Kerran ajoin moottorikelkalla Väylän vartta, eli Muonionjokea kohti Kilpisjärveä ja siitä yöksi autiotupaan Haltin laaksoon. Suomen korkeimman vuoren valloitus kesti aamulla viisi minuuttia, vaikkei sinne saisi edes ajaa. Mutta siellä se vaan on. Nimeni kävijöiden vihkossa tai kirjassa nimittäin.
Toiselle reissulle Norjan matkailuviranomaiset olivat kutsuneet Suomesta neljä kelkkailijaa avaamaan entisen maitoreitin Ruotsin ja Norjan tuntureiden yli Jäämerelle. Se on kelkkailuhistoriani upeimpia kokemuksia. Jonka kruunasi taatusti ainutlaatuinen uinti Jäämeressä, kun kuoriuduin kelkkahaalareista ja pulahdin nakuna kinosten keskeltä hyiseen mereen. Ei tuntunut Golfvirran lämpöä.
Kolmannella Lapin matkalla ajoin auton kelkka peräkärryssä Haaparantaan ostaakseni Kalliomäen puolimatkakodin kioskiin sätkäpaperia. Takaisin tullessa tullissa oli aika show, sillä eivät millään aikoneet päästää paperitonta kelkkaa takaisin Suomeen.
Eikä se ollut Lapin kelkkailuharrastukseni varsinkaan jälkeenpäin muistellen ainut kommellus. Sillä kerran olin oikeudessa vastaamassa luvattomista rajanylityksistä, kun ajoimme rajavartijoiden reitiltä poiketen koko satojen kilometrien Norjan ja Suomen rajatolppien molemmin puolin. Sakoilla selvittiin.Etelän miesten innolla lähdettiin Äkäslompolosta yksi talvi kelkoilla kohti Muoniojokea, suuntana sllloinkin Tunturi-Lappi. Oli loistava hankikeli ja vauhti sen mukainen. Jossain vaiheessa aloin ihmetellä miksi sähköpylväissä on ruotsinkieliset varoitukset. Selvisi, että oltiin kilometritolkulla naapurimaan puolella emmekä olleet edes huomanneet ainakin sadan metrin levyistä rajajokea. Hävetti ja pelotti, kun menimme ja tulimme salaa takaisin aivan muualta kuin viralliselta rajanylityspaikalta.
Mielessäni olen eräänkin kerran naureskellut, että nyt ollaan käyty molemmat ulkomailla ilman papereita ja muita lupia. Minä pohjoisessa sekä lännessä ja isä aiemmin idässä 😅.
Sekään ei kyllä ole koko totuus, sillä emsimmäinen pitkäaikainen tyttöystävä Taru oli merinainen. Joka seilasi muun musssa Finlandialla Helsingistä Danskiin ja takaisin. Menin häntä tapaamaan totuttuun tapaan satamaan ja siitä hänen hyttiinsä. Tehtiin mitä tehtiin ja otettin välissä näkäräisiä reippaanlaisesti. Jossain vaiheessa Taru lähti kerroksiin töihin ja minun piti pikku torkkujen jälkeen hypätä Katajanokalla takaisin maan kamaralle. Mutta sammuin ja heräsin, kun laiva jo seilasi täyttä höyryä avomerellä kohti Puolaa. Vaan eivät tarkistaneet satamassa viranomaiset siivooja-Tarun hyttiä ja palasin turvallisesti laivaviinoineni Suomeen. Kavereille elvistelin ryyppyjä tarjotessani, että kävin Tarun matkassa ulkomailla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti