Thaipihapiirin elämää

Kun istun Thaikotimme pihatuolissa, on silmien edessä minulle Kotivuori ja paikallisille Hin Thaen. Ehkä itsekin vielä opin muistamaan sen nimen. Rinteessä on minikiikarilla katsottuna kullanvärinen Buddha-patsas tai jotain vastaavaa ja mitä muuta lieneekään. En ole kiivennyt katsomaan, sillä sanovat vuorella asuvan henkien lisäksi apinoita ja käärmeitä.

Juurella on pieni kauppa, josta saa myös vaatimatonta thaiaamiaista. Paikalle olen antanut nimeksi 7-Eleven Special. Joskus sadekauden aikaan kuljemme sinne polvia myöten vedessä tien yli aamiaiselle, sillä silloin ei skoottereilla pääse minnekään mitään kautta. Olemme tavallaan kotimme vankeja, vaikkei se siltä tunnu,

Lapset opettelevat uimaan leikkeineen tulvavedessä ja lehmät kävelevät veden valtaamaa betonitietä kuivan maan laitumelle kuten ennenkin päiväksi märehtimään ja illalla takaisin kotiin. Lehmipaimenen tapainen joutuu silloin jättämään skootterinsa kotiin ja kahlaamaan paljain jaloin karjaeläinten sekä vuohien joukossa. 

Runsaat sateet näkyvät myös moskiittojen määrässä, joiden puutetta on itseni lisäksi ihmetellyt kylän väkikin. Eivät ole sadekaudet sisaruksia keskenään täälläkään. Kun on loka- marraskuu, on lämpötila silloin tällöin varjossakin yli 40. Joten niissä keleissä tarkenee viluisemmankin sorttinen eläjä. En ole oppinut kärsimään siitä enkä kesäkoti-Suomen talvipakkasista.

Mutta sen verran on lämmintä iltapäivisin, että pihan vapaa, kolmen kukon paimentama naapurin, pihassamme viihtyvä tusinan kanan lauma pysyy kotiorsillaan. Varjoon ovat hakeutuneet myös puolen tusinaa toisten kissaa, jotka nekin elävät pihassamme pitkin päiviä. Joskus jotkut öitä myötenkin.

Varpuset ja muut pikkulinnut ovat oppineet pysymään sähkölangoilla tai räystäiden reunoilla, sillä alamaailma on kissavaaroja täynnä. Se takaa senkin, että jyrsijät ovat yhtä harvinaisia kuin thaimaalainen lumihiutale. Kyyhkysetkin pysyttelevät pääosin yläilmoissa. Toisin on kanalintujen laita, jotka mahtuvat samaan lounaspöytään kissojen kanssa.

Yksi kukoista on lähes yhtä tarkka kuin makuuhuoneemme seinäkello. Tasan puoli viisi se herättää kanalaumansa miehekkäällä kukunnalla ja siinä ohessa muunkin väen kissoineen, koirineen ja ihmisineen. Kukunnasta tai oikeastaan sen päättymisestä voisi päätellä, että varmistuttuaan kaikkien olevan varmasti hereillä, painuu kukko takaisin nukkumaan.

Aivan oma lukunsa on naapurin rotujenkoira, joka sai meiltä nimen Securitydog. Ennen sen yksi päivän tärkeimmistä tehtävistä oli haukkua Morakot ja muutkin kotikopin ohi kulkevat. Kun taatusti tiedän, että rottinkikeppiä parempi opetusväline on kulkijakoirien lahjontapussi, käy se nykyisin pihassamme päivän mittaan kymmenen kertaa tarkastamassa, onko hänelle ilmestynyt mitään suuhunpantavaa. Haukunta on vaihtunut hännän huiskinnaksi. Tata sanoo sitä tyhmäksi koiraksi, kun se ei lähde kotiin, vaikka hän sanoo sille: "Go home!" Asiassa on sinällään vinha perä, sillä vakiaamiaspaikkamme Kao-koira palaa reviirilleen, kun Tata sanoo thaiksi tai englanniksi: "Mene kotiin!"

Joskus  on vaikea ymmärtää luonnotonta suomalaista käytäntöä, jossa kissat ovat sisätiloissa vankeina, pojat sekä tytötkin vehkeet leikattuina pääsemättä koskaan ulos. Ja koirat kulkevat hekin suvunjatkokykynsä menettäneinä kahleissa. Omistajillaan kädessä muoviset kakkapussit, joita varten on yhteiskunnan kustantamat koiranjätösastiat. Olenpa nähnyt koirilla vaippojakin.