Ihmisen juuret

päivis: Pitkä viikonloppu Keski-Suomessa sai miettimään ihmisen juuria. Nykyään sanotaan, että ihmiset ovat juurettomia, koska niin moni lähtee opiskelun ja/tai töiden perässä pois kotiseudultaan. Ja aika moni taitaa ajatella, että sitkeästi kotikonnuillaan pysyttelevät, joilla ei edes ole koulutusta tai töitä tarjolla, ovat luusereita. Ennen lähdettiin harvoin pois kotiseuduilta, mutta töitäkin tuntui olevan ainakin lähes kaikille tarjolla.

Omat sukujuureni ovat isän puolelta Kiteen Rääkkylässä, josta isäni isoisä lähti 1800-luvulla poikkeuksellisen kauas, nykyisien maanteiden mukaan vajaan 200 kilometrin päähän Jääskeen, nyt jo rajantakaiseen Karjalaan. Isäni toiset isovanhemmat sen sijaan olivat Viipurin maalaiskunnasta kotoisin ja kotiseutu piti jättää vasta pakon edessä, pois sodan jaloista. Uusi kotipaikka löytyi Jyväskylän maalaiskunnasta, jossa evakkona tullutta Strandénien ja Kuparisten sukua on ollut nyt jo neljännessä sukupolvessa, sillä aikuinen poikani näkyy viihtyvän Jyväskylän seudulla. Niin luulin minäkin vielä 15-20 vuotta sitten. Olin pitkään vakuuttunut, etten halua Jyväskylästä tai silloisesta Jyväskylän maalaiskunnasta minnekään.

Vaan niinpä vain muutin reilu kymmenen vuotta sitten työn perässä Helsinkiin, kunnes muutimme Jorman kanssa pari vuotta sitten Tuusulaan. Varsinkin Helsingissä ajattelin usein, ettei mikään saisi minua palaamaan takaisin Jyväskylään. En silti kokenut itseäni helsinkiläiseksikään. Enkä nyt tuusulalaiseksikaan. Sitä en tosiasiassa edes ole. Kotikuntani on nimittäin Laukaa, jossa nytkin vietimme pidennetyn viikonlopun. Mutta juuria minulla ei ole Laukaassa. En ole koskaan tuntenut sitä kotiseudukseni, lähinnä asuinpaikaksi. Hieman sama juttu on Tuusulan kanssa. Viihdyn siellä, mutta sieltäkään en juuriani löydä.

Vaikka äitini sukujuuret ovat täysin keskisuomalaiset, ei "männikkömetsät ja rantojen raidat" ole oikein sekään minun juttuni. Jotenkin koen, että juureni ovat siellä, joka jäi rajan takaiseen Karjalaan. Männikkömetsiä enemmän sykähdyttää paikka, jossa laulun mukaan "käki kukkuu ja kevät on". Tosin jotenkin olen aina tuntenut vetoa myös Kitee-Rääkkylä-suuntaan.

Ehkä pitää saada etäisyyttä, että lapsuuden kotiseutu alkaa taas tuntua vetovoimaiselta.
Jyväskylä on kaunis kaupunki, joka kuntaliitosten myötä on jo kohtalaisen suurikin.

Viikonloppuna en kokenut olevani juurillani, mutta ensimmäistä kertaa Jyväskylästä pois muuton jälkeen ajattelin, että aika hyvin voisin asua joskus sielläkin. Mutta yllättäen olen kokenut samaa monessa muussakin paikassa. Aina Thaimaasta alkaen. Ehkä juuret on vähän ylimainostettu juttu, kun ihmisiä on haluttu vähän syyllistää siitä, että ovat jättäneet kotiseutunsa. Tai kuka nyt se syyllistäjä olisikaan. Toisaalta tosiasia on, että moni haluaa palata jossain vaiheessa kotiseudulleen ja tekee myös sen. Viimeistään eläkevuosinaan. On sitten eri asia, minkä verran siellä lapsuuden ja nuoruuden maisemissa enää on vanhoja ystäviä tai edes tuttuja. Ainakin minun koulu- ja muista kavereistani useimmat tuntuvat häipyneen muihin maisemiin.