikuuta 2014
Oikeuslaitos kerrankin kanssani samaa mieltä sekä ilmaisia lounaita
jormas. Bongasin maailmalta pari juttua, joista ensimmäinen oli Hesarista: "Bussinkuljettajaa ei voi sanoa irti sillä perusteella, että hän pyytää matkustajalta pusun, linjasi työtuomioistuin kuluneella viikolla antamassaan päätöksessä.
Yöbussin kuljettaja oli herättänyt bussiin nukahtaneen tytön päätepysäkillä Vantaan Ylästössä elokuussa 2012. Tytön poistuessa kuljettaja oli tokaissut, että tämän sietäisi kiittää tai antaa pusu.
Tytön äiti teki samana yönä rikosilmoituksen seksuaalisesta ahdistelusta.
Kuljettajan työnantaja Veolia kuuli tapauksesta siitä kyselleiltä toimittajilta ja purki miehen työsopimuksen välittömästi. Perusteeksi kirjattiin "alaikäiseen matkustajaan kohdistuva häirintä". Poliisitutkinta oli tällöin vielä kesken. Myöhemmin poliisi arvioi, ettei kuljettajaa ollut syytä epäillä rikoksesta.
Työtuomioistuimen mukaan sopimaton käytös työpaikalla voi olla peruste työsuhteen päättämiselle, vaikka rikosta ei tapahtuisi. Pusun pyytämistä voi pitää epäasiallisena, mutta irtisanomisperusteeksi se ei riitä. Veolia määrättiin korvaamaan kuljettajalle irtisanomisajan palkan lisäksi vuosipalkkaa vastaava korvaus."
Täytyy sanoa, että kerrankin oli oikeuslaitoksen oikeudentaju samassa paikassa omani kanssa. Mutta kaiken huippu oli äiti, joka teki samana yönä rikosilmoituksen tyttäreen kohdistuneesta seksuaalisesta häirinnästä. Minusta äiteen olisi kannattanut olla enemmänkin huolissaan, että mikä äidin pikku kullannuppua on niin kovasti väsyttänyt, että piti oikein bussikuskin herätellä.
Mutta sitten se toinen juttu, joka on aika hauska. Kuten monet tietävät, saa lentokoneeseen monen luokan lippuja. 1. luokka ja jotkut muutkin pitävät sisällään muun muassa lentokentillä lounge-tilojen käytön. Itsekin olen kerran päässyt niihin tutustumaan paljon reissaavan, kansainvälisen shakkituomarin siivellä, sillä kulta- ynnä kaiken maailman platinakortin omistajat saavat viedä mukanaan tiloihin yhden vieraan. Pesäero tulee vasta koneessa, kun rahvas laillani menee omalle karvalakkiosastolle ja pintaporukka omalleen.
Loungetiloissa pöydät notkuvat juomaa sekä ruokaa, jotka ovat korvauksetta tilojen käyttöön oikeutettujen matkustajien käytössä. Tämän oli äkännyt yksi China Airlinesin matkustaja, joka kävi syömässä lentokentällä ja vaihtoi sen jälkeen aina matkustuspäiväänsä. Vasta 300. matkapäivän vaihto kiinnitti henkilökunnan huomiota ja arvatenkin lysti loppui siihen.
Yöbussin kuljettaja oli herättänyt bussiin nukahtaneen tytön päätepysäkillä Vantaan Ylästössä elokuussa 2012. Tytön poistuessa kuljettaja oli tokaissut, että tämän sietäisi kiittää tai antaa pusu.Tytön äiti teki samana yönä rikosilmoituksen seksuaalisesta ahdistelusta.
Kuljettajan työnantaja Veolia kuuli tapauksesta siitä kyselleiltä toimittajilta ja purki miehen työsopimuksen välittömästi. Perusteeksi kirjattiin "alaikäiseen matkustajaan kohdistuva häirintä". Poliisitutkinta oli tällöin vielä kesken. Myöhemmin poliisi arvioi, ettei kuljettajaa ollut syytä epäillä rikoksesta.
Työtuomioistuimen mukaan sopimaton käytös työpaikalla voi olla peruste työsuhteen päättämiselle, vaikka rikosta ei tapahtuisi. Pusun pyytämistä voi pitää epäasiallisena, mutta irtisanomisperusteeksi se ei riitä. Veolia määrättiin korvaamaan kuljettajalle irtisanomisajan palkan lisäksi vuosipalkkaa vastaava korvaus."
Täytyy sanoa, että kerrankin oli oikeuslaitoksen oikeudentaju samassa paikassa omani kanssa. Mutta kaiken huippu oli äiti, joka teki samana yönä rikosilmoituksen tyttäreen kohdistuneesta seksuaalisesta häirinnästä. Minusta äiteen olisi kannattanut olla enemmänkin huolissaan, että mikä äidin pikku kullannuppua on niin kovasti väsyttänyt, että piti oikein bussikuskin herätellä.
Mutta sitten se toinen juttu, joka on aika hauska. Kuten monet tietävät, saa lentokoneeseen monen luokan lippuja. 1. luokka ja jotkut muutkin pitävät sisällään muun muassa lentokentillä lounge-tilojen käytön. Itsekin olen kerran päässyt niihin tutustumaan paljon reissaavan, kansainvälisen shakkituomarin siivellä, sillä kulta- ynnä kaiken maailman platinakortin omistajat saavat viedä mukanaan tiloihin yhden vieraan. Pesäero tulee vasta koneessa, kun rahvas laillani menee omalle karvalakkiosastolle ja pintaporukka omalleen.
Loungetiloissa pöydät notkuvat juomaa sekä ruokaa, jotka ovat korvauksetta tilojen käyttöön oikeutettujen matkustajien käytössä. Tämän oli äkännyt yksi China Airlinesin matkustaja, joka kävi syömässä lentokentällä ja vaihtoi sen jälkeen aina matkustuspäiväänsä. Vasta 300. matkapäivän vaihto kiinnitti henkilökunnan huomiota ja arvatenkin lysti loppui siihen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

























