Suomalaisuutta etsimässä

Minusta on mukava seurata nimenomaan vapaiden eläinten elämää Thaimaan maaseudulla, vaikka Sakari Topeliuksen Sylvian joululaulun tapaiset häkkilinnut ovat täälläkin. Tosin eri syystä. Ne eivät ole häkeissään siksi, että niiden avulla ihmiset pyydystäisivät pikkulintuja syödäkseen niiltä vain kielet. Yksi suosituimmista joululauluista ei kerrokaan ainoastaan kotimaan ikävästä, vaan puhuttelevat sanat ottavat myös kantaa. ”Häkki mi sulkee mun sirkuttajain” kuvaa, miten lintu on suljettu silmät puhkaistuna häkkiin houkutellakseen lajitovereitaan verkkoon. Tältäkin osin kristillinen kotimaani on kummallinen, joka sallii kyseisen laulun, muttei sitä, että jouluna kouluissa lauletaan Vapahtajasta. 

Yhtä outo on kotimaan Ähtärin pandojen elämä, jotka roudattiin kaukaiseen Suomeen rahankiilto silmissä naamiomalla koko älytön projekti eläinten suojelutyöksi. Suomalaiset Lumi ja Pyry nimetkin ne ehtivät saada. Mutta kuten Finnair aikonaan mainosti, "Jouluksi kotiin", takaisin kotiin pääsivät myös Kiinan pandat. Irvokasta sekin, että parhaimmillaan pandoja kävi katsomassa ja kokemassa parituhatta ihmistä päivässä. Mutta kun lähtö tuli, lystin maksajat eli kävijät tulivat tarpeettomiksi. "Maurit" olivat työnsä tehneet ja rahansa antaneet, joten Maurit saivat mennä. Erilaisiin tekosyihin vedoten heille eikä muille kerrottu Lumen ja Pyryn kotimatkasta juuri mitään. Se on ala-arvoista vähättelyä varsinkin lapsia kohtaan, jotka kävivät Ähtärissä jopa päivittäin kausikortilla.

Yhtä kaukana kuin pandojen synnyinmaa on leijonan kotimaa: "Kultainen leijona kruunu päässä, oikea etujalka aseistettu käpälässä olevalla miekalla, polkee molemmilla takajaloilla venäläissapelia. Vaakunan punainen väri kuvasi sotaisuutta. Suurruhtinaan kruunu on yhteydessä Liettuan vaakunaan, joka oli läntisen kristikunnan ainoa varhaisempi suurruhtinaskunta." Sen verran on vuosisadassa vedetty kotiinpäin, että 1920 otettiin kilven yläpuolelta suuriruhtinaskunnan kruunu pois valtioneuvoston päätöksellä. Leijonan päähän se jäi, josta on suomalaisuus kaukana. Kuten leijonastakin, vaikka joku lähes valtakunnan ykkösuutisena aikoinaan sanoi nähneensä Ruoholahden leijonan.

Mutta mikä olisi suomalaisuutta aidommillaan, kun sitä ei ole sauna eikä joulupukki? Ei ole hyväksi, jos ihminen ei koe olevansa mistään kotoisin. Vaikka isänmaaton pärjää maailmalla ja elämässään siinä missä minäkin, kokeeko hän joskus olevansa juureton? Samaan aikaan, kun Bangkokin Ikean thaitarjoilija tökkää köttbullar annoksen kylkeen hammastikkuun liimatun Ruotsin lipun, tekee valtiovetoinen Finnair hartiavoimin töitä kadottaakseen suomalaisuutta. Vähentämällä Aasian lennoilta suomenkielisiä kuulutuksia ja ruokatarjonnasta kotimaisia ruokia sekä lisäämällä henkilökuntaa, jonka suussa ei suomi taitu eikä taivu.

Kuin huomaamatta olen astunut samaan miinan, lehmänläjään tai veneeseen. Sillä en ylläpidä Naamakirjassa suomenkielistä Jomtien Pattayan rantaryhmää, vaan Facebookissa Jomtien Pattaya Beach ryhmää. Kun Suomi aivan itse nitästää ja kuristaa itseään hengiltä, ei siihen maahanmuuttajia tarvita, vaikka Kauppatorin kalakukon myyjä ei osaa kuin venäjää ja suomi on vähemmistökieli Itäkeskuksen käytävillä. 

Kun itsenäisyyspäivänämme Tukholmassa syntynyt Keijo Rosberg voitti formuloiden maailmamestaruuden, tuntui jotenkin hassulta pitää häntä malliesimerkkinä suomalaisuudesta. Eikä omena pudonnut kauas puusta, kun hänen poikansa Nico uusi tempun. Saksan lipun alla suomen kieltä taitamattomana, vaikka puhuukin sujuvasti viittä muuta kieltä.

Mutta mikä muu kuin hävityt sodat olisi aitoa tai peräti aidointa suomalaisuutta? Jotain sellaista mistä voisin kokea ylpeyttä kertoessani synnyinmaastani maailman eri kolkilla?