Joulunodotusta

Adventti- eli joulukalenterin ajatus syntyi Saksassa 1800-luvun lopulla, kun lapset piirsivät jouluaiheisia kuvia, joita oli samalla paperiarkilla 24 kappaletta. Noita piirustuksia ripustettiin eri puolille kotia. 1880-luvulla erään saksalaisen pastorin vaimo teki kärsimättömälle pojalleen ns. joululaatikoita jokaiselle joulunajan päivälle. Niissä oli sisällä keksejä, joita poika sai syödä yhden päivässä. Noin vuonna 1903 tai 1904 Gerhard Lang, joka oli osakas müncheniläisessä yhtiössä Reichhold & Lang, tuotti ensimmäiset painetut, kuvitetut kalenterit. Vuonna 1921 Lang keksi laittaa painettuun kalenteriin luukut. Sen ansiosta häntä pidetään joulukalenterin keksijänä.

Adventtikalenterin toivat Suomeen partiolaiset, jotka edelleen myyvät niitä toimintansa rahoittamiseksi. Tessi Fazer näki Ruotsissa kalenterin ja ehdotti, että Partiotytöt teettäisivät omansa. Ensimmäisen suunnitteli Ulla von Wendt ja se ilmestyi vuonna 1947.  Alussa kalenteri meni huonosti kaupaksi, koska ideaa ei ymmärretty. Vuonna 1949 kauppa sujui jo hyvin.

Thaimaan Phatthalungissa olen joulun alla etsinyt parina, kolmena vuonna kaikista mahdollista paikoista joulukalenteria, jossa olisi jokaisen luukun takana pieni, suklainen herkku. Olen löytänyt vain sellaisen, jossa on pienet purukumit. Sekin on meillä ollut, josta en pitänyt. Joten viime vuonna teimme itse omamme kuvan aaarrearkun suklaisista kultakolikoista ja pyöreän astian alumiinipaperipäällysteisistä jalkapalloista. Ehkä kalenterimme kuitenkin on jotenkin perinteikäs, sillä pastorin vaimon keksilaatikoissakaan ei ollut numeroita saati päivämääriä.

Iästä riippumatta adventtikalenteri on aina kuulunut jouluuni. Pienenä poikana, vielä pienempien siskoni ja veljeni kanssa oli kunkin luukun takana vain kuva, siinä kynttilöitä, joulutähtiä ja sen sellaista. Aattoluukku oli suurin ja kuva sen mukainen. Sieltä paljastui usein jouluseimi Jeesuslapsineen, ehkä vanhempineen, paimenineen ja tietäjineen sekä eläimineen, joskus joulukuusikin. Se oli aattoaamun juhlava ja jännittävä hetki. Välillä riitelimme kuka avaa 24. luukun, joskus avasimme sen yhdessä. Taisivat vanhempamme välillä määrätäkin avaajan tai sitten arvoimme sen.

Aikuisiän adventtikalentereista on jäänyt erityisesti mieleen Kalliomäen puolimatkakodin elämisen yhteisön pienistä juuttipusseista, alakerran pitkän käytävän seinälle köyden varaan ripustettu 24 "juuttisäkin" kalenteri. Johon jokaiselle yhteisön jäsenelle oli edellisillan talon kokouksessa arvottu oman päivämäärän pussi. Ne Liisan kanssa täytimme yö hiljaisuudessa. Tupakkamiehelle Aroma- tai Norttitoppa, makeisten ystävälle karkkipussi, lapsille kullekin pikku lelu ja niin edelleen. Koskaan ei ollut ketään, joka ei olisi halunnut omalle aamulleen adventtipussukkaa. 

Entisen ajan mainos sanoi, että "jokaisessa meissä asuu pieni peikko", mutta minussa asuu myös pienen pieni poika. Arka ja tunteikas, joka yhä itkee tai kyynehtii silloin tällöin. Vaikka senkin olen kuullut, että mies ei itke. Mutta ehkä juuri silloin, kun kyyneleet virtaavat, en tahdo olla mies enkä aikuinen. Vaan lapsi, joka käperryn toviksi pois aikuisten maailmasta, sillä jokaisessa joulussani on aina elänyt myös pikku-Jormas. 

Hän säitä yrittää säätää...

Tutkimusryhmä Kalifornian yliopistossa kehittää pilleriä, jolla torjuttaisiin ilmastonmuutosta yksi lehmä kerrallaan. Tavoitteena on estää tai ainakin hillitä eläinten röyhtäilyä. Niistä merkittävä osa aiheutuu metaanista, ilmastonmuutosta kiihdyttävästä kasvihuonekaasusta, jota yksi lehmä röyhtäilee pihalle vuosittain jopa 100 kiloa, joka hajoaa noin 12 vuodessa. 

Sen sijaan hiilidioksidi pysyy ilmakehässä vuosisatojen ajan. Suomi onkin saanut kyseenalaisen erikoismaininnan kansainväliseltä Climate Action Network (Can) -järjestöltä: ”Annamme tänään kunniattoman maininnan Suomelle, joka pyrkii teknologisten ratkaisujensa avulla häivyttämään taka-alalle sen, että valtio on taantumassa ilmastokuhnailijoiksi”, järjestö toteaa tiedotteessaan.

Muistelen, että Moskovan olympialaisten aikaan neuvostoliittolaiset yrittivät erilaisin ammuksin ja raketein hajottaa sadepilviä saadaksen poutasäätä kisojen ajaksi. Esimerkkejä ilmojen säätäjistä olisi vaikka kuinka, kun ihminen EI tule toimeen ympäröivän maailmankaikkeuden kanssa. Jos ei hampaissa ole lehmän röyhtäilyt, niin sitten on ilmat. Monesti olen ajatellut, että itse en kaipaa ihmistä Luojan luoman tai itsestään tulleen korjaajaksi. Omissa tekemisissäkin riittäisi paikattavaa yllin kyllin.

En ole koskaan ottanut selvää mistä kaikesta johtuu sadekaudet, on sitten taivaalta tuleva vettä, lunta tai jotain siltä väliltä. Ehkä vaihtuvilla säillä on jotain tekemistä ilmastonmuutoksenkin kanssa. 

Tähän usein pitkin aasinsiltaa kulkevana sanoin kerran ylläpitämälläni Jomtien Pattaya Beach ja vähän muutakin... ryhmässä, että jokaiseen Thaimaan sadekauden päivään mahtuu auringon pilkahdus. Kuinka väärässä olinkaan. Morakotin ja vähän minunkin Thaikoti on Pattayalta katsottuna Siaminlahden toisella puolella. Etelän Phatthalungissa, suht lähellä Malesian rajaa on vettä riittänyt päivästä ja yöstä toiseen. Johon auringon näkyvät säteet eivät ole juuri yltäneet. Se on opettanut ymmärtämään ilmojen perään kyseleviä jonkun viikon lomalaisia. Sillä on mahdollista, että sadekauden aikaan jossain päin Thaimaata sataa joka päivä koko reissun ajan.

Edellä mainitun Faceryhmän ylläpitäjänä on sangen tärkeää, etten varsinkaan kysyttäessä anna väärää tietoa, vaikka muuten joskus provosoin ja provosoidun. Joten pyydän anteeksi ja otan sanomani takaisin, sillä kyllä sadekauden aikaan vettä paikkakunnastakin riippuen tulee reippaasti. On oikeastaan mukava havainnoida kuinka paikalliset tulevat juttuun jokavuotisen vesiannoksensa kanssa. On ilmasto sitten muuttunut tai ei. Lehmätkin röyhtäilevät ja piereskelevät metaania entiseen tapaan ihmisten ja monen muun eläjän kanssa.

Joulu tulee joka vuosi

Kerran kuulin tarinan jo silloin iäkkäältä kaveriltani, joka oli kokenut joululahjojen ostamisen liian työlääksi. Joten hän päätti lähettää ystävilleen niiden sijaan vähän rahaa. Sekä mukaan tervehdyksen, jossa toivotti hyvää joulua toivoen jokaisen ostavan itse mieleiset lahjat ja toimitti kirjeet postiin. Joulun jälkeen mies löysi kirjeistä unohtuneet joululahjarahat kirjoituspöytänsä papereiden alta 🤣🤣. 

Itselleni on tulossa pitkästä aikaa aito, eläinten ympäröimä joulu, sillä Morakotin ja vähän minunkin Thaikotini näyttää yhä enemmän hollitallin pihapiiriltä. Hollitalli on perinteinen suomalainen termi rakennuksesta, jossa pidetään hevosia ja muita eläimiä. Kun viime talvena herättelin henkiin Tatan prinsessa Ruususen unta nukkuneen eläinrakkauden, en arvannut mitä kaikkea se tuo tullessaan. Naapureiden kotieläinten huomatessa pihamme eräänlaiseksi turvasatamaksi, jossa saa ruokaakin, on menestys ollut taattua.

Ehkä jossakin vaiheessa on laitettava rajoja eläinrakkauteen, sillä eilen huomasin naapurin äitikissan etsivän synnytysosastoa. Eikä meistä ollut sen häätäjäksi mierontielle, vaan sen sijaan Morakot antoi parille tyttärensä paidalle uuden käyttötarkoituksen. Levittelin ne illalla terassin aamugingerin juomapaikkani pöydän alle ja mirri koki paikan kelvollisekseksi. Aamusateen ropistessa kuului tyytyväinen kehräys äidin imettäessä yön vanhoja, neljää isänsä värejä perinyttä pentuaan.

Meillä on ollut pihalla kanaeläimille oma rei'itetty ruokavati, jonka siivekkäiden lisäksi löysivät myös kissat sekä Securitydog. Eilen sen äkkäsivät lehmät tullessaan kotiin lautumeltaan pihamme kautta normikotitien ollessa veden vallassa. Joten ehkä jotain tarvitsee jatkossa tehdä yhä enemmän karjatilaksi muuttuvalle kotipiirillemme.

Mutta on Tatalla ja minulla omakin joulumme. Jo parina vuonna on nyt synnytysosaston kattona olevalla pöydällä tuikkinut ledvaloineen pieni muovikuusi. Jonka luulen olevan edelleen kotitiemme ainut näkyvä viesti krustinuskon joulusta.

Myös erikoista ja ainutkertaista on tulossa tähän jouluun. Aattona on tarkoituksemme pujottaa toistemme nimettömään, vasemman käden sormeen perinteisen sileät, Bangkokissa kaiverrettavana olevat kultaiset kihlasormukset. Se tapahtunee kanta-aamiaispaikassamme, jossa tarjoamme silloin aamupalan jokaiselle sinne piipahtavalle. Taatusti paikan ensimmäiset kihlajaiset.

Jo oli aikakin

Poliisin rikosilmoitusjärjestelmään lisätään vuonna 2025 uusi luokittelumuoto, henkinen väkivalta. Useiden asiantuntijoiden mukaan henkinen väkivalta on uhrille vähintään yhtä vahingoittavaa ruumiillinenkin. Poliisin esitutkinnassa ei ole kuitenkaan juurikaan tätä tutkittu. Esimerkiksi lähisuhdeväkivalta on Suomessa vakava ongelma, joka on luonteeltaan usein myös henkistä. Apua tarvitsevat sekä uhri että tekijä. Tilastojen valossa 49 prosenttia naisista ja 42 prosenttia miehistä on kokenut parisuhteessaan henkistä väkivaltaa. 

Henkistä väkivaltaa on kontrollointi, kiristäminen, haukkuminen, valehtelu, vaatteiden tai tavaroiden rikkominen, mustasukkaisuus, eristäminen ja itsemurhalla pelottelu. Sitä on myös taloudellisilla asioilla ja muu uhkailu, yhteisten rahojen omiminen sekä läheisten kaltoinkohtelu.

Kuva HENRI KÄHKÖNEN 

Myös työpaikkakiusaaminen voi olla henkistä väkivaltaa ja ilmetä esimerkiksi juoruamisena, toisen tekemisen mitätöimisenä, ala-arvoisten työtehtävien saamisena, maineen mustaamisena, työn vaikeuttamisena, sosiaalisena eristämisenä tai yleisenä huonona kohteluna. Työpaikkakiusaaminen on usein järjestelmällistä ja pidempiaikaista sortamista.

Väkivaltaa voi tapahtua kaikissa ympäristöissä ja kaiken ikäisille. Sitä tapahtuu myös kouluissa. Se on usein monimuotoista sekä voi ilmetä hyvin monilla tavoin, jonka kohteeksi voi joutua kuka tahansa. Kaverisuhteissa se saattaa olla fyysistä, kuten potkimista, tönimistä, lyömistä tai hiuksista repimistä, mutta se voi olla myös henkistä. Erilaista kiusaamista kuten nimittelyä, kaveriporukasta ulosjättämistä tai otettujen kuvien tai videoiden levittämistä ilman lupaa jne.

Monesti väkivalta jää piiloon, jos ulkopuoliset eivät sitä tunnista tai uskalla puuttua. Siihen tulisi kuitenkin aina reagoida, tapahtuu se missä ympäristössä tahansa. Henkinen väkivalta loppuu harvoin itsestään ja sillä on valitettavan usein tapana raaistua ajan myötä.

Henkinen väkivaltakin on rikos, josta tekijä on vastuussa. Alle 15-vuotias ei voi saada rangaistusta, mutta hän on silti korvausvelvollinen aiheuttamastaan vahingosta ja yli 15-vuotias voi saada merkinnän rikosrekisteriin.

Erittäin tarpeellinen lisäys poliisin työkalupakkiin, vaikkakin veikkaan, että edessä on aikamoinen savotta ennen kuin henkinen väkivalta saa oikeat sanktiot ja sen harrastajat ovat ruodussa. Jos ylipäätään koskaan niin tapahtuu.

Koirien ja kanojen elämää

Aamulla anivarhain päivän blogiaihetta miettiessäni, pihaan tuli nurkan takaa naapurin meiltä Securitydog nimen saanut rotujenkoira. Kuten nykyisin kymmenen kertaa päivässä katsomaan olisikohan hänellekin ilmestynyt jotain aamu- tai päiväpalaa. Tosin enää sillä ei sen suhteen ole ongelmaa, sillä se on oppinut syömään samoja eväitä pihan kanojen ja muiden eläinten kanssa.

20 vapaan kanan ja puolen tusinan yhtä vapaan kissan joukossa kahlekoira näyttäisikin perin kummalliselta, sillä täällä ei ole farangimiesten thainaisystäville hankkimia syli- eikä perhoskoiria. Joten kettingin päässä pihassa on oikeastaan vain opetettu tai muuten vihainen, reviiriään puolustava koiravahti.

Sellaisen tapasin eilen ajaessani Tatan, itseni ja PeeCeeX pyöräni ventovieraan kodin autokatokseen sateelta suojaan. Sateen loppumista odotellessani, koiran miettiessä parin metrin päässä hampaat irvessä kuinka pääsisi sääreeni kiinni, selasin nettiä. Etsin löytyisikö Thaimaan ja monen muun maan koirakäytäntöjen kanssa ristriidatonta selitystä tai keskustelua miksi koirien on oltava jossain maassa kytkettynä ja toisessa taas ei. Tai miksi kissat voivat olla irti ja nauttivat lainsuojaa Suomessa silloinkin. En löytänyt kuin ontuvia selityksiä ja tämän linkin alla olevan vähemmän asiallisen keskustelun.

Pihassamme vapaana kulkevien kanojen ja kissojen joukossa on kuvan kanaäiti, jonka siipien alla ja sateelta suojassa on kaikki sen 8 pikkutipua. Niitä äidin ei tarvitse suojella kuin puoliaikuisilta kissoilta, kunnes nekin oppivat aikuisten tavoille saatuaan jonkun kerran köniinsä kanoilta ja kukoilta.

Luulen, että ihmiset ovat aivan itse kehittäneen vihaisten koirien ongelman rodunjalostuksineen. Sillä muistelen, että ainakin Tanskassa on yritetty poistaa ongelmaa rotukohtaisilla kiinnipitosäännöksillä.

Mutta eläimet taipuvat moneen, josta yksi esimerkki on tässä. Ei kai kenelläkään ole ongelmaa ymmärtää eläimen kouluttamista ja käyttämistä yhteiskuntaa palvelevissa tehtävissä. Koulutetaanhan ihmisiäkin tarpeelliseen ja tarpeettomaan. Hyväksyn sen, jos se ei vie oikeutta olla eläin. Jota se valitettavan harvoin pääsee toteuttamaan ainoastaan koirapuistossa, mutta vielä useammin ei missään. Minulle koiran elämän kohtuuton muuttaminen, varsinkin ilman hyödyllistä palvelutehtävää, on joskus eläinrääkkäystä.

Minun ei ehkä pitäisi kirjoittaa niin äkkiväärästi kuin kirjoitin, sillä oikeasti en ole aivan sitä mieltä. Sillä tunnen monia huvikoiria, joista on perinteinen koiramaisuus kaukana. Eivätkä ne näytä silti lainkaan osaansa tyytymättömiltä, vaan jopa päinvastoin. Ehkä se on sama mikä närästää kuin joitakin muitakin. Minuuden ja vapauden menettäminen.

Mutta jos on itsessäni pikkusieluisuutta, on sitä aidan toisellakin puolella. Kun kirjoitin ensimmäisiä kertoja aamukävelyistäni kulkijakoirien lahjontapussi vyötäröllä, luulivat pikkusielut voivansa muuttaa käsityksiäni. Tai olivat valmiit lahtaamaan thaimaalaisten irtokoirien kanssa. Heidän ajatuksensa eivät mitenkään taipuneet, että omalle mielenterveydellekin on parempi elää maassa maan tavalla tai pysyä poissa.

Mitä käyttöä on menneisyydellä?

Sananlaskun ”Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään” historia juontaa juurensa suulliseen perinteeseen, jossa viisauksia ja opetuksia välitettiin sukupolvelta toiselle. Tämä sananlasku on peräisin kansanperinteestä ja se on ollut osa suomalaista kulttuuria jo vuosisatojen ajan. Sananlasku kehottaa varovaisuuteen menneisyyden muistelemisessa ja varoittaa siitä, että menneisyyden kaunistelu tai liiallinen kiinnittyminen siihen voi aiheuttaa ongelmia tai konflikteja nykyhetkessä.

Heh, sanon minä, sillä ilman ainutlaatuista menneisyyttäni en olisi mitään enkä varsinkaan sitä mitä nyt olen. Täydellisen vajavainen kaikkine puutteineni. Luojakaan ei voi muuttaa menneisyyttä, ja monesti tuntuu, että vain historiankirjoittajat pystyvät siihen. Ja hekin kukin tavallaan, sillä voittajien käsitys sodasta kirjoitetaan sähköisesti, tallennetaan ja painetaan paperikirjoihin. Joita sitten jaetaan sinne tänne oppilaitoksia, kirjakauppoja ja kirjastoja sekä nettimaailmaa myöten ainoana totuutena vuosisatoja.

Menneisyydestä peräisin on moni oppimani asia lukemisineen, puhumisineen ja kävelytaitoineen. Menneisyyden virheitäkin on hyvä pitää matkassa, jottei kaikki tulevaisuuden aika menisi entisen toisteluun. Joku kokee elämän silti niin molllivoittoisena, että elämänhalu katoaa eikä muista itselle tapahtuneen juuri mitään hyvää. Menneisyys kaikkinensa on hyvin merkityksellistä, sillä se auttaa pitämään yllä elämän mielekkyyttä erinäköisillä elämän teillä. Kolikon toinen puoli on raastavaa rinnalla kulkijallekin, kun joku on menettänyt elämänhalunsa ja on käytännössä inhimillisen avun tavoittamattomissa.

Omat, rikkaimmat ja karikkoisimmat menneisyyden tiet olen itsekin matkannut toisen kanssa. Vaikka jokainen on päättynyt siihen, kun olemme lähteneet iäksi valitun kumppanin kanssa eri teitä eri suuntiin. Se kaikki yhdessä on ollut elämäni parasta sisältöä enkä lopeta yrittämästä, vaikken olisi menneisyydestä oppinut mitään tai en tarpeeksi.

Parisuhteessa nimittän vakka on kantensa valinnut ja pata kattilaa soimaa eikä torailua saa hevin yksin aikaiseksi. Tosin olen tavannut yksin eleleviä, jotka ovat alati kiukkuisia aina jollekin ihmiselle, asialle tai itselleen. Joskus olen seurannut keski-ikäistä vanhapoikaa ja miettinyt, että kun äidistä aika jättää, niin mistähän löytyy se onnekas hoivavietteineen, joka solmii äidin kouliman aikamiespojan kengännauhoja sen jälkeen. Ehkä joku on ajatellut tai ajattelee minusta samoin.

Itse ja aiemmin yhdessä Päiviksen kanssa olen kirjoittanut 13 vuoden ajan blogeja. Siellä eli täällä olen jo vuosia niitä julkaissut. Samassa paikassa kaikki, lähes 5000 kappaletta ovat luettavissa. Moni kertoo  menneisyydestä, koetusta elämästä, jota elän eräällä tavalla uudelleen kirjoittaessani. Joten kyllä vain, menneisyydellä on paljonkin erilaista uusiokäyttöä, josta tämä kirjoitus on vain yksi pintaraapaisu. 

Suomalaisuutta etsimässä

Minusta on mukava seurata nimenomaan vapaiden eläinten elämää Thaimaan maaseudulla, vaikka Sakari Topeliuksen Sylvian joululaulun tapaisia häkkilintuja on täälläkin. Tosin eri syystä. Ne eivät ole häkeissään siksi, että niiden avulla ihmiset pyydystäisivät pikkulintuja syödäkseen niiltä vain kielet. Yksi suosituimmista joululauluista ei kerrokaan ainoastaan kotimaan ikävästä, vaan puhuttelevat sanat ottavat myös kantaa. ”Häkki mi sulkee mun sirkuttajain” kuvaa, miten laulun mustapääkerttunen on suljettu silmät puhkaistuna häkkiin houkutellakseen lajitovereitaan verkkoon. Tältäkin osin kristillinen kotimaani on kummallinen, joka sallii kyseisen laulun, muttei sitä, että jouluna kouluissa lauletaan Vapahtajasta. 

Yhtä outo oli Ähtärin pandojen suomielämä, kun ne roudattiin kaukaiseen Suomeen rahankiilto silmissä naamiomalla koko älytön projekti eläinten suojelutyöksi. Lumi ja Pyry nimetkin ne ehtivät saada. Mutta kuten Finnair aikonaan mainosti, "Jouluksi kotiin", takaisin kotiin pääsivät myös Kiinan pandat. Irvokasta sekin, että parhaimmillaan niitä kävi katsomassa ja kokemassa parituhatta ihmistä päivässä. Mutta kun lähtö tuli, lystin maksajat eli kävijät tulivat tarpeettomiksi. "Maurit" olivat työnsä tehneet ja rahansa antaneet, joten Maurit saivat mennä. Erilaisiin tekosyihin vedoten heille eikä muille kerrottu edes Lumen ja Pyryn kotimatkasta juuri mitään. Se on ala-arvoista vähättelyä varsinkin lapsia kohtaan, jotka kävivät Ähtärissä jopa päivittäin kausikortilla.

Yhtä kaukana kuin pandojen synnyinmaa on leijonan kotimaa: "Kultainen leijona kruunu päässä, oikea etujalka aseistettu käpälässä olevalla miekalla, polkee molemmilla takajaloilla venäläissapelia. Vaakunan punainen väri kuvasi sotaisuutta. Suurruhtinaan kruunu on yhteydessä Liettuan vaakunaan, joka oli läntisen kristikunnan ainoa varhaisempi suurruhtinaskunta." Sen verran on vuosisadassa vedetty kotiinpäin, että 1920 otettiin kilven yläpuolelta suuriruhtinaskunnan kruunu pois valtioneuvoston päätöksellä. Leijonan päähän se jäi, josta on suomalaisuus kaukana. Kuten leijonastakin, vaikka joku lähes valtakunnan ykkösuutisena aikoinaan sanoi nähneensä Ruoholahden leijonan.

Mikä olisi suomalaisuutta aidommillaan, kun sitä ei ole sauna eikä joulupukki? Ei ole hyväksi, jos ihminen ei koe olevansa mistään kotoisin. Vaikka isänmaaton pärjää maailmalla ja elämässään siinä missä minäkin, kokeeko hän joskus olevansa juureton? Samaan aikaan, kun Bangkokin Ikean thaitarjoilija tökkää köttbullar annoksen kylkeen hammastikkuun liimatun Ruotsin lipun, tekee valtiovetoinen Finnair hartiavoimin töitä kadottaakseen suomalaisuutta. Vähentämällä Aasian lennoilta suomenkielisiä kuulutuksia ja ruokatarjonnasta kotimaisia ruokia sekä lisäämällä henkilökuntaa, jonka suussa ei suomi taitu eikä taivu.

Kuin huomaamatta olen astunut samaan miinan, lehmänläjään tai veneeseen. Sillä en ylläpidä Naamakirjassa suomenkielistä Jomtien Pattayan rantaryhmää, vaan Facebookissa Jomtien Pattaya Beach ryhmää. Kun Suomi aivan itse nitästää ja kuristaa itseään hengiltä, ei siihen maahanmuuttajia tarvita, vaikka Kauppatorin kalakukon myyjä ei osaa kuin venäjää ja suomi on vähemmistökieli Itäkeskuksen käytävillä. 

Kun itsenäisyyspäivänämme Tukholmassa syntynyt Keijo Rosberg voitti formuloiden maailmamestaruuden, tuntui jotenkin hassulta pitää häntä malliesimerkkinä suomalaisuudesta. Eikä omena pudonnut kauas puusta, kun hänen poikansa Nico teki saman tempun. Saksan lipun alla suomen kieltä taitamattomana, vaikka puhuukin sujuvasti viittä muuta kieltä.

Mutta mikä muu kuin hävityt sodat olisi aitoa tai peräti aidointa suomalaisuutta? Jotain sellaista mistä voisin kokea ylpeyttä kertoessani synnyinmaastani maailman eri kolkilla?

Matkailu avartaa mieltä, neljäs osa

Kerran ajoin moottorikelkalla Väylän vartta, eli Muonionjokea kohti Kilpisjärveä ja siitä yöksi autiotupaan Haltin laaksoon. Suomen korkeimman vuoren valloitus kesti aamulla viisi minuuttia, vaikkei sinne saisi edes ajaa. Mutta siellä se vaan on. Nimeni kävijöiden vihkossa tai kirjassa nimittäin.

Toiselle reissulle Norjan matkailuviranomaiset olivat kutsuneet Suomesta neljä kelkkailijaa avaamaan entisen maitoreitin Ruotsin ja Norjan tuntureiden yli Jäämerelle. Se on kelkkailuhistoriani upeimpia kokemuksia. Jonka kruunasi taatusti ainutlaatuinen uinti Jäämeressä, kun kuoriuduin kelkkahaalareista ja pulahdin nakuna kinosten keskeltä hyiseen mereen. Ei tuntunut Golfvirran lämpöä.

Kolmannella Lapin matkalla ajoin auton kelkka peräkärryssä Haaparantaan ostaakseni Kalliomäen puolimatkakodin kioskiin sätkäpaperia. Takaisin tullessa tullissa oli aika show, sillä eivät millään aikoneet päästää paperitonta kelkkaa takaisin Suomeen.

Eikä se ollut Lapin kelkkailuharrastukseni varsinkaan jälkeenpäin muistellen ainut kommellus. Sillä kerran olin oikeudessa vastaamassa luvattomista rajanylityksistä, kun ajoimme rajavartijoiden reitiltä poiketen koko satojen kilometrien Norjan ja Suomen rajatolppien molemmin puolin. Sakoilla selvittiin. 

Etelän miesten innolla lähdettiin Äkäslompolosta yksi talvi kelkoilla kohti Muoniojokea, suuntana sllloinkin Tunturi-Lappi. Oli loistava hankikeli ja vauhti sen mukainen. Jossain vaiheessa aloin ihmetellä miksi sähköpylväissä on ruotsinkieliset varoitukset. Selvisi, että oltiin kilometritolkulla naapurimaan puolella emmekä olleet edes huomanneet ainakin sadan metrin levyistä rajajokea. Hävetti ja pelotti, kun menimme ja tulimme salaa takaisin aivan muualta kuin viralliselta rajanylityspaikalta.

Mielessäni olen eräänkin kerran  naureskellut, että nyt ollaan käyty molemmat ulkomailla ilman papereita ja muita lupia. Minä pohjoisessa sekä lännessä ja isä aiemmin idässä 😅.

Sekään ei kyllä ole koko totuus, sillä emsimmäinen pitkäaikainen tyttöystävä Taru oli merinainen. Joka seilasi muun musssa Finlandialla Helsingistä Danskiin ja takaisin. Menin häntä tapaamaan totuttuun tapaan satamaan ja siitä hänen hyttiinsä. Tehtiin mitä tehtiin ja otettin välissä näkäräisiä reippaanlaisesti. Jossain vaiheessa Taru lähti kerroksiin töihin ja minun piti pikku torkkujen jälkeen hypätä Katajanokalla takaisin maan kamaralle. Mutta sammuin ja heräsin, kun laiva jo seilasi täyttä höyryä avomerellä kohti Puolaa. Vaan eivät tarkistaneet satamassa viranomaiset siivooja-Tarun hyttiä ja palasin turvallisesti laivaviinoineni Suomeen. Kavereille elvistelin ryyppyjä tarjotessani, että kävin Tarun matkassa ulkomailla.

Matkailu avartaa mieltä, kolmas osa

Vielä illalla olin sitä mieltä, että kaksi osaa otsikon aiheesta riittää tällä kertaa. Mutta yö toi uutta mieltä, kun pohdin sen avartamista matkailun avulla. Sillä ihmiset ovat ympäri maailmaa toisaalta samanlaisia ja taas toisaalta kovin erilaisia Suomen rajojenkin sisällä. Me myös helposti kavahdamme erilaisuutta, johon voi riittää toisenlainen pukeutuminen. Vanhempani vierastivat romaneja saappaineen, pussihousuineen ja maata laahavine mustine samettihameineen, joiden helmoista aikoinaan ostin eräänkin pimeän pullon.

Nykyaikana totuttelemme muuhunkin perisuomalaisesta poikkeavaan pukeutumiseen. Heistä jopa valitsemiemme päättäjien rienaamiksi ovat joutuneet muun muassa musliminaiset. Jotka pukeutuvat tummiin vaatteisiin eikä kasvot peittävän hunnun alta juuri ihoa näy.

Yksi eilen mainitsematon syy Thaitalvikodiksi oli eksotiikka, jota riittää ympärillä koettavaksi enemmän kuin yhdellä ihmisellä elämää. Vaikka joka vuosi olen pyrkinyt tekemään ainakin yhden mieltä avartavan matkan lähimaihin.

Viime vuonna vuorossa oli perustamamme kolmen hengen Muistiaan menettämässä olevien äijäkerhon reippaan parin viikon moottoripyöräreissu Malesiaan. Muslimimaa, jossa olin käynyt aiemminkin. Tosin vain pääkaupungissa, enkä silloin juuri kiinnittänyt huomiota toisten pukeutumisiin.

Mutta nyt kiinnitin ja käsitin vaatetuksen olevan oleellinen osa monen identiteettiä, kulttuuria, uskontoa ja mitä kaikkea siihen liittyykään. Jotenkin samassa käsitin enemmän siitäkin, kuinka iso juttu saattoi olla tytölle, kun hän ensi kerran tullakseen naiseksi puki ylleen mustalaishameen. Joka tapauksessa hunnut kuuluvat ainakin musliminaisille, joiden joukossa itse olin Malesian maaseuduilla taatusti toisin pukeutunut. Tosin sitä olen Suomessakin.

Joku vuosi sitten teimme moottoripyöräretken Kambodzhaan. Jos niillä teillä ei suosiolla väistele pientareille, pääsee lähes satavarmasti hengestään. Siellä autot rekkoja myöten ohittavat toisiaan kuin kaksipyöräisiä ei olisi olemassakaan. Saati tulisi vastaan. 

Kun Harrikkani ei lähtenyt aamulla käyntiin Phnom Penhissä, katsoivat matkakaverini aikansa touhuamme. Ja hyppäsivät pyöriensä selkään todeten, että nyt täytyy mennä ja kyllä te varmaan pärjäätte. Sinne jäimme Päiviksen kanssa kuin nallit kalliolle, mitä se sitten tarkoittaakaan. Niin paljon se kyrsi, ettei menty enää samaan hotelliin. Pysyvän jäljen se jätti myös muistiini, sillä olen ikäni moottoripyöräillyt niissä seuroissa, joissa jos joltain jotain hajoaa, kaveria ei jätetä. Vaan muut istuvat jalat ristissä, kuten intiaaniheimo konsanaan toteemipaalun ympärillä, kunnes hajonnut pyörä on korjattu. Matkailu voikin mielen avartamisen lisäksi karsia myös jyviä akanoista. 

Tänä vuonnakin on eksotiikkaa tiedossa, sillä suunnitelmissa on Taavetin Timon kanssa mennä junilla ja lentäen Bruneihin. Karttakuvasta tarkkasilmäinen löytää maan ja hahmottaa muutenkin kaipaamani eksotiikan Thaimaan ympärillä. Valtaa pienessä maassa on pitänyt vuosisatoja kaikkea muuta kuin tyhjätasku sulttaanisuku. Enkä tiedä yhdenkään edes sometutuistani käyneen rikkaassa maassa, jossa on vähemmän asukkaita kuin Helsingissä. 

Sulttaani on kuuluisa muun muassa suunnattomasta autokokoelmastaan. Vuonna 1998 brittiläinen autolehti Autocar julkaisi kuvia sulttaanin autokokoelmasta, joka sisältää uniikkeja versioita Ferrareista ja Bentleyeistä farmareihin. Hän on usein maininnut omistaneensa 1 000–5 000 autoa. Kuitenkin määrä, joita hän on käyttänyt työssään, sekä määrä, joita hän tai hänen perheensä on oikeasti käyttänyt, vaihtelee suuresti. Guinnessin ennätysten kirjan mukaan sulttaanin henkilökohtaisessa kokoelmassa on 500 Rolls-Royceä - suurin kokoelma maailmassa.

Matkailu avartaa mieltä, toinen osa

Eilinen kirjoitus sormusten hankkimisesta sekä tulevista kihlajaisista tuotti hyvän mielen Morakotille ja minulle. Onnitteluja oli ehkä muodonkin vuoksi, mutta myös sydämestä tulleita. Niitä kaikkia luimme illalla vuoteessa Googlen kääntäjän kanssa sekä ilman. Parhaani mukaan selitin Tatalle onnittelijoiden taustoja sekä suhdetta elämääni. Iso kiitos meiltä molemmilta, joiden sydämissä olemme paljon tai vain hitusen.

Eilinen päivä siirsi vuorokaudella kirjoitustani miksi talvikotimaani on Thaimaa. Sen kruunasi eilinen sormusten hankinta, sillä Morakot on tärkeintä elämässäni ja paljon ensi kuun 24. päivän kihlasormusta kultaisempi. Ehkä tärkein syyni kokemuksemme jakamiseen on kertoa, että vain aniharvoin on liian myöhäistä aloittaa alusta. 

Talvikodin paikan valintaan aikoinaan vaikutti moni asia. Ensinnäkin halusin siellä olevan sopivan annoksen suomalaisia, sillä minusta oli mukavaa elää Mervi Tapolan ja Matti Nykäsen parisuhteessa kolmantena pyöränä. Siitä keskustelemiseen tarvitaan suomalaisia, vaikkakin Matin urheilusaavutusten vuoksi jotain jutustelua voi käydä myös ulkomaan olijoiden kanssa. Mutta kun haluan edelleen tietää mitä kuuluu Tuksu Tukiaiselle, Maisa Torpalle ja Jasmin Mäntylälle, siihen tarvittaan suomalaisia.

Pienestä kansasta ei ole joka paikkaan, joten mahdollisuudet supistuivat puoleen tusinaan. Yhtenä vaihtoehtona oli Florida, mutta kai omaa pienuuttani koin jenkkien katsovan minua ja monia muita ulkomaan eläjiä pitkin nenänvartta. Joten hylkäsin Lantanan, vaikka se ilmoiltaan olisi istunutkin. Kanarian saaretkin pyöri vaihtoehtona, sillä itselläni oli aiemmin Las Palmasissa kimpparavintola Cafeteria Helsinki. Paikalliset kohtelivat kuitenkin ulkomaalaisia turistien kanssa bisnestä tekeviä kehnosti, sillä heidän koettiin vievän kanarialaisille tarkoitetut rahat. Mikä tietysti oli osin tottakin, joten kusetus oli viranomaisten sormien läpi katsoma kansanhuvi. 

Sitten silmäilin Aurinkorannikkoa Välimeren saarineen. Mutta kun kerran vietin samalla leveydellä uudenvuoden Madeiralla altaan reunalla, viltin sisällä palellen ja upeaa iltulitusta katsellen, totesin "liian kylmää jokatalviseen viihtyvyyteen".

Kokeilin myös joitakin pohjoisen Afrikan maita Tunisiasta Marokkoon ja Egyptistä Turkkiin. Olisiko ollut Tunisiassa, kun taksikuski pysäytti autonsa aavikon keskelle ja vaati sovitun lisäksi lisää rahaa tai jättää meidät sinne. Hiekkadyyneille katosi maku naapurimaihinkin, vaikka Turkin Alanya olisi saattanut istuakin.

Sitten tuli Tapaninpäivän tsunami, joka vei mukanaan monta suomalaista, mutta toi minut vankkumattomaksi Thaimaan ystäväksi. Samoihin aikoihin myös Yhdysvalloissa oli joku luonnonkatastrofi, jonka johdosta haasteteltiin siitä kärsineitä. Koin sen olleen valitusta täynnä, kun "meillä ei ole sitä eikä tätä. Eikä valtio auta eikä myöskään anna sitä taikka tätä. 

Samaan aikaan Thaimaan kuningas toivotti kolmannen sektorin tervetulleeksi auttamaan tsunamin uhreja. Mutta toivoi valtioiden kohdistavan apunsa naapurimaihin, jotka hänen mukaan kärsivät vielä enemmän. Kotinsa, elantonsa ja osan perheestään menettäneillä paikallisilla oli vain yksi viesti maailmalle: "Tulkaa takaisin." Se lumosi meidät ja ensimmäisellä mahdollisella lennolla lensimme Phuketiin, vuokrasimme kaksi skootteria kolmeksi viikoksi ja jaoimme saaren ja Khao Lakin kaiken menettäneille asukkaille sirkkelin äänen kuullessamme vähäisistä varoistamme mitä voimme.

Thaimaassa Finnairin pitkiä suoria lentoja lukuunottamatta kaikki on kohdallaan. Nyt kun on kokemusta muualtakin kuin turistikohteista, tiedän hymyjen maan ihmisten olevan luoonnostaan ystävällisiä. Siitä saan osan, on rahaa tai ei. Hintataso on vähärahaiselle eläkeläisellekin kohtuullinen ja ilmat aina sopivat, sataa tai paistaa. Suomalaisia on sen verran, että voin kotimaisten julkkisten yksityiselämien lisäksi retostella rantatuolissa Finnairin ruokia ja karvalakkiosaston maksullisia juomia.

Huominen tulee edelleen

Viisivuotiskauteni Sininauhasäätiön käytävillä tyhjän panttina oli oiva oppisopimuskoulutus. 63-vuotiaana siirryin joutenoloon oppineena leppoistamisjaksolle, jonka jälkeen en ole laittanut tikkua ristiin rahan enkä minkään muunkaan vuoksi. Siinä mielessä yli 50-vuotiaille, työtä tekemättömille vuoden Thaimaan viisumi on täydellinen ja kuin itselleni räätälöity.

Leppoistamisen harjoitteluaikana kirkastui myös, että tahdon viettää osan vuodesta kaukana loskasta, lumesta ja pakkasista. Suunnitelmissa olikin hankkimallamme matkailuautolla talvet Välimeren rannoilla. Mutta Päiviksen asunto Thaimaan Pattayan Jomtienilla ja lopulta avioero laittoivat yhteisen seniorisuunnitelman pirstaleiksi. Oli taas jälleen kerran aika kerätä henkiset lelut sieltä täältä ja aloittaa alusta.

Uuden edessä olen ollut eräänkin kerran ja kysynyt varsinkin taipaleeni ilta-auringossa: "Milloin ihminen on liian vanha vanha aloittamaan alusta?" Ja vastannut joka kerta samalla tavalla: "En tiedä, mutta ei ainakaan vielä." Edellisyönä sitä taas kyselin, kun sain päässäni selväksi, että haluan satavarmasti taivaltaa yhdessä Morakotin kanssa. Piru adjutantteineen yritti korvalehdellä epätoivoisesti laittaa kapuloita rattaisiin, että niinpä niin, monennenko kerran? Sille sanoin ääneti takaisin, että sinunkin kosiskelulla kaikessa on joskus viimeinen kerta. 

Kun naapurin kukko herätti jo totuttuun tapaansa puoli viisi, kysyin Tatalta: "Tahdotko ja menetkö kanssani kihlohin." Morakot katsoi netistä päivän kullan hinnan ja sanoi: "Of course I want and I go." Ja kun päivä koitti, skootteroimme pesulareissulla Phatthalungin kaupunkiin kiertämään kultasepänliikkeitä. Tuleva kihlattu sanoi sileät, joten kaksi sellaista lähti kohti Bangkokia kaiverrettaviksi. Minulle malli sopi mainiosti, sillä sellaiset olivat myös vanhemmillani. Jouluaattona pujotamme jossain sormukset sormiimme.

Sillä kuten kirjoitin, edelleenkään en tiedä koska on liian myöhäistä aloittaa milloin mitäkin alusta. Ehkä seitsemänkymppisenä ovat kuitenkin suurimmat kotkotukset kotkoteltu sekä kukotukset kukkoiltu ja 74 on mitä mainioin ikä mennä kihloihin. Sillä ei ole ihmisen hyvä olla yksin, vaikka yksinäinen voi olla saman katon alla puolisonkin kanssa. Tällä hetkellä tuntuu perin ihmeelliseltä elää toisen kanssa ilman pelkoa, että mistä tänään riideltäisiin.

Sekin on tällä kertaa toisin, sillä aiemmissa parisuhteissani ensin elettiin vuosikaudet rakkaus päällimmäisenä, kunnes pohjoisen kylmät viimat ja lumituiskut peittivät kaiken alleen, ja oli viimein laitettava kantapäät vastakkain. Morakotin kanssa on mennyt juuri toisinpäin. Alussa ei ollut montaa päivää ilman riitaa. Kuka oli siirtänyt thaibasilikan tai sinapin toiselle hyllylle tai jotain muuta maailmoja mullistavaa. Nyt en enää muista koska meillä on ollut riitaa keskenämme. 

Vaikka sanotaan Raidin tappavan kotona ja puutarhassa, kaikkeen sekään ei pysty. Sillä korvalehdelläni edelleen silloin tällöin istuva piru kuiskii kuin viimeisillään saalista menettämässä: "Usko pois Jormas, hyvänkin humalan jälkeen tulee kohmelo, kuten varmaan muistat? Niin tulee eräänä päivänä myös parisuhteeseen pysyvä arki ja perhehelvetti, jotka nekin kokemuksesta tiedät." Tähän vastaan henkimaailmassani: "Että tiedän, tiedän, mutten usko, etteikö tyhjyydessä voi olla sattuma ilman yhdenkään pirun metkuja."

Oikeastaan tänään piti kirjoittaa toinen osa mieltä avartavasta matkailusta, mutta jumiuduin elämään etukäteen ensi kuussa odottavia kihlajaisiamme. Joten ehkä huomenna jotain siitä miksi Thaimaa valikoitui elämäni ilta-auringon maaksi.

Matkailu avartaa mieltä

Ensimmäisen telttayön olen nukkunut yksin tai siskoni kanssa synnyinkotini keittiön lattialle pystytetyssä Soputeltassa. Ei ole poissuljettua, etteikö kanssamme olisi nukkunut myös vanhempani tai toinen heistä. Kun tuli kesä, siirtyi teltta pihanurmelle, jossa vietin monet yöt ja joskus päiviäkin. Jos leikkimökkimme ei ollut täytetty kanien talviheinillä, nukuin sielläkin usein. Sekä ulkorakennuksen ullakolla siskoni kanssa rautahetekoissa ja kärysimme tupakanpoltosta. Äiti jätti kertomatta isälle ja pelasti meidät kaikkien aikojen selkäsaunalta. Näin uskoin ja pelkäsin silloin ja uskon vieläkin.

Kun ikää ja rohkeutta karttui, matkasin teltan kanssa viikon leirille Rusutjärven rannalle. Kahden yön jälkeen satoi edelleen, oli kylmä ja koti-ikävä, joten vanhempani hakivat minut takaisin kotiin. Kavereille valehtelin jotain, etteivät pitäneet mammanpoikana ja vellihousuna.

Mutta ei telttailu eikä varsinkaan matkailu siihen loppunut, vaan kävin polkupyörällä Ruotsissa telttailemassa Päiviksen kanssa. Teltassa yövyttiin Vespa-skootterimatkalla Virossakin. Ajan kanssa siirryin yhä enemmän automatkailuun ja peräkärryyn, jossa kuljetin Liisan kanssa huvilatelttaa vuoteineen pitkin Eurooppaa. Englannissakin kuukauden. Matkailuautoilla olen kilometreissä reissannut varmasti jonkun kerran maapallon ympäri. Kauimmillaan Turkin vuorten yli Alanyassa. Skootteri takatelineessä mukana.

Kun pumppu tilttasi, päätin hypätä monesta oravanpyörästä, jos selviän Meilahden sairaalan sydänvalvomosta ulos muuten kuin jalat edellä. Selvisin ja työnantaja mahdollisti tyhjänpanttina olemisen viideksi vuodeksi, 6 viikkoa töissä ja 6 viikkoa vapaalla jaksotuksella. Tiesin missä tahdoin viettää ensimmäisen kuusiviikkoisen. Lensin Lontoon ja Dallasin kautta Kolumbiaan, bogotalaiseen lastenkotiin käytännössä täysin kielitaidottomana. Koulut eivät ole koskaan istuneeet maailmaani. Olin liian villi tai tyhmä tai molempia. 

Kolumbiassa reissasin joka toinen päivä viisi viikkoa linja-autolla 70 kilometrin matkan vuorten yli paikallisten kanssa sademetsän laidalla olleeseen Sasaiman kylän toiseen lastenkotiin. Yhtään kertaa ei ollut, ettei joku aseellinen joukko vuorilla pysäyttänyt ja komentanut kaikkia ulos kasvot linja-auton kylkeä vasten kädet ylhäällä. Jokainen tutkittiin perin juurin paitsi minut. Itseäni kohtaan ystävällisille sisseille riitti passin näyttäminen. 

Ennen Thaimaata kävin Jenkkilässä muuallakin kuin lentokentällä. Key Westissä ihmettelin Ernest Hemingwayn kissojen jälkeläisten kanssa, minne on vanhus mennyt, kun vain meri jäi. Öisin kävin Floridan Lantanassa ystäväperheen pienen pienen Jane-perhoskoiran kanssa, tähtien loisteessa salaa uimassa ihmisten altaassa.

Kerran tapasin toisen ystäväni Tallinnassa, joka sanoi, että kanssani olisi mukava jutella enemmänkin. Tähän minä: "Okei. Tulen viikon päästä uudelleen. Mennään Odessaan, Mustalle merelle uimaan sekä alkoholittomilla olusille ja sinä ajat." Niin mentiin. Hannu ajoi kolmessa päivässä 3000 kilometriä ja samassa ajassa takaisin. Tultiin vielä Moldovasta lohkaistun Transnistrian läpi, jossa ei liene moni suomalainen käynyt eikä tunnustanut kuin Venäjä.

Thaipihapiirin elämää

Kun istun Thaikotimme pihatuolissa, on silmien edessä minulle Kotivuori ja paikallisille Hin Thaen. Ehkä itsekin vielä opin muistamaan sen nimen. Rinteessä on minikiikarilla katsottuna kullanvärinen Buddha-patsas tai jotain vastaavaa ja mitä muuta lieneekään. En ole kiivennyt katsomaan, sillä sanovat vuorella asuvan henkien lisäksi apinoita ja käärmeitä.

Juurella on pieni kauppa, josta saa myös vaatimatonta thaiaamiaista. Paikalle olen antanut nimeksi 7-Eleven Special. Joskus sadekauden aikaan kuljemme sinne polvia myöten vedessä tien yli aamiaiselle, sillä silloin ei skoottereilla pääse minnekään mitään kautta. Olemme tavallaan kotimme vankeja, vaikkei se siltä tunnu,

Lapset opettelevat uimaan leikkeineen tulvavedessä ja lehmät kävelevät veden valtaamaa betonitietä kuivan maan laitumelle kuten ennenkin päiväksi märehtimään ja illalla takaisin kotiin. Lehmipaimenen tapainen joutuu silloin jättämään skootterinsa kotiin ja kahlaamaan paljain jaloin karjaeläinten sekä vuohien joukossa. 

Runsaat sateet näkyvät myös moskiittojen määrässä, joiden puutetta on itseni lisäksi ihmetellyt kylän väkikin. Eivät ole sadekaudet sisaruksia keskenään täälläkään. Kun on loka- marraskuu, on lämpötila silloin tällöin varjossakin yli 40. Joten niissä keleissä tarkenee viluisemmankin sorttinen eläjä. En ole oppinut kärsimään siitä enkä kesäkoti-Suomen talvipakkasista.

Mutta sen verran on lämmintä iltapäivisin, että pihan vapaa, kolmen kukon paimentama naapurin, pihassamme viihtyvä tusinan kanan lauma pysyy kotiorsillaan. Varjoon ovat hakeutuneet myös puolen tusinaa toisten kissaa, jotka nekin elävät pihassamme pitkin päiviä. Joskus jotkut öitä myötenkin.

Varpuset ja muut pikkulinnut ovat oppineet pysymään sähkölangoilla tai räystäiden reunoilla, sillä alamaailma on kissavaaroja täynnä. Se takaa senkin, että jyrsijät ovat yhtä harvinaisia kuin thaimaalainen lumihiutale. Kyyhkysetkin pysyttelevät pääosin yläilmoissa. Toisin on kanalintujen laita, jotka mahtuvat samaan lounaspöytään kissojen kanssa.

Yksi kukoista on lähes yhtä tarkka kuin makuuhuoneemme seinäkello. Tasan puoli viisi se herättää kanalaumansa miehekkäällä kukunnalla ja siinä ohessa muunkin väen kissoineen, koirineen ja ihmisineen. Kukunnasta tai oikeastaan sen päättymisestä voisi päätellä, että varmistuttuaan kaikkien olevan varmasti hereillä, painuu kukko takaisin nukkumaan.

Aivan oma lukunsa on naapurin rotujenkoira, joka sai meiltä nimen Securitydog. Ennen sen yksi päivän tärkeimmistä tehtävistä oli haukkua Morakot ja muutkin kotikopin ohi kulkevat. Kun taatusti tiedän, että rottinkikeppiä parempi opetusväline on kulkijakoirien lahjontapussi, käy se nykyisin pihassamme päivän mittaan kymmenen kertaa tarkastamassa, onko hänelle ilmestynyt mitään suuhunpantavaa. Haukunta on vaihtunut hännän huiskinnaksi. Tata sanoo sitä tyhmäksi koiraksi, kun se ei lähde kotiin, vaikka hän sanoo sille: "Go home!" Asiassa on sinällään vinha perä, sillä vakiaamiaspaikkamme Kao-koira palaa reviirilleen, kun Tata sanoo thaiksi tai englanniksi: "Mene kotiin!"

Joskus  on vaikea ymmärtää luonnotonta suomalaista käytäntöä, jossa kissat ovat sisätiloissa vankeina, pojat sekä tytötkin vehkeet leikattuina pääsemättä koskaan ulos. Ja koirat kulkevat hekin suvunjatkokykynsä menettäneinä kahleissa. Omistajillaan kädessä muoviset kakkapussit, joita varten on yhteiskunnan kustantamat koiranjätösastiat. Olenpa nähnyt koirilla vaippojakin. 

Netflix, Paul ja Tyson

Eilisen blogini amppeli- tai kukkaruukkuvarkaista tuli niin mukava palaute Taija-Tiialta, että se ansaitsee tulla julkaistuksi täälläkin: "Ai, että tuli hyvä mieli kun huono käytös sai rangaistuksensa. Näin sen pitäisi mennäkin, ehkä vielä joskus oppivat että kannattaa miettiä ennen kuin tekee ja voi osua omaan nilkkaan myöhemmin.

Tosi inhottava ilmiö tämä että kaikki mikä vaan suinkin irti lähtee, viedään. Haudoilta katoaa koristeet, kukat ja kynttilätkin, pihoilla kaikki pitäisi olla lukkojen takana. Mitä sellainen ihminen ajattelee päässään?! Minä pidän tästä, minä otan sen. Eikö käy mielessä että se on toisen omaisuutta ja se omistajakin saattaa siitä pitää vielä enemmän? Kunnioitus muita kohtaan on joillakin kadonnut."

Myönteistä palautetta sen sijaan ei tullut isokokoisten miesten nyrkkeilyottelusta, jossa Jake Paul antoi nuoren miehen kädestä kunnolla pataan nyrkkeilijäksi vanhalle miehelle, Mike Tysonille. Voi olla, että ainut joka kunnioitti entistä mestaria oli vastustaja, joka ehkä olisi voinut tiputtaa Miken Nukkumatin valtakuntaan.

Myös julkisuus rökitti Tysonia. Itse en kuulu siihen joukkoon, sillä vain harva on pystynyt samaan nyrkkeiljänä, on ollut nuori tai vanha. Muistelen, että ainoastaan kaksi miestä on kyennyt raskaampien sarjojen maailmanmestaruuteen noin neljävitosina.

Vaikken nyrkkeilyä urheiluna enkä muutenkaan arvosta, tuskin kukaan on koskaan kyennyt samaan kuin Mike Tyson eilen 58-vuotiaana. Joten respect eli kunnioitukseni. Luulen, että moni suomalainen olisi valmis hullumpaankin saman ikäisenä 20 miljoonasta dollarista. Luulen viimeksi katsomani nyrkkelyottelun olleen Muhammed Alin alias Cassius Clayn aikaan. 

Mutta lunta pirttiin tuli myös Netflixille ensimmäisen suoran lähetyksen kokeilusta. Jonka jokainen asiakas sai katsottavakseen ilman lisämaksua. Tai ainakin piti saada, sillä sosiaalinen media tulvi vihaisia palautteita, kun lähetys ei joillakin näkynyt lainkaan, toisilla se pätki ja kolmansilla kuvan laatu oli kehno.

Vaan toisin oli oma laitani, joka katselin loistavalla kuvanlaadulla matsin ja toisenkin hitaalla, noin viiden megabitin yhteydellä Thaimaan maaseudulla lähellä Malesian rajaa. Kaikki tämä kämmenenkokoisella älylaitteellani, johon on asennettu nimenomaan suomenkielinen Netflix.

Onkin jotenkin perin merkillistä, etten voi katsoa Thaimaassa oikeastaan mitään televisio-ohjelmia, joiden lähetysmaa on Suomi. Toki näin lienee monen muunkin lähetysmaan laita. Joukossa piristävä poikkeus on Netflix, joka näkyy suomenkielisellä tekstyksellä ilman piala- tai muun vetisiä oikeastaan missä maailman kolkassa tahansa. 

Oudoilla aivoilla liikkuvat pitkäkyntiset paskiaiset

Lainaan blogiini kuvan kanssa ilman lupaa Facebook-kirjoituksen, sillä tekstissä oli jakamisen salliva asetus. Oletan siis sen olevan tarkoitettu myös jaettavaksi. Sen perään kerron tarinan omasta amppelivarkaasta: 

"Kiitos sinä rouva joka huomasit että meidän toinen kukkanen on ständin luota ottanut jalat alleen ja löytyy Kauppatien alamäestä. ❤️ Saatiin karkulainen takaisin.

Selväähän se on ettei tämä kasvilajike ole itse sataa metriä kalppinut. Kyllä sen on joku mukaansa ottanut, tykännyt ilmeisesti enempi tuosta korista kuin kukasta ja heittänyt kukan ja pitänyt korin. Meille onneksi kukka on tärkeämpi joten sinänsä onni saatiin kukka takaisin.

Mä olen romurimpsessa ja Va-Lossa moni asia on kierrätettyä. Niin myös nämä kukkakorit/ amppelit. Sain joskus 5kpl ilmaiseksi roskalavalta. Kotoa löytyy tälle ”varastetulle” siis sijainen. Kyllä harmittaa silti näin törkeä toiminta. Me ollaan kaikille ystävällisiä, tarjotaan kahvia, saa käydä vessassa, soitellaan taksia ja tuodaan omppuja, annetaan ilmapalloja. Vastineeksi pöllitään kukalta kori. 😫

Olisit sinä joku tullut sisälle ja kysynyt saatko ottaa, olisit saanut luvan eikä olisi tarvinnut varastaa. Oltaisi samalla saatu syksyn marjat kivasti kiertoon kun ollaan kohta talvikukkia hankkimassa. Nyt varastit. Otit ilman lupaa ja toit pahan mielen. Toivottavasti korista on sinulle iloa. Hyvää viikonloppua!"

Sitten siihen omaani. Asun Tuusulan Myllykylän Jokilaaksossa Merikonttikodissani ja postilaatikkoni on kukka-amppelin alla 350 metrin päässä Isontien varressa. Tällä kertaa siinä oli vielä raakoja amppelimansikoita.

Pihaani ilmestyi puomista ja kieltomerkeistä huolimatta auto tarkoituksenaan ängetä luonto- ja kuntopolulle, kunnes oli pohjaansa myöten kiinni niin syvällä suoperäisessä maassa, ettei päässyt omin avuin eteen eikä taakse. Minä häntä sitten mönkijällä jeesasin ja tyhjensin samalla suhteellisen tuohtuneena sanaisen arkkuni kotirauhani rikkojalle: "Että jos kielloista huolimatta Google maps sanoo, että hyppää kaivoon, niin sinäkö hyppäät tai millä ohjeilla olet tullut pihaani?" 

Sen verran nuorta, omituisten aivojen kanssa liikkuvaa läksytykseni korpesi, että hän lähti keskisormi ikkunanraossa pystyssä ja vei mennessään tienposkesta postinkantajille tarkoittamani amppelin suut makeaksi marjoineen. Vain tie päättyy merkin alla oli tyhjä koukku jäljellä. 

Tämä luvattomien teiden kulkija tarttui kuitenkin työnantajan autoineen tallentavaan kameravalvontaani. Kyseisen firman yhteystiedot pengoin rekisterinumeron perusteella ja linkitin melkoisen kulmikkaan kirjoittamani ja julkaisemani blogin keskisormikuvan kanssa toimitusjohtajan sähköpostiosoitteeseen.

Ei mennyt kuin tovi, kun amppelivaras soitti ja ääni oli muuttunut kellossa. Sanoi pomonsa sanoneen, että firman nimeltä mainitsema julkinen kirjoitukseni huonolla tuurilla kaataa hänen pienen yrityksensä. Ja jatkanut, että "siivoa jälkesi tai ensimmäisenä sinä saat kenkää". Niinpä hän pyysi nöyrin mielin poistamaan blogini. Tähän minä, että toki tai muutan niin, ettei autoa tai firmaa tunnista. Heti sen jälkeen, kun olet palauttanut amppelin tai tuonut uuden marjoineen tilalle. Tunnin kuluttua mansikat olivat palanneet kotiin tutulle paikalleen ja minä siivosin kirjoitukseni.

Hyvää päivää kirvesvartta

Kielitoimiston sanakirjan (1. osa, A - K, 2006) mukaan sanontaa käytetään "kysymykseen sopimattomasta vastauksesta, vastauksen kiertämisestä, tahallisesta väärinymmärtämisestä tms.". Sillä siis tarkoitetaan, että keskustelijat puhuvat tahallaan tai tarkoittamattaan eri asioista. Kun toinen puhuja toivottaa hyvää päivää, toinen kertoo veistävänsä kirvesvartta.

Jotenkin noin se meni, kun vastasin yhdelle ystävälleni, Israelin tekojen vankkumattomalle puolustajalle Facebookissa, että Lähi-Idän sodassa myös Israel tappaa lapsia. Vahvistukseksi liitin tämän: "Israelin hyökkäyksessä Gazaan on kuollut valtavasti lapsia. Gazan terveysministeriön mukaan Israel on tappanut ainakin yli 42 200 ihmistä viimeisen vuoden aikana, joista suurin osa on lapsia ja naisia. YK:n mukaan luvut ovat luotettavia."

Mutta eihän se mitään auttanut. Yksi kehotti tutustumaan historiaan, toinen sanoi, että tekihän Irak ja Irankin sitä samaa ja kolmas, että kun Hamas ei poista lapsia ja naisia Israelin luotien ja räjähteiden tieltä. Neljäs taas sanoi YK:n tietojen olevan epäluotettavia. Oleellista oli tappamisen oikeutuksen selittely ja puolustelu.

Surullista, joka kertoo luomakunnan kruunuksi itsensä ylentäneestä ihmisestä karua kieltä. Ja, että Israeli kansa olisi jotenkin erityisen ylevää ja virheetöntä. Mutta kun joku tulee riittävän lähelle ja kipeäksi, on hyvä puhua hyvää päivää kirvesvartta voidakseen kiertää asian kiusallisen ytimen. Joka tässä tapauksessa oli, että myös Israelin kansa tappaa lapsia.

Jopa vanhan ajan Mafia sääntöineen oli parempi, joka kielsi kaikissa tilanteissa ja olosuhteissa kajoamisen naisiin ja lapsiin. Mutta ihmisissä istuu pahuus kuin täi tervassa eikä sen suhteen toivoa paremmasta ole. Yritämme opetella sivistyneiksi, mutta tiukan paikan tai otollisen tilaisuuden tullen olemme raadollisimmista eläimistä ahneuksinemme, itsekkyyksinemme ja vallanhimoinemme pahimmista pahin.

Hurskaasta väestä osa yrittää meille maallisille tietämättömille selittää ja pistää kaiken hyvän ja pahan tiedon omenapuun syyksi. Ei edes jaloissa luikerreesta käärmeestä ole syntipukiksi. Tosin Luoja taisi laittaa sen ryömimään maassa jostain syystä hamaan tappiin saakka. Mutta kun Aatamin piti syödä Eevan tarjoama omena eikä käärme tai molemmat, on yhtä hyödyllistä pohtia oliko paratiisin pariskunta vegaaneja molemmat vai vain toinen tai ei kumpikaan. Ja jos olivat, olivatko he sitä syntymästään saakka. 

Mutkikas matkani minuuteen

Kauan sitten, viime vuosituhannella asuin Jyväskylän kupeessa kaksikymmentä vuotta. Ensimmäisen vuoteni tai pari join alkoholia, kuten täysverisen alkoholistin kuuluukin. Kun sen avulla olin löytänyt minuudestani mitä viinan kanssa on löydettävissä, lopetin todeten, että tämä on nähty ja tämä tie on nyt kuljettu alusta loppuun. 

Kantakuppilanani säilyi silti Ylä-Ruth, jonka terassin eteen ajoin kerran Yamaha Midnight Specialillani. Pöydässä istui oiva ryyppy- ja muukin kaverini Varvikon Mikko. Hän katsoi sumein silmin todeten: "Kuule Soini. Vaikka ajat pyörälläsi kahtasataa, ei sinulla mene yhtään sen lujempaa kuin minullakaan." Pistämättömästi sanottu, jota olen miettinyt monesti. Niin totta se on.

Toinen, Thaimaassa tutuksi tullut kaverini Paanasen Jukka Keski-Suomesta laittoi aamulla anivarhain viestin tulostaan yhden nukutun tai matkakuumeessa valvotun yön jälkeen. Sanoi kortteerin olevan varattuna tällä kertaa suomalaisittain sanottuna Jomtienin Hiutale ykkösestä.

Se aukaisi muistojeni aarrearkun, sillä siellähän minäkin asuin ensimmäisellä Pattayan reissullani. Siihen sylttytehdas löytyy edelleen Suomen Länsirannikon senaattori Raimo Perälahdesta. Joka samasta paikasta koti-Suomeen palatessaan laittoi viestin, että nyt olisi oiva Thaikoti vuokrattavaksi hänen jälkeensä ja skootterikin tulee vuokraemännältä kylkiäisiksi ilman eri korvausta. Tähän tartuin ajatellen Varvikon sanoja, että voinhan etsiä minuutta ja itseäni myös siellä, sillä korvienväli on mukana. Olen sitten kotisohvalla tai matkalla lähes tuhatta ja sataa rantatuoliin pallon toiselle puolelle. 

Kun lähdin ensimmäisen kerran skootterilla kadulle, pysähdyin muutaman sadan metrin päässä Norjan merimieskirkon kohdalla ja ajattelin kaikki kateissa, etten koskaan osaa takaisin. Mutta osasin minä. Tutuksi tuli moni rantatuolipaikka, ehkä eniten taas suomalaisittain Hyrsylänmutkan Raittiidenranta, jossä oli hyvä tutkia sekä peilata itseä ja etsiä minuutta suomalaisessa laatuseurassa. Tutuksi tulivat niin Matti Myönteinen, Meri ja Tornion Markut, kuten Tietokone Mattikin sekä useat muut. Osa on jo mennyt sinne jonnekin mistä en heitä ajassa elävänä tavoita.

Kun jäin rahan ansaitsemisen ja monesta muusta oravanpyörästä leppoistamisjaksolle, tiesin joutilasta aikaa tulevan pilvin pimein. Jonka myös päätin käyttää ja käytän itsekkäästi itseni sekä minuuteni yhä paremmin löytämiseen. Se voi olla hyväkin sijoitus, sillä jos joskus jatkan jossakin jotain entistä mukanani, ajattelelen sen olevan juuri sitä mitä etsin alati lisää ja kätken sisääni.

Ainutlaatuisia pieniä asioita, kuten lumihiutaleetkin

Tässä Bloombergin maailman rikkaimpien ihmisten TOP10:

1. Elon Musk 238 miljardia dollaria

2. Bernard Arnault 179 miljardia dollaria

3. Jeff Bezos 178 miljardia dollaria

4. Bill Gates 140 miljardia dollaria

5. Steve Ballmer 130 miljardia dollaria

6. Mark Zuckerberg 129 miljardia dollaria

7. Larry Page 127 miljardia dollaria

8. Larry Ellison 124 miljardia dollaria

9. Sergey Brin 120 miljardia dollaria

10. Warren Buffett 120 miljardia dollaria. 

Kaikki miehiä, joilla on paljon sitä mitä rahalla voi saada. Mutta ei kaikkea, vaikka joukkoon lisättäisiin rikkaimmat naisetkin. Heillä kenelläkään ei ole täysin uniikkia Tata's produkt & Jorma's desing kahvinkeitintä, sillä kuvan ainokainen ei ole mistään maailman huutokaupastakaan ostettavissa. 

Tuotekehitttelyssäkin meni aikansa, sillä pahvilaatikon uumenista löytynyt kanneton alumiinipannu oli pohjaltaan hieman liian iso. Eikä kuumana pysymiseen auttanut puolen tusinaa 10 bahtin kolikkoakaan alustan ja pohjan välissä. Pannu oli silti irti levystä eikä metallirahoista säteillyt lämpö pitänyt kaffetta kyllin kuumana. Onneksi oli toinen, hieman suurempi keitin, josta siitäkin oli lasikannu rikki. Joten kun alumiinikansikin vielä löytyi, on tältä osin kaikki kybällä kohdallaan. 

Eilen vietimme myös harvinaista syntymäpäivää, joka sekin saattaa olla ainokainen laatuaan. Oli nimittäin PeeCeeX 160 skootterini kaksivuotispäivä. Jos pyöriä on maassa tapana munkeilla siunauttaa, niin hyväksi lienee silloin tällöin juhlia niiden merkkipäiviäkin.

Tällä kertaa sitä oli tarkoitus juhlistaa lounastamalla kunnon hampurilaiset Tatan kanssa ainoassa aidossa löytämässämme Phatthallungin purilaispaikassa. Mutta toisin kävi, sillä eilinen oli yksi viikon kolmesta päivästä jolloin BJ' BURGER avaa ovensa iltapäivän ollessa jo pitkällä.

Niinpä hampurilaiset vaihtuivat italialaishenkiseen The pizza company lotus's Phatthalungiin. Mieleiseen, joskin paikallisruokaan verrattuna hinnakkaaseen synttärilounaaseen liittyy toinenkin siinä siinä mieluinen tai epämieluisa seikka. Pizzamesta on nimittäin Lotuksen tavaratalon kupeessa, joka vetää meitä täysinäisine vatsoineen puoleensa vähintään pehmisjäätelön verran. Lisäksi aina jotain muutakin takkiin tarttuu, joten syömiselle tulee helposti tuplahinta.

Maassa maan tavalla

Jos koulu järjestää uskonnon harjoitusta tai uskontoon sitouttavaa toimintaa, lain mukaan oppilaille tulee järjestää toinen samanarvoinen tilaisuus. Äiti kokee, että koulu halusi kiertää lakia puutteellisella tiedottamisella. Äidin mukaan vanhemmille ei kerrottu tapahtuman järjestäjästä. Nyt koulu on maksamassa 1500 euron korvauksen aiheuttamastaan traumasta ja mielipahasta.

Siitä seurasi, että toinen koulu perui Suomalaisen barokkiorkesterin ja Helsingin kamarikuoron yhteisesityksen, jossa oltaisiin kuultu barokkisäveltäjä Georg Friedrich Händelin Messias-oratoriota. Barokkimusiikki syntyi ja kehittyi osaltaan katolilaisen ja protestanttisen kirkon tarpeisiin. Monet tunnetuimmista barokkiteoksista ovat aihepiiriltään uskonnollisia.

Tätä vauhtia samaa tietä saa lähteä ennen pitkää lintulaudalta Varpunen jouluaamuna, vaikka eduskunnan perustuslakivaliokunta on linjannut uskonnonvapauden toteutumista kouluissa. Sen mukaan Suvivirsi tai Enkeli taivaan ei tee koulun juhlasta uskonnollista tilaisuutta, eikä niiden laulamiselle ole estettä kaikille yhteisessä juhlassa.

Joten toistaiseksi kouluissakin "Pienen pirtin portailla oli tyttö-kulta. Tule varpu riemulla, ota siemen multa. Joulu on koditon, varpuseni onneton. Tule tänne riemulla, ota siemen multa. Tytön luo nyt riemuiten lensi varpu-kulta. Kiitollisna siemenen otan kyllä sulta. Palkita Jumala tahtoo kerran sinua. Kiitollisna siemenen otan kyllä sulta. En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta. Olen pieni veljesi, tulin taivahasta. Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhälle. Pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta. Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhälle. Pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta."

Yllä olevien esimerkkien perusteella jää itselleni täysin epäselväksi mikä uskonnollisuus on kouluissa sallittua ja mikä ei. Enkä ymmärrä sitä muutenkaan miksi koulun pitää demokratiassa muuttua vähemmistön vaatimuksista. Sillä eihän meillä edes ole koulu- vaan oppivelvollisuuspakko, jonka ajan kukin voi opiskella missä opinahjossa tahansa tai vaikka kotonaan.

Varsinkin uskonnollisuuden suhteen Suomi on ihmeellisyyksiä täynnä. Jos meillä on tuhannen hengen hengellinen tilaisuus, jossa jokainen on äänessä ja yhtä lukuunottamatta kaikki kristinuskosta noin suunnilleen yhtä mieltä, kukaan ei muista mitä kukin sanoi. Mutta kun tämä ainokainen vastarannan kiiski sanoo: "Jumalaa ei ole", sen muistaa jokainen.

Osa meistä on kertakaikkisen allergisia hengellisille asioille, vaikka harva kuitenkaan kuvuittelee itse olevansa maailman napa tai edes penaalin terävin kynä. En tiedä kuinka suurta hallaa uskonasioille tekee toinen vähemmistö. Se joka otsa kurtussa, tuima ilme kasvollaan jakaa mustat kirjat kainaloissa matkalippuja Taivaaseen sekä Tuonelaan.

Tässä joukossa hiljaisin sisar ei ole sinällään arvostamani Päivi Räsänen, jolla on omat tai valikoivat tulkinnat hengen asioista. Hän perustelee oikeuteen asti päätyneitä sanomisiaan ainoana totuutena eikä edes noteeraa samanarvoisina muita uskontoja. Mitähän hänelle mahtaa omassa elämässä tarkoittaa Paavalin näkemys naisten asemasta: "Nainen vaietkoon seurakunnassa 1. Kor. 14:34–35"? Ehkä Päivilläkin on itselle mieluinen ja valikoiva raamatun ymmärtämisen taito.

En tiedä olisiko meille hyväksi monipuolisempi erilaisuuden hyväksyminen. Että antaisimme enemmän tasa-arvoisesti kaikkein kukkien kukkia vaan. Emmekä niinkään paasaisi pitkin katuja ja kyliä muiden tarpeesta tulla enemmän kaltaisiksemme. Minulle tässä asiassa eniten on opettanut Thaimaa, jossa on tilaa kristinuskolle, monelle muulle sekä Budhhalle. Mutta hevin en usko thiamaalaisesta koulusta buddhismin katoamiseen jonkun ateistin tai toisinuskovan vuoksi. Vaan Thaimaassa on suomalaistenkin elettävä maassa maan tavalla.

Thaielämämme arkea

Vaikka Morakotin ja vähän minunkin Thaikoti ei ole lähelläkään merta, on kymmenen kilometrin päässä iso, matala Songkhlajärvi, jossa on Saen Suk Lampam Beach katselemista ja muuta viihtymistä varten. Varsin usein karautamme PeeCeeX-skootterillani sunnuntaisin sinne syömään. Ruoka järven rannalla ei ole mitenkään erityisen hyvää thairuokaa, mutta pidän paikasta maisemineen ja rannan koirineen. Toki muutaman sadan metrin päästä löytyy hinnakasta ja maukasta länsiruokaakin monesta ravintolasta.

Tällä hetkellä osa paikasta on maansiirto- ja muun muokkausväen kourissa, joten tulevasta en osaa sanoa muuta kuin, että lupaavalta näyttää. Silloin aniharvoin, kun luonamme piipahtaa länsimaisuuteen vivahtavia ystäviäni menneisyydestä ja nykyisyydestä, on thaikotikulmillamme montakin tutustumisen arvoista paikkaa. Järvi on yksi ja toinen on temppelivuoren alle rakennettu, todella hieno luolasto.

Tosin, kun Arkista Elämää Rofa ja Harri T. Loistomies poimivat minut mukaan viime talvena moottoripyörämatkalle Malesiaan, he lähtivät kiipeämään vuoren ulkopuolelta tikapuita pitkin taivaaseen. Hengenvaarallista touhua, sillä ruoste oli raiskannut muutakin kuin vanhanpiian rautahetekan.

Viime talvena opetin Morakotia länsimaisille tavoille ja ostin suodatinkahvia käyttävän keittimen Lotuksen tavaratalosta 250 bahtilla eli alle 7 eurolla. Tiskatessa lasikannu nyt särkyi. Mutta ei huolta, sillä tuote ei ollut hinnalla pilattu, ja ostimme uuden, kun pelkkää kannua ei kukaan myynyt. Tällä kertaa kannu kesti tasan kolme keittämistä mennen pohjasta halkeamille omia aikojaan.

Nyt emme ostaneet enää uutta, vaan pengoin Tatan varastoja. Niinpä nyt meillä on Tata's produkt ja Jorma's desing, kuvan keitin, jonka kannu tai pannu kestää rujompaakin käyttöä. Kahvikuksiakin on kolme. Yksi aito suomalainen, jonka päivittäistä pesua en kykene lopettamaan, joten pyöreys on muuttunut soikeudeksi. Veikkaan silläkin olevan edessä halkeaminen.

Onneksi toin Suomesta kaksi vara-astiaa, joista Timon lahjoittama toimii naapurin kanojen ja kissojen sekä suunnilleen saman osoitteen securitydogimme ruokasäkin kauhana. Enää ei tarvitse senkään kotipihaltaan meitä haukkua. Rottinki- tai bambukepillä kuritettuna elämöisi varmasti edelleen, kunnes olisi vaihdettava kulkureittiä. Suokaa kuksafanit käyttötarkoitus anteeksi. Yhtä aidon, kai kumipuisen toin Morakotille lahjaksi. Joka parin käyttökerran jälkeen päätyi samaan pahvilaatikkoon mistä löysin desing-keittimeemme alumiinipannnunkin. Otin kiinalaisen kahvikuksan käyttöön ja luulen sen kestävän muotonsa säilyttävänä vesipesuakin paremmin kuin soikeaksi tullut Vapaakirkon lahjoittama suomipuinen.

Ystävyys on kallisarvoinen asia

Aikoinaan ajattelin, että tosi ystävä on sellainen, jolle voi ja haluaakin kertoa kaiken. Sitten lähdin mieleni sopukoista heitä etsimään ja huomasin, ettei minulla ole ainuttakaan. Mieli monesti orastavassa alakulossa olin nimittäin vuosien saatossa huomannut, että ei ole ihmisen, tai ainakaan minun hyvä olla ja elää yksin. Joten oli kalibroitava ystävyyden kriteerejä.

Oikeastaan helppoa, sillä olin vaatimuksineni hyvinkin hakoteillä. Itselläni oli nimittäin ystäväpariskunta, josta molemmat kertoivat minulle kuin uskotulle konsanaan yksityisasioitaan tai tiesin niistä muuten. Kertominen toiselle olisi pahimmillaan päättänyt ystävyytemme ja rikkonut perheellisen pariskunnan avioliiton, vaikka kysymys ei ollut edes ulkopuolisista suhteista. Puhumalla sivu suuni olisin menettänyt myös suhteeni heidän lapsiinsa, jotka hekin olivat kertoneet pikku salaisuuksiaan. Käänsin kelkkani ja ajattelen nykyisin, että tosiystävälle nimenomaan ei kerrota eikä halutakaan kertoa kaikkea.

Joku vuosi sitten Thaimaan Jomtienin kolmekolmosella, niin sanotulla Pirkon rannalla tutustuin Timoon Taavetista. Hänellä on joka päivä matkassa minuun uppoava, kuivan rouhea huumori ja toivoin, että meistä tulisi enemmän kavereita kuin vain hyvän päivän tuttuja.

Tänään, pienen ajan molemminpuolisen hengailujäsenyyden jälkeen pidän häntä ystävänäni. Olemme saunoneet, kokeneet kalaverkkoja, parantaneet maailmaa ja puhuneet syvällisiä, josta näytteenä oheinen kuvakaappaus WhatsApp-keskusteluistamme. Sitä käydessämme ajattelin, että jos on muurahaisten naiminen tarkkaa hommaa, sillä senttikin sivuun, niin se on silmissä, niin yhtä tarkkaa touhua on ripulin parantaminen piereskelemällä 🤣🤣. 

Tällä hetkellä nukkuu Timon auto jo toista kertaa talviuniaan Jokilaakson autokatoksessani Tuusulassa. Me vastaavasti olemme Thaimaassa ja pidämme petejämme Siaminlahden vastarannoilla. Mies Taavetista Pattayalla ja minä Phatthalungissa. Tosin itselläni on mereen monta kymmentä kilometriä. Kun Timon parisuhteen huomattavastikin kauniimpi ja vähintään yhtä mukava osa on päivät töissä, lähti mies katsomaan Vietnamiin maailman pisintä köysirataa ja kuinka siellä kasvaa Turkin sijaan kuvan Vietnamin pippuri.

Ajatuksissamme on muhinut joku reissu vuoden vaihteen tietämillä jonnekin. Toisaalta kutkuttaa Indonesia, jossa hiertää ulkoministeriömme varoitukset sekä mahdollinen rokotustodistusvaatimus. Vaihtoehtona on matkata junalla Phatthalungista Singaporeen ja sieltä lentäen jollekin lähisaarelle. Tai sitten ei mennä minnekään, sillä kaikki on loistavalla tolalla näinkin.

On hyvä uskoa johonkin... osa 2

Buddhalaisuus ja hindulaisuus ovat molemmat syntyneet Intian alueella. Vaikka kumpaakin löytyy muualta maailmaa, buddhalaisuus on levinnyt enemmän pois Intiasta. Hindulaisuutta voidaan pitää Intian kansanuskona.

Koska asun puolet ajasta Suomessa ja puolet Thaimaassa, puhun kristunuskosta, josta tiedän enemmän sekä buddhalaisuudesta, joka näkyy Thaimaassa monin tavoin joka puolella. Toki näkyyhän kristinuskokin Suomessa useina juhlapäivinä erilaisine taponeen, kirkkoineen sekä hautausmaineen. Ja onhan meillä rippikoulukin sekä uskonnontunnit vai liekö joku elämänkatsomustieto nykyisin. Oikeudessa voimme vannoa puhuvamme totta Jumalan nimeen sormet raamatun päällä ja samantapaisesti tehdään sotilasvalakin. 

Oma lukunsa on lasten kastamiset, häät sekä hautajaiset. Siskoni, äitini ja isäni, kuten monet muutkin on haudattu kirkkomultiin. Itse asiassa en tiedä ketään kuka olisi haudattu tunnuksettomaan hautausmaahan. Luterilainen seurakuntakin on nimittäin velvollinen tarjoamaan hautapaikan jokaiselle paikkakuntalaiselle, on hän uskonut mihin tahansa tai ei mihinkään. Kaiken tämän suomalaisen kristinuskon keskellä yllättävän harva tietää kastepäivänsä. Minä tiedän, kun otin selvää. Se on tasan kuukausi syntymäni jälkeen.

Buddhalaisuus näkyy ja on läsnä Thaimaan arjessa monin eri tavoin. Erilaisille hengille on rakenettu temppelialueiden lisäksi pieniä huoneita tai muita paikkoja koteihin, muihin rakennuksiin ja katujen varsille. Hyville, jotta olisivat läsnä suojelemassa pahoilta hengiltä ja pahoille, jotta pysyisivät poissa ihmisten kodeista.

Kristinuskossakin on tapana pyytää hengenmies kotia siunaamaan, mutta Thaimaassa Buddhan edustajat siunaavat kai mitä tahansa ihmisten pyytämää. Kun Morakot sai uuden skootterin, ajoimme sen ensimmäiseksi temppelille siunattavaksi ja pyytääksemme sille munkilta pitkää ja ehyttä elämää ilman onnettomuuksia ja konerikkoja. Samassa yhteydessä ranteeseeni laitettiin punainen, ohut nyöri, joka on kestänyt saunat, pesut sekä pakkaset ja uima-altaiden kloorivedet.

Oma ja mukava tapahtuma on jonkun kerran vuodessa temppeleillä, jossa tarjotaan ruokaa kaikille. Laittaa roposen tai enemmän astiaan tai ei. Toissapäivänä oli jonkun sadan metrin päässä kotoamme sellainen ja tänään toisen temppelin katetuissa tiloissa parin kilometrin päässä. Sama paikka missä sain ranteeseen, vaan ei kaulaan narun ja siunauksen. 

Luulen, että tiedottaminen tilaisuuksista kulkee suista korviin, sillä yhtään mainosta kaduilla enkä netissä ole koskaan nähnyt enkä kuullut. Kotitien kovaääninenkin on ollut vaiti. Koko kylä joka tapuksessa on paikalla ja monet liikkeet kiinni.

Ihmisten jumalalliseksi ylentämä Buddha on luontainen osa thaimaalaisuutta, josta kaikki saavat osansa. Sitä en tiedä onko täälläkin pyhällä kirjalla päähän muksijoita, jotka toivottavat Buddhan nimissä vääräuskoisia tai uskomattomia jonnekin missä eivät Vietnamin eikä Turkin pippurit kasva.

On hyvä uskoa johonkin...

Tulee pidättyä tuottamasta vahinkoa muille eläville olennoille.

Tulee pidättyä ottamasta mitään mitä ei ole vapaaehtoisesti annettu.

Tulee pidättyä sukupuolisesta väärinkäyttäytymisestä. 

Tulee pidättyä valheellisesta puheesta.

Tulee pidättyä sumentamasta mieltä millään keinoin.

Buddhalaisuus ei oikeastaan ole uskonto vaan filosofinen perinne. Sen perustaja on 500 vuotta ennen kristinuskon Vapahtajaa elänyt tavallinen ihminen, Siddhartha Gautama, joka heräsi valaistuneeksi. Kristitty kai sanoisi tulleensa uskoon. Ehkä Buddhaksi tulleen tärkein opetus on, että elämässä on kärsimystä tai se on epätyydyttävää. Eivätkä ohimenevät asiat voi tuottaa todellista onnea. Mutta kärsimyksestä voi myös vapautua, sillä se menettää monesti merkityksensä ja osan voimastaan, kun sen tarkoituksen ymmärtää.

Tein leipääni yli 30 vuotta kristillisissä järjestöissä ja olin vakaalla, mutta haparoivalla tavalla taivastiellä. Mutta jo silloin selkäni takana kokoontui kuppikuntia pohtimaan, että onkohan Soini oikeasti uskossa. Nämä mustakantinen kirja kainalossa kulkevat tuomioiden jakajat päättelivät, että "sehän on eronnutkin, vaikka vaimo oli papin tyttö. Eikä sitä ole kastettukaan kuin lapsena. Joten tätä vauhtia se jää osattomaksi taivasten valtakunnasta".

Silti veljeilin vuosikaudet näiden sielun veljien kanssa, vaikka joku heistä käski minun pukeutua hamekankaaseen, toinen ei voinut tulla kanssani saunaan, koska kiuaskivien joukossa oli vuolukivinen löylyn henki, kolmas sanoi harhaoppiseksi sekä neljäs viimeksi viikko sitten publikaaniksi ja pakanaksi. Vaikka oma Luojani asuu meissä jokaisessa, yhä vaikeampi minun on ollut löytää Häntä tuomitsijoistani.

On käymässä niin, että kun ei tykätä, ei tupata. Yksi merkittävä havainto oli, että heidän kriteereillään ei junassa sopivan lämpöiseen tuonpuoleiseen istu oletettavasti yksikään lähisukulaiseni eikä ystäväni. Joten mitäpä minäkään sinne itseäsi työntäisin. Sillä olen saanut maistaa yksinäisyyttä täällä yllin kyllin ja tahdon sinne minne matkaavat kaverini. 

Mutta onko ylipäätään jotain olemassa ajan toisella puolen, kun kelloni pysähtyy, koska en ajattele olevani maailman napa? Eikä sitä liene yksikään tai mikään muukaan maan päällä. On kuitenkin harvassa keiden kanssa vaihtaisin ajatuksia kuolemattomuudesta. Ihmiset sanovat, ettei kiinnosta tai ovat oman totuutensa vankeja. Eikä ole varaa vaihtaa edes mielipiteitä ehkä siksikään koska niitä ei ole. Vaan kaikki lähtee siitä mitä mustakantinen kirja milloin mistäkin sanoo. Joten he toistelevat vain muiden kirjoittamia. 

Jos ajatukseni huomiseen mennessä selkiytyvät tai sekoittuvat lisää, kirjoitan viikonloppuna siitä miten koen henkisen elämän maassa, jossa joka kodissa ja kaduilla on huoneita hyville tai pahoille hengille. Jotka ovat arjessa läsnä aivan toisella tavalla kuin kristinusko Suomen niin sanotussa keskivertokodissa.