Omat sukujuureni ovat isän puolelta Kiteen Rääkkylässä, josta isäni isoisä lähti 1800-luvulla poikkeuksellisen kauas, nykyisien maanteiden mukaan vajaan 200 kilometrin päähän Jääskeen, nyt jo rajantakaiseen Karjalaan. Isäni toiset isovanhemmat sen sijaan olivat Viipurin maalaiskunnasta kotoisin ja kotiseutu piti jättää vasta pakon edessä, pois sodan jaloista. Uusi kotipaikka löytyi Jyväskylän maalaiskunnasta, jossa evakkona tullutta Strandénien ja Kuparisten sukua on ollut nyt jo neljännessä sukupolvessa, sillä aikuinen poikani näkyy viihtyvän Jyväskylän seudulla. Niin luulin minäkin vielä 15-20 vuotta sitten. Olin pitkään vakuuttunut, etten halua Jyväskylästä tai silloisesta Jyväskylän maalaiskunnasta minnekään.
Vaan niinpä vain muutin reilu kymmenen vuotta sitten työn perässä Helsinkiin, kunnes muutimme Jorman kanssa pari vuotta sitten Tuusulaan. Varsinkin Helsingissä ajattelin usein, ettei mikään saisi minua palaamaan takaisin Jyväskylään. En silti kokenut itseäni helsinkiläiseksikään. Enkä nyt tuusulalaiseksikaan. Sitä en tosiasiassa edes ole. Kotikuntani on nimittäin Laukaa, jossa nytkin vietimme pidennetyn viikonlopun. Mutta juuria minulla ei ole Laukaassa. En ole koskaan tuntenut sitä kotiseudukseni, lähinnä asuinpaikaksi. Hieman sama juttu on Tuusulan kanssa. Viihdyn siellä, mutta sieltäkään en juuriani löydä.
Vaikka äitini sukujuuret ovat täysin keskisuomalaiset, ei "männikkömetsät ja rantojen raidat" ole oikein sekään minun juttuni. Jotenkin koen, että juureni ovat siellä, joka jäi rajan takaiseen Karjalaan. Männikkömetsiä enemmän sykähdyttää paikka, jossa laulun mukaan "käki kukkuu ja kevät on". Tosin jotenkin olen aina tuntenut vetoa myös Kitee-Rääkkylä-suuntaan.
Ehkä pitää saada etäisyyttä, että lapsuuden kotiseutu alkaa taas tuntua vetovoimaiselta. Jyväskylä on kaunis kaupunki, joka kuntaliitosten myötä on jo kohtalaisen suurikin. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti